Kiinassa on 1,4 miljardia ihmistä,
eli joka viides maapallon asukas on kiinalainen. Jättimäinen väestö on iso
poliittinen haaste, myös sosiaalipoliittinen.
Sosiaalityön historia Kiinassa on
sekä pitkä että lyhyt. Jo 1920-luvulla joissakin yliopistoissa kehitettiin
sosiaalityöntekijäkoulutusta osana sosiologian koulutusohjelmia. Vuonna 1949
perustetussa Kiinan kansantasavallassa sosiaalityön koulutus lopetettiin ja sosiaalityö
ammattina ajettiin alas. 1980-luvulla koulutus päätettiin käynnistää uudelleen
vastauksena sosiaalisiin ongelmiin, jotka seurasivat taloudellisia uudistuksia
ja yhteiskunnan modernisoitumiskehitystä.
1980-luvun lopulla
sosiaalityöntekijöitä koulutettiin neljässä yliopistossa. Alan laajamittainen
kehittäminen käynnistyi vuonna 2006 osana ”harmonisen sosialistisen
yhteiskunnan” rakentamisen ohjelmaa. Sosiaalityöstä haluttiin moderni ammatti
osaksi uudistuvaa palvelujärjestelmää. Kunnianhimoiseksi tavoitteeksi
asetettiin kaksi miljoonaa sosiaalityöntekijää vuoteen 2020 mennessä. Tosin on syytä
huomauttaa, että sosiaalityöntekijäksi kutsutaan myös sellaisia alalla
työskenteleviä, joilla ei ole alan tutkintoa.
Tätä nykyä sosiaalityön maisteritasoista
koulutusta annetaan yli sadassa ja alempaan korkeakoulututkintoon johtavaa
koulutusta yli kolmessasadassa yliopistossa. Koulutuksen kehittämistä on
edesauttanut sosiaalityön tutkimuksen nopea kehittyminen ja se, että sosiaalityön
asema on alkanut vakiintua yhteiskuntatieteellisenä oppialana, jolla on oma kysymyksenasettelunsa,
tutkimuskohteensa ja ammatillinen tehtäväkenttänsä. Sosiaalityön kehittyminen
yliopistollisena oppialana on edistänyt yliopistojen, sosiaalialan
kehittämisestä vastaavien viranomaisten ja palveluja tuottavien
organisaatioiden yhteistyötä.
Vaikka sosiaalityöntekijäkoulutus
on laajaa, ammattialana sosiaalityö ei ole kyennyt kunnolla lunastamaan odotuksia.
Ammatilla on heikko tunnettuus ja matala status, ja alhaisen palkkatason vuoksi
moni alalle koulutetuista hakeutuu muihin tehtäviin. Koulutuksen taso myös
vaihtelee eri yliopistoissa, ja koulutus ei kaikissa tapauksissa tuota olennaista
ammatillista osaamista. Huippuyliopistoissa koulutus on poikkeuksetta korkeatasoista,
tutkimusperustaista ja akateemisten laatukriteereiden mukaista.
Kiinassa on vahva poliittinen
tahto kehittää sosiaalityötä; tavoitteet ovat huikeat mutta niin ovat
haasteetkin. Ala nähdään tärkeäksi osaksi sosiaalipolitiikan ja
sosiaalilainsäädännön toimeenpanon koneistoa hallinnon eri tasoilla.
Sosiaalipalvelujen tarkoituksenmukainen organisointi vaatii ammattilaisia,
joilla on sekä järjestelmä- että asiakastyön tason kehittämisosaamista sekä
sosiaalityön erilaisten sosiaalisten ongelmien ja asiakasryhmien piirissä
tarvittavaa erityisosaamista. Näinhän me ajattelemme sosiaalityöstä myös
Suomessa.
