Vanhempi herra tuskastuu hipaisuautomaatilla, vilkuilee apua. Käyn kaverina
ilmoittautumisessa, kohtalotovereita ollaan. Poikansa on tietotekniikka-alalla, niveliäkin
kuluttavalta stressityöltä se on isästä vaikuttanut.
Vaatteiden vaihto. Kuin vilkasliikenteinen uimahallin
pukukoppi, mutta nyt joku henkilökuntaan kuuluva ottaa haltuunsa vaatekaappisi
avaimet. Yövaatteissa ja aamutakissa päivällä - ventovieraiden aulaseurassa -
outoa. Istumme ympyrämuodostelmassa ja odotamme lisäohjeita ruudulta,
jolla olemme
vain numeroita.
Aikanaan heräämöön kärrätään, vaikka hereillä koko operaatio
oltu. Siellä näkee ja kuulee, tahtomattaan. Nuori ulkomaalainen mies vaikeroi,
heräilee liikenneonnettomuuden jäljiltä.
Englanti ei taitu, tulee puhelintulkkaus.
Virkeä mieshoitaja kyselee väsyksiin asti, onkos meillä täällä
tunto palautunut. Ei ole. Tältäkö se ”tuntuisi”, jos olisi halvaantunut? Hoitaja
kommentoi, ettei tiedä, ei ole kokemusta.
Monet leikanneet lääkärit käyvät vaihtamassa sanasen
potilaansa kanssa. Minua ei jututeta, hyvä vai huono merkki?
Vuoro vaihtumassa, viimeisenä kärräävät osastolle. En tohdi kysyä, mille.
Koetan vilkuilla kuljetettaessa ilmoitustaululta vinkkejä, mistä paikasta kyse.
Neljän hengen huone. Tulevat ja menevät, jatkuva
haavoittuneiden rumba kuin rintamalla. Opin kuunteluoppilaana rintasyöpäpotilaan
hoitoprosessin. Vakava asia. Yhdeksän vieruskaveria ehtii kotiutua,
monenlaisista pulmista.
Sairaalassa ei ole hiusshampoota. Eivätkö muut viivy niin
pitkään, että kaipaisivat? Tulehdukset levinnevät usein omalta iholta. Vuodepotilaille
pitäisi tarjota käsidesi, nimenmukaisesti käden ulottuville.
Huoneessa ei kangasverhoilla yksityisyyttä tai tietosuojaa saa.
Potilaita ei kutsuta lääkärin tai hoitajan huoneeseen keskustelemaan, vaikka tiloja
olisi. Sängyissä on kuitenkin pyörät ja pyörätuoleja tarjolla.
Lääkärinkierto monen potilaan huoneessa tuntuu historian
jäänteeltä, jota on digitalisoitu: kärrätään tietokonetta mukana. Vaikea siinä
on monella tilastaan mitään kysyä, vaikea kai monen vastatakaan, kun yleisöstä
ei ole pula.
Sosiaalityöntekijöitä en havaitse, vaikka monenlaista kokemusta
jaetaan.
Hiljaisina
hetkinä hiipivät rintaleikatut peilille: mitä lähti, mitä jäi. Niin karua, kun useimmat
lähtevät vielä kudosnesteitä valuvat dreenit muovipussissa mukanaan kohti
kotia.
Kotiutujat eivät tunnu tietävän, mitä tehdä ranteeseensa
kiinnitetylle tunnistusrannekkeelle. Neuvon hävittämään huolella, siinä
kuitenkin henkilötunnus ja QRP-koodi. Ei ole mikä tahansa paperiliuska.
Perustarpeista huolehtijat ovat inhimillisiä kohtaajia. Ehtivät
muutaman sanan, englantiakin tapailevat, oppivat mieltymykset. Harmittelemme, kun vuosikymmenet ahkeroineelta
eivät olleet mitään kysyneet työn vaihtuessa toiseen taloon.
Vierustoverin tulehdukset ovat vaikeat, korjausleikkaus tulee. Jaksaa tsempata ja käydä tervehtimässä, vaikka
petipaikkansa siirtyi toisaalle. Toinen on tullut aikanaan tähän taloon
töihin ennemmin kuin ensimmäinenkään potilas. Kokemuksia vaihdetaan
ja lupaan
niistä jotakin myös kirjoittaa.
Lupaus on pidettävä, kävi itselle miten tahansa. Hyvin kävi:
jalka toimii ja terveen paperit. Kiitos auttajille - kehitettävää jäi, mutta
työthän jatkuvat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti