Metakka alkaa!

Victoria de la Cruz Molinari

Kulttuurisihteeri

Metka-talo, Lieksa

Lieksassa on tapana tarttua toimeen eikä meinata. Nyt riittää metkaa ja metakkaa.

Kaupungissa asuu tällä hetkellä vajaat 700 maahanmuuttajaa, joista pakolaistaustaisia kuntalaisia on noin 200 ja turvapaikan hakijoita noin 240. Maahanmuuttajat ovat itse monessa mukana. Pari vuotta sitten perustettu maahanmuuttajataustainen Lieksan Somaliperheyhdistys osallistuu kotouttamiseen, järjestää vertaistoimintaa, neuvontaa ja monikulttuurisia tapahtumia. Yhdistys toimii siltana maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten välillä ja pyrkii kitkemään rasismia yhteiskunnasta. 

Viime vuonna yhdistys siirtyi uuteen vaiheeseen. Se osti kiinteistön, johon on nyt perustettu Metka-kylätalo. Yhdistys tekee historiaa. Se on ensimmäinen oman talon hankkinut Somaliyhdistys Suomessa. Kylätalo on tarkoitettu kaikille. Kävijät ovatkin kansainvälisiä. Somalien lisäksi joukossa on väkeä muun muassa Venäjältä, Sudanista, Filippiineiltä ja Thaimaasta. Talolta saa neuvoja, siellä voi osallistua kerhoihin, toimia vapaaehtoisena tai työharjoittelussa, järjestää juhlia tai vain viettää aikaa yhdessä.

Ja nyt alkaa Metakka-hanke, jonka hallinnoijana ja kehittäjänä toimii samainen Somaliperheyhdistys. Hanke järjestää erilaista taide- ja kulttuuritoimintaa lapsille. Taustalla on ajatus, että lapsen kotoutuminen ja osallisuus vaikuttavat myönteisesti koko perheeseen. Taiteen ja kulttuurin avulla tavoitetaan ihmisiä eri kulttuureista. Toiminta on kaikille avointa, ja toimintaan pyritään saamaan sekä kantasuomalaisia että muita lapsia ja nuoria, eri kansallisuuksista. Luonnollisen kanssakäymisen myötä yhteisymmärrys vahvistuu.

Taide- ja kerhotoimintaa tarjotaan mahdollisimman matalalla kynnyksellä, maahanmuuttajien omalla asuma-alueella, heidän itsensä omistamassa kylätalo Metkassa. Sekä Metka-kylätalo että Metakka-hanke ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten maahanmuuttajat itse ovat toimijoita ja kehittäjiä. Metka ja Metakka monipuolistavat myös koko Lieksan taide- ja kulttuuritoimintaa. Yhteistyö tuo mukaan erilaisia ihmisiä ja uusia työtapoja. Rantalan asuinalue muuttuu viihtyisämmäksi ja toimeliaammaksi. Toiminta murtaa stereotypioita maahanmuuttajia kohtaan ja vähentää rasistista liikehdintää. 

Oikealla tiellä – Pohjois-Irlanti ja Pohjois-Karjala

Belfastin ambulanssipalvelussa ei ole niin sanottuja ”turhia” lähtöjä. Ihminen ohjataan tarvittaessa muihin palveluihin, esimerkiksi sosiaalipalveluihin. Kuvassa keskellä Maarita Mannelin ja Heli Aalto.

Maarita Mannelin, maakuntasuunnittelija, Pohjois-Karjalan maakuntaliitto
Heli Aalto, projektipäällikkö, Siun sote Kaste

Kehittämisen tuoksinassa - jos muutenkin elämässä – on välillä hyvä pysähtyä katsomaan ja kuuntelemaan, miten muualla ajatellaan ja toimitaan. Siun soten väkeä Pohjois-Karjalasta kävi yhteistyökumppaneineen tutustumassa Pohjois-Irlannin kokemuksiin sote-palvelujen integraatiosta.  

Nostamme vierailun annista esille muutamia näkökulmia, joista osa kuulosti hyvinkin tutulta, osa taas virkistävän uudelta.

Ongelmat ja haasteet olivat hämmästyttävän samoja, vaikka maa jalkojen alla vaihtui. Painopisteet voivat vaihdella, mutta silti ikääntyminen, palvelujen kustannustaso ja vaikuttavuus olivat monella tavalla uudistuksen takana tai lähtökohtana. Alueellinen yhdenvertaisuus taas ei ollut puheissa samalla tavalla kuin meillä. Se ei ehkä ole ihmekään, kun miettii Pohjois-Irlannin kokoa. 

Kyvyttäminen eli reablement (ei siis kyykyttäminen) sai meidät pohtimaan, toimimmeko arjessa ihmisiä aidosti osallistamalla ja pärjäämistä tukemalla. Tämä pätee sekä sote-palveluihin että muihin hyvinvointia tuottaviin palveluihin. Puolesta tekeminen voi saada monia muotoja niin ajattelun, asenteen kuin toiminnankin tasolla, jollei sitä tiedosteta. ”Reablement will help you to do things rather than having others do it for you”.

Palveluohjaus näytti nousseen jokaisen toimijan vastuulle - ainakin ideologisella tasolla. Erityisen vaikutuksen meihin teki ambulanssipalvelun johtava lääkäri, joka totesi, ettei heillä ole niin sanottuja turhia lähtöjä. Vaikka sairaankuljetus ei olisi ollutkaan ihmiselle se oikea palvelu, sai hän tarvittaessa ohjauksen muihin palveluihin, esimerkiksi sosiaalipalveluihin. Ohjaus tapahtui sosiaalisen reseptin avulla. Jäimme pohtimaan resepti-sanan käyttöä ja sen soveltuvuutta omaan toimintaympäristöömme.  
  

Belfastilaisten asenteesta huokui vahva, yhteinen tahtotila tehdä muutosta. Pohjois-Karjalan sote- kehittämistä on joskus hauskasti ja osuvastikin verrattu kehittämisen karvalakkimalliin. Tätä samaa analogiaa voi soveltaa myös Pohjois-Irlantiin. Kehittämistyö tuntui lyhyen tutustumisen perusteella selkeältä ja fokusointuneelta ja jotenkin vaivattomalta. Epävirallisissa keskusteluissa nousi esille kriittisempiäkin äänenpainoja, mutta niidenkin mukaan suunta on oikea ja yhteistyö voimavara.

Mietityttämään meitä jäi erityisesti se, että sosiaalinen näkyi kaiken kaikkiaan varsin vähän belfastilaisten esityksissä. Tuntuikin, että integraatio keskittyi perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon integraatioon. Matkan oppina voisi olla se, että on hyvä muistutella mieleen, millaista integraatiota ja miksi Siun sotessa tavoitellaan ja miten se näkyy ulospäin. Tavoitteena on täydellinen vertikaalinen ja horisontaalinen integraatio, asukkaan hyväksi. Ja oikea tuntuu olevan suunta. 

Digiturvallisuus arkipäivää turvakotityössä

Hanna Myllylä, sosiaalityöntekijä
Joensuun turvakoti

Turvakodilla eletään asiakkaiden rinnalla mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa. Turvakodin asiakkaat ovat kokeneet perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa tai ovat väkivallan uhan alla. Väkivallan tekijät pyrkivät usein kontrolloimaan asiakasta mielikuvituksellisilla tavoilla. He haluavat tietää, mitä uhri tekee, missä hän on ja kenen kanssa. 

Vielä muutama vuosi sitten yleinen seurailukeino erityisesti maaseudulla oli laittaa metsästyksessä käytettävä koiratutka uhrin auton takakonttiin. Näin tekijä sai tarkkaa tietoa siitä, missä uhri autollaan kävi.  Tästä perinteisestä keinosta on menty pitkillä harppauksilla eteenpäin. Tämän päivän tekniikka mahdollistaa tekijöille lähes rajattomat mahdollisuudet tarkkailla uhrin toimintaa. Välillä tunnelma on kuin 1980-luvun James Bond -elokuvissa, joissa salaisella agentilla oli käytössään mitä oudoimpia tiedonhankinnan vempeleitä. 

Tuo mielikuvitusmaailma on valitettavasti vuonna 2016 monen väkivallan uhrin todellisuutta. Uhrien puhelimiin ja tietokoneisiin on asennettu vakoiluohjelmia, jotka kertovat uhrien liikkeistä, nappaavat sähköpostiviestejä ja tarkkailevat uhrin toimintaa sosiaalisessa mediassa. Puhelimeen on voitu asentaa myös salakuunteluohjelmia, mitkä nauhoittavat puhelinkeskusteluja ja pahimmassa tapauksessa myös ympärillä käytyjä keskusteluja. Internet on pullollaan ohjeita siihen, kuinka tätä tekniikkaa voi hyödyntää. Se mahdollistaa vakoiluohjelmien käytön myös niille, joilla ei aiheeseen liittyvää osaamista muutoin ole. 

Erilaiset viestimet mahdollistavat myös lähes jatkuvan yhteydenpidon väkivallan uhriin. Erilaisia viestejä, uhkailuja ja haukkumista saattaa tulla eri kanavilta satoja päivittäin. Uhri voi löytää itsensä myös tilanteesta, jossa hänen nimissään on tehty tuhansien eurojen edestä tilauksia, lähetetty törkyviestejä työnantajille, ystäville ja sukulaisille tai väärennetty profiili sosiaaliseen mediaan. Alun perin hyvässä uskossa ja tarkoituksessa kehitetyistä ohjelmista on väärinkäytettyinä tullut monen väkivallan uhrin painajainen, josta heräämiseen saati toipumiseen saattaa mennä pitkiä aikoja. 

Väkivaltaa ehkäisevää työtä tekevillä työntekijöillä onkin loputon työsarka digiturvallisuudessa. Työntekijän on oltava jatkuvasti valppaana ja seurattava laitteiden ja ohjelmien kehitystä, jotta asiakkaalle voi antaa parhaan mahdollisen tiedon turvautumista ja yksityisyyden suojaa varten. Hyvin usein ainoa keino suojautumiseen ja laitteiden puhdistamiseen on tehdasasetusten palauttaminen, sijaintitietojen sulkeminen ja kaikkien vanhojen tilien sulkeminen. 

Uhrit joutuvat myös lähes aina tekemään ratkaisun, että he ”katoavat” sosiaalisesta mediasta suojatakseen omaa ja lastensa turvallisuutta. Kuten väkivallassakin, myös digitaalisessa vainossa kuka tahansa meistä on potentiaalinen uhri. Tämä ei tapahdu vain niille muille, se voi tapahtua kenelle tahansa meistä. Olkaa siis tarkkana ja pysykää turvassa myös digitaalisessa maailmassa!  

SOTE: Toivo elää

Tarja Kauppila:

”SOTE-uudistusta seuratessa mielessä ailahtelevat tunnetilat ovat ällistys, sekavuus ja hauras toivo”, kirjoittaa Hesarin uunituoreessa kolumnissa (12.4.16) Matti Apunen. Kirjoitus kosketti tällaista useissa työryhmissä mukana ollutta ”sote-asiantuntijaveteraania” ja siksi muutama kommentti.

Rakenneremontin monivuotinen historia on näyte siitä, että mukana on ollut paljon tunnetta. Se on toki tyypillistä, kun on kyse hallinnosta ja sen myötä vallan ja rahan uusjaosta. Myös aluerajojen piirtely kiinnostaa, kun on kyse reviirien merkkaamisesta.

Apunen arvioi, että yhtiöittäminen parantaa julkisen toiminnan läpinäkyvyyttä, ja sitä kautta veronmaksajan päätäntävalta ja kilpailu saavat mahdollisuuden. Toki yhtiöitä on hyviä ja huonoja, enemmän ja vähemmän läpinäkyviä.

Yhtiömallissa valtaa käytetään perinteisesti ennen muuta taloudellisen voiton tavoitteluun. Sotessa ensisijainen ”voitto” pitäisi olla kestävän kehityksen tiellä tuotettua hyvinvointia ja terveyttä – toki kustannusvaikuttavasti ja tehokkaasti varoja käyttäen. Pitäisikö varat ohjatakin ennen muuta sinne, missä niiden perustellusti odotetaan tuottavan eniten hyvinvointia?

Sotessa kilpailu asiakkaista voi näyttäytyä kilpavarusteluna ja riski-investointeina – järkevän alueellisen yhteisvastuun kantamisen sijaan. Ajatellaanpa vaikka väestörakenteeltaan vanhenevaa ja väestömäärältään vähenevää aluetta, jolla olisi niiden vuoksi erityistä syytä pitää jäitä hatussa ja katse sittenkin pitkällä horisontissa. Hötkyily voi kostautua. 

Jotta läpinäkyvyys toteutuisi, pitäisi päästä aidosti tiedolla johtamiseen. Olisi paljon vielä tehtävää tiedonhallinnan kehittämisessä: yhtenäisissä asiakirjojen kirjaamistavoissa, sujuvasti asiakasprosesseja tukevissa tietojärjestelmissä sekä ketterästi ennakoiden arviointia ja johtamista palvelevissa tilastoinneissa ja simuloinneissa. Voi olla, että eri yhtiöillä on jatkossakin näistä keskenään eriäviä näkemyksiä ja erilaisia sovelluksia.

Palvelutoiminnan vertailtavuus voi olla vaikeaa – niin valinnoissaan toivottua vapautta saaville asiakkaille kuin veronmaksajille, päättäjille ja palvelujen järjestäjätilaajillekin. Voi olla, että eri yhtiöt kertovat hieman eri mittareilla ja eri näkökulmista asioista ja saattavat jättää jotakin kertomatta.

Etenkin lääketiede ja farmakologia kehittyvät nopeasti, pitäisi olla erityisosaamista ja asiantuntevaa, ajantasaista tietoa, mitä tilataan. Mittareista ja raportoinneista pitäisi sitovasti sopia, niiden systemaattista käyttöä edellyttää ja koko touhua seurata, valvoa ja arvioidakin vielä.

Apunen toteaa, että yksityinen palveluntuottaja tekee mitä vaaditaan, jos julkinen järjestäjä huolehtii, että kannusteet on asetettu oikein. Niinpä. Selvityshenkilötyössä (Kauppila ja Tuulonen 2016) totesimme, että kannusteiden asettaminen ja käyttö on terveydenhuollon tutkimuksissa todettu erittäin vaikeaksi toteuttaa tarkoituksenmukaisesti. Vahvasti omaa etuaan tavoittelevien ihmisten käyttäytymistä on ollut sittenkin kohtuullisen vaikea ohjata saati ennustaa. Kannustimena voivat olla paitsi palkkiot hyvästä toiminnasta myös pakotteet, ”rangaistukset” ja keskinäisen kilpailun läpinäkyvyys.

Apusen mukaan ennaltaehkäisyä syntyy, jos se on palkitsevaa. Kyllä ennaltaehkäisyssä lupaavan näytön saamiseksi on vielä paljon osaamisen kehittämistä ja tutkimuksellista tehtävää – ainakin sosiaalipalvelujen puolella. Terveydenhuollossa valtio on pitkään korvannut lääkäreiden erikoistumiskoulutuksesta ja lääketieteellisestä tutkimuksesta aiheutuvia kustannuksia (nk. evo), ja hyvä niin. Sosiaalihuollossa vastaavaa korvausta ei ole toistaiseksi ollut. Puutteet sosiaalihuoltoa koskevissa tiedossa ja niiden vertailtavuudessa on useaan otteeseen todettu sote-uudistusta valmisteltaessa.

Terveyserot ovat kasvaneet, mutta ei niitä pelkillä sote-palveluilla selitetä. Oleellinen merkitys on kansalaisten erilaisilla työ- ja elinolosuhteilla, muilla julkisilla palveluilla tai niiden puutteilla sekä kansalaisten elämäntavoilla ja perintötekijöillä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että palveluja ei pitäisi jatkuvasti kehittää. On vain syytä huomioida konteksti, alueelliset erot ja paikallisten toimijoiden yhteistyön mahdollisuudet ja tarvittava tuki. Monesti liikutaan etenkin arkielämän sujuvuuden turvaamisessa asioissa, joista voi olla vaikea saada selkeitä tuotteita ja yksiselitteisesti näyttöä taloudellisesta voitosta yhdelle yhtiölle palautuvana. 

Ovatko ne Suomen jonot lääkärille pitkiä vai ei? Erikoissairaanhoidossa ja työterveyshuollossa asiat hoituvat yleisesti ottaen suhteellisen nopeasti. Myös aivan kiireellinen hoito järjestyy yleensä kohtuullisen hyvin eri puolilla maata. Ongelmia on eniten niin sanotussa kiireettömässä hoidossa, perusterveydenhuollossa ja sosiaalihuollon palveluissa – siellä peruspalveluista aina erityisosaamista vaativiin palveluihin. Kohennusta tarvitaan, mutta on hyvä muistaa, että kiireettömästä terveydenhoidosta kuitenkin tuossa porussa ollut enimmäkseen kyse. Vakavat puutteet esimerkiksi lastensuojelun osalta ovat olleet keskusteluissa vasta hiljattain ja valitettavasti todella ikävien, peruuttamattomien tapausten kautta.

Apunen toteaa, että ”yksityiset käyvät omaa tehokkuuskilpailuaan ja kunnat tajuavat, ettei niiden lyllerrys riitä mihinkään”. Kyllä sanoisin, että yhteisvastuun kantamisella tätä yhtälöä pitää ratkoa. Sote jos mikä on joukkuelaji.

Kunnilla on oma vastuu elämisen kontekstina, maakunnilla sote-palvelujen järjestäjänä ja monituottajamallissa kaikilla tuottajilla tekemisistään maksua vastaan. Valtiolla on perustuslain mukainen vastuu kokonaisuudesta. Toiminnan tueksi tarvitaan alueellinen kontekstin tuntemus ja aluetoimet suuralueilla, olkoon niitä sitten viisi tai vaikka neljä. Suuralueilla yhteisvastuullinen ohjaus ei välttämättä toimi pelkillä yhteistyösopimuksilla. Kyllä suuralueillekin oikeushenkilö tarvitaan ja selkeästi virkavastuulla ihmiset vaativia valmisteluja, linjauksia, päätöksiä ja arviointeja tekemään.

Toivo nykyistä paremmasta mallista elää, kun keskeiset lakipykälät ovat vielä valmisteltavina.

 

Leipää!

Teija Nuutinen
YTL, toiminnanjohtaja, projektipäällikkö
Viadia Joensuu ry, Varikko Pohjois-Karjala (ESR)

Leipäjonot ilmestyivät suomalaiseen katukuvaan 1990-luvun lamassa. 2010-luvulla leivän jonottaminen nousi yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun, osana kasvuun ja työllisyyteen keskittyvää Suomea. Aluksi ruoka-apu nähtiin sosiaalipoliittisena kysymyksenä, myöhemmin alettiin puhua myös ruokahävikistä. Niukkoina aikoina on hyvä ajatella ylijäämäruoan uudelleenkäyttöä.

Keväällä 2016 STM julisti haettavaksi 1,1 miljoonan euron määrärahan ”erityisen tuen tarpeessa olevien ihmisten suoraan tukemiseen”. Heitä ovat esimerkiksi pitkäaikaistyöttömät, päihde- ja mielenterveysongelmaiset, koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle syrjäytyneet ja asunnottomat henkilöt. Rahaa jaetaan esimerkiksi ns. sosiaalisille keittiöille, joissa aineelliseen apuun liittyy ihmisten toimintavalmiuksien sekä yhteisöllisyyden aktiivinen tukeminen.

Varikot ruoka-aputyössä  

Viadia Joensuu ry:n Varikko -päiväkeskukset (ESR) Joensuussa, Outokummussa, Juuassa ja Kiteellä järjestävät kuntouttavaa työtoimintaa ja työkokeiluja sekä rikosseuraamustoimintaa. Asiakkaat tulevat kuntien sosiaali-, päihde- ja kuntoutuspalvelujen, TE-toimiston ja Rikosseuraamuslaitoksen ohjaamina, mutta myös itsenäisesti, vaikkapa ruokajonosta.

Ruoka-aputyö onkin Varikkojen ”tavaramerkki”. Ylijäämäruokaa kuljetetaan, lajitellaan, säilötään, jaetaan, valmistetaan lämpimiksi aterioiksi ja tarjotaan useana päivänä viikossa. Kiitos kuuluu maakunnan noin 30 elintarvikkeita lahjoittavalle kaupalle, leipomolle ja viljelijälle sekä isolle joukolle vapaaehtoisia.

Vuonna 2015 Varikoilta jaettiin n. 89 tonnia ylijäämäruokaa ja n. 8 000 lämmintä ateriaa. Nelisentuhatta hakijaa sai yhteisön vähävaraisimmille tarkoitetun EU-ruokakassin. Ruokajonossa näkyy koko yhteiskunnan kirjo opiskelijoista lapsiperheisiin ja työttömistä vanhuksiin ja maahanmuuttajiin. Esimerkiksi Joensuussa ruoka-apua hakee viikoittain lähes 480 eri henkilöä ja määrä kasvaa jatkuvasti.

Aineellisen avun lisäksi Varikot tarjoavat myös kuntouttavaa ja sosiaalista toimintaa. Varikoilla eri-ikäiset, eri elämäntilanteista ja taustoista tulevat ihmiset kokkaavat yhdessä. He siivoavat ja remontoivat, auttavat vanhuksia, osallistuvat pienryhmiin ja opettelevat arjen taitoja. Yhdessä valmistettu ja nautittu, ilmainen lämmin ateria kerran päivässä ja kotiin saatava ruokakassi voivat pitää toimeentuloluukun, kenties myös mielenterveys- tai päihdepalvelun loitolla.

”Leipäjono ei ole luusereitten joukko… 
… vaan siellä on hyvin erilaisia ihmisiä, joilla on paljon kerrottavaa”, sanoi piispa Irja Askola 7.3.2016 pidetyssä Tarinoita leipäjonosta -tilaisuudessa. Ruokajonoissa käyvien, erilaisten ihmisten tarinat ansaitsevat tulla kuulluiksi ja kirjoitetuiksi. Yhteiskunnan on huolehdittava jäsenistään ja taattava heille perusturva. Myös ruoka-aputyötä tekevät yhdistykset ja seurakunnat tarvitsevat määrärahoja ja tiloja, jotta passiivisesta jonottamisesta voisi kehittyä aidosti ihmisiä, yhteisöjä ja koko yhteiskuntaa tukevaa toimintaa.

Lue aiheesta lisää:

Maria Ohisalo & Juho Saari 2014. Kuka seisooleipäjonossa? Ruoka-apu 2010-luvun Suomessa. KAKS Kunnallisalan kehittämissäätiö.

diakoniaa.net 

Mitä kuntaan jää?

Heini Lehikoinen, terveyssuunnittelija
Joensuun kaupunki

Pohjois-Karjalan kunnissa ja Heinävedellä rakennetaan Siun sote -kuntayhtymää, joka aloittaa toimintansa vuoden 2017 alusta. Siun soten myötä alueen kaikkien kuntien sosiaali- ja terveyspalvelut sekä keskussairaala yhdistetään samaan organisaatioon. Muutos on laaja. Kunnista siirtyy Siun soten työntekijöiksi yli 6 000 sote-ammattilaista.

Mitä jää kuntaan? Minä jään. Lisäksi kuntaan jää edelleen vastuu asukkaidensa hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä. Näitä asioita on tärkeä pohtia sekä henkilökohtaisessa että valtakunnallisessa mielessä.

Kunnille on tarjottu erilaisia rooleja sen jälkeen, kun niillä ei enää ole vastuuta sote-palveluiden järjestämisestä. On esitetty, että kunnat voisivat tavoitella aktiivisesti elinkeinoroolia. Tai toimia yhteisöjen alustana, koordinoimassa kolmannen sektorin toimintaa. Kunnat voisivat myös toimia uudella tavalla hyvinvointiroolissa ilman massiivisia palvelutehtäviä. Tai sitten voihan kunta aina jäädä myös näivettymään perinnerooliin odottamaan kuntaliitosta. Käytännössä asia ei luonnollisesti ole ihan näin mustavalkoinen. Rooleja voi olla useita ja ne kytkeytyvät toisiinsa.

Kunnilla olisi NYT tuhannen taalan paikka valita, mihin jatkossa panostavat. Tehtävä ei kuitenkaan ole välttämättä helppo, sillä kunnan rooli palvelujen järjestäjänä ja jopa tuottajana on syvällä ihmisten mielissä. Mutta jos ajatellaan esimerkiksi sote-palveluita, voi pohtia, kuinka paljon kunnat ovat voineet todellisuudessa nykyäänkään vaikuttaa niiden kehittymiseen. Palveluita ohjataan ylhäältäpäin, resursseja on aina liian vähän kasvavaan tarpeeseen nähden, ammattitaitosta työvoimaa on vaikea saada, tietojärjestelmät eivät toimi järkevästi, ja niin edelleen.

Uusien roolien myötä kunnat tulevat entistä enemmän erilaistumaan ja kunnan ottama rooli voi olla merkittävä imagollinen tekijä niin kunnan asukkaiden kannalta kuin ulospäin. Suurin muutos olisi kuitenkin tapahduttava asenteissa. Kunnan tulisi tietää, mitä asukkaille aidosti kuuluu. Sen tulisi ottaa heidän viestinsä tosissaan ja toimia asukkaita palvelevana yhteisönä.

Hyvinvointikunnan sisältö tulisi mielestäni määrittää uudelleen. Kunnan tulee itse tehdä tämä määrittely. Nyt on aika keskustelulle siitä, mitä vastuu hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä tarkoittaa. Ennen kaikkea voisimme laajentaa ajatteluamme niin, että hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen on muutakin kuin oma terveyskeskus. Pitäisikö kunnissa alkaakin hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen sijasta puhumaan esimerkiksi sujuvasta arjesta, hyvästä elämästä, elämän laadusta, elämisen mahdollisuuksista tai onnellisuudesta?

Pääsiäisen aikaan ulkoillessani ajattelin, että minun elämän laatuuni vaikuttaa merkittävästi se, että vaikka asun kaupungissa pääsen suht helposti Taiga-koiran kanssa puhtaaseen luontoon ja keväthangille hiihtämään. Mitkä asiat tekevät Sinut onnelliseksi ja arjestasi sujuvamman?