Sosiaalityöntekijäksi ei kasveta itsestään. Maaseudun
sosiaalitoimessa työskentely on edistänyt omaa kasvuani. Tämä näkemys on työuran
eri vaiheissa vain vahvistunut.
Valmistuin ensin Jyväskylän historiallisesta yliopistosta pääaineenani
kehityspsykologia. Lea Pulkkisen ja Lyytisen pariskunnan myötä opintoja Piagetista
Freudiin. Lisäksi virta vei Leo
Paukkusen yhteiskuntapolitiikkaan. Sitten Eero Tarastin taidekasvatukseen. Paavo
Päivänsalon suulliset tentit kasvatustieteeseen, erityspedagogiikkaan ja
liikuntasosiologiaan.
Muistan elävästi Reijo Wileniuksen neljän tunnin luennon männystä
ja sen eri olemuksista. Kuvittelin Wileniuksen kreikkalaiseen toogaan malja kohotettuna
oikeassa kädessään, viiniä siemaillen – puheen välissä tietenkin. Entä kun Jukka Ammondt hyppäsi pianon päälle
ja lauloi meille latinaksi tangoa. Satumaa taipui latinaksi, ja estetiikan
pohdinta laajeni ihmeissään olevan yliopisto-opiskelijan päässä.
Sitten rakastuin pohjoiskarjalaiseen mieheen, ja suuntana oli
Pohjois-Karjala. Minut valittiin kahteen virkaan, mutta päädyin Värtsilän kunnan
sosiaalisihteeriksi, koska matka metsästysmaille oli sieltä lyhyempi.
Muistan niin elävästi ensimmäisen työpäivän vuonna 1987. Puhelin soi, ja kysyttiin, joko asumistuki on
laskettu? Miten toimeentulotuki? Joko lapsen huoltosopimus on tehty? Milloin
pääset avioerosovitteluun?
Mitä ihmettä? Ensimmäisen päivän jälkeen tuli itku, eihän minua
ole tähän koulutettu???? Päivä kerrallaan eteenpäin. Ja puhelimeen löytyi aivan
ihana AVIn ihminen: Kaarina Nykyri, joka lupasi tukea minua työssäni. Siitä se
sitten lähti ja menetin sydämeni aikuissosiaalityölle.
Vaan oli se aikaa: diaarikirja, se suuri musta kirja kertoi,
mitä postia on tullut ja milloin. Asumistuen laskeminen, sen kaiken
itsejäljentävän paperin läpi. Toimeentulotuen kuntalomake, johon piti kovasti
painaa kynällä, että se jäljentyi kolmelle lehdelle. Huoltosopimuksen lomake
mahtui jo sähköiseen kirjoituskoneeseen.
Entä avioerosovittelu, juuri kun olin ollut 2 kk naimisissa!
Muistan, kun sovittelin riitaa, jossa kumpikaan ei suostunut puhumaan toiselle
vaan minulle. Avioeroa haettiin, mutta sitä ennen piti sovitella kaksi kertaa
joko sosiaalitoimessa tai seurakunnassa, ellei jompikumpi tunnustanut
syyllisyyttään.
Tästä ponnistin päihdehuoltoon, jonka aikana tein Helsingin
yliopistoon Tuija Lindqvistin ohjaamana sosiaalityön pätevyyden 1990. Nyt olen aikuissosiaalityössä,
kierretty on sosiaali- ja terveysjohtajana, sosiaaliterapeuttina, hankkeissa ja
yksityisellä. Sanon kuitenkin, että maaseutu on minulle ollut sosiaalityön
syventävä tutkinto.
Ihmeitä sattuu. Pari vuotta sitten nainen pysäytti minut ja
sanoi: kiitos, kun et ottanut lapsia huostaan. Olin hämmentynyt, mitä, mitä?
Sain kuulla tarinan, miten sosiaalitoimi oli luottanut ja antanut toivon . Nyt
koko perhe on hyvinvoiva, hänen sanojensa mukaan menestynyt - ja kertoi, missä
ammateissa lapset olivat.
Me
toivon ylläpitäjät, se on työtämme.
Kiitos, Arja - toivonlähettiläitä tarvitaan - iloa ja tsemppiä arkeen! t. Tarja Kauppila, ISO
VastaaPoista