Sosiaalinen kuntoutus kaipaa resursseja, keinoja ja tutkimusta

Keijo Piirainen

YTT, lehtori, dosentti

Diakonia-ammattikorkeakoulu

Sosiaalinen kuntoutus on tuonut kuntoutuksen kentälle asiakasryhmän, jota aiemmin, perinteisen kuntoutuksen näkökulmasta pidettiin sellaisessa tilanteessa olevina, ettei heille ollut kuntoutusmahdollisuuksia.

Sosiaalinen ulottuvuus kuntoutuksen kriteerinä on vahvistunut niin, ettei vikaa tai vammaa edellytetä kuntoutuksen kriteerinä. Tosin sosiaalisen kuntoutuksen asiakkaista lienee tällä hetkellä käytännössä suurella osalla myös jokin diagnoosi työllistymis- ja muiden elämänvaikeuksien ohessa.

Myös ammatillisessa ja lääkinnällisessä kuntoutuksessa sosiaalisten tekijöiden huomioon ottaminen on vahvistunut. Psykososiaaliset voimavarat, kuten opiskelukyky, kokonaistilanteen merkityksen kasvu tai muut kuin vammaisuuteen liittyvät tekijät, otetaan huomioon kuntoutusratkaisuja tehtäessä. Vaikka sosiaalisten tekijöiden huomioiminen on vahvistunut, niin kuntoutusjärjestelmän kokonaisuudessa ‒ etenkin kuntoutustarpeen arvioinnissa ‒ psykofyysisillä vika-, vamma- ja sairaustekijöillä on kuitenkin edelleen avainrooli.

Jatkossa kuntoutuksen kokonaisuutta tulisi pohtia nykyistä vahvemmin palvelujen tilaamisen ja tuotannon näkökulmasta, kun palvelujen järjestämisen tapa maakunnallisella ja kunnallisella tasolla muuttuu. Sosiaalisessa kuntoutuksessa näyttöön perustuvien käytäntöjen kehittyminen edellyttää mitä ilmeisimmin tietoista pyrkimystä palvelujen standardisoimiseen, jotta palvelujen tilaajataho kykenee asettamaan perustavoitteet ja seuraamaan kuntoutuksen vaikutuksia. Tämä edistäisi myös sosiaalisen kuntoutuksen läpinäkyvyyttä ja parantaisi näin myös asiakkaiden asemaa, vaikka palvelujen tilaajan näkökulma onkin ollut vahvemmin esillä. Nämä päätelmät perustuvat Keijo Piiraisen, Ritva Linnakankaan ja Asko Suikkasen vielä julkaisemattomaan artikkelikäsikirjoitukseen.

Sosiaalisen kuntoutuksen tulevaisuuden ja kehityksen varmistaminen vaatii muutakin kuin luottamusta sen mahdollisuuksiin. Kunnollisen sosiaalista kuntoutusta koskevan tutkimusnäytön puuttuessa sosiaaliset investoinnit yksilöiden elämään merkitsevät riskinottoa, joita ei kuitenkaan voida tehdä ilman riittäviä resursseja, realistista tavoitteenasettelua ja toimijoiden käytettävissä olevia keinoja. Luottamus sosiaalisen kuntoutuksen mahdollisuuksiin on perusteltua vain, jos sen kunnianhimoisiin tavoitteisiin suhteutetaan ja samalla yksilöidään riittävät ja realistiset toimijoiden käytettävissä olevat resurssit ja keinot.