Menetin sydämeni aikuissosiaalityölle

Arja Pöntinen-Heinonen työskentelee aikuissosiaalityön päällikkönä Siun sotessa

Sosiaalityöntekijäksi ei kasveta itsestään. Maaseudun sosiaalitoimessa työskentely on edistänyt omaa kasvuani. Tämä näkemys on työuran eri vaiheissa vain vahvistunut.

Valmistuin ensin Jyväskylän historiallisesta yliopistosta pääaineenani kehityspsykologia. Lea Pulkkisen ja Lyytisen pariskunnan myötä opintoja Piagetista Freudiin.  Lisäksi virta vei Leo Paukkusen yhteiskuntapolitiikkaan. Sitten Eero Tarastin taidekasvatukseen. Paavo Päivänsalon suulliset tentit kasvatustieteeseen, erityspedagogiikkaan ja liikuntasosiologiaan.

Muistan elävästi Reijo Wileniuksen neljän tunnin luennon männystä ja sen eri olemuksista. Kuvittelin Wileniuksen kreikkalaiseen toogaan malja kohotettuna oikeassa kädessään, viiniä siemaillen – puheen välissä tietenkin.  Entä kun Jukka Ammondt hyppäsi pianon päälle ja lauloi meille latinaksi tangoa. Satumaa taipui latinaksi, ja estetiikan pohdinta laajeni ihmeissään olevan yliopisto-opiskelijan päässä.

Sitten rakastuin pohjoiskarjalaiseen mieheen, ja suuntana oli Pohjois-Karjala. Minut valittiin kahteen virkaan, mutta päädyin Värtsilän kunnan sosiaalisihteeriksi, koska matka metsästysmaille oli sieltä lyhyempi.

Muistan niin elävästi ensimmäisen työpäivän vuonna 1987.  Puhelin soi, ja kysyttiin, joko asumistuki on laskettu? Miten toimeentulotuki? Joko lapsen huoltosopimus on tehty? Milloin pääset avioerosovitteluun? 

Mitä ihmettä? Ensimmäisen päivän jälkeen tuli itku, eihän minua ole tähän koulutettu???? Päivä kerrallaan eteenpäin. Ja puhelimeen löytyi aivan ihana AVIn ihminen: Kaarina Nykyri, joka lupasi tukea minua työssäni. Siitä se sitten lähti ja menetin sydämeni aikuissosiaalityölle.

Vaan oli se aikaa: diaarikirja, se suuri musta kirja kertoi, mitä postia on tullut ja milloin. Asumistuen laskeminen, sen kaiken itsejäljentävän paperin läpi. Toimeentulotuen kuntalomake, johon piti kovasti painaa kynällä, että se jäljentyi kolmelle lehdelle. Huoltosopimuksen lomake mahtui jo sähköiseen kirjoituskoneeseen.

Entä avioerosovittelu, juuri kun olin ollut 2 kk naimisissa! Muistan, kun sovittelin riitaa, jossa kumpikaan ei suostunut puhumaan toiselle vaan minulle. Avioeroa haettiin, mutta sitä ennen piti sovitella kaksi kertaa joko sosiaalitoimessa tai seurakunnassa, ellei jompikumpi tunnustanut syyllisyyttään.  

Tästä ponnistin päihdehuoltoon, jonka aikana tein Helsingin yliopistoon Tuija Lindqvistin ohjaamana sosiaalityön pätevyyden 1990. Nyt olen aikuissosiaalityössä, kierretty on sosiaali- ja terveysjohtajana, sosiaaliterapeuttina, hankkeissa ja yksityisellä. Sanon kuitenkin, että maaseutu on minulle ollut sosiaalityön syventävä tutkinto. 

Ihmeitä sattuu. Pari vuotta sitten nainen pysäytti minut ja sanoi: kiitos, kun et ottanut lapsia huostaan. Olin hämmentynyt, mitä, mitä? Sain kuulla tarinan, miten sosiaalitoimi oli luottanut ja antanut toivon . Nyt koko perhe on hyvinvoiva, hänen sanojensa mukaan menestynyt - ja kertoi, missä ammateissa lapset olivat.                      

Me toivon ylläpitäjät, se on työtämme.