Syksyn kypsää viljaa

Arja Jämsén:

Vanhuuden metaforana käytetään usein syksyä ja sadonkorjuuta. Takana ovat nuoruuden vireät keväät ja elämäniloiset, kukoistavat kesät. Koittaa syksy, kypsä vilja leikataan, keltaiset lehdet putoavat puusta. Kuulaiden syyspäivien jälkeen seuraavat sateet, pimeys ja synkkyys. Marraskuun marras-sanan alkuperäkin viittaa kuolemaan. 

Sattumalta syksyllä vietetään myös useita ikääntymiseen kytkeytyviä teemaviikkoja ja -päiviä, muun muassa Muistiviikkoa, Vanhusten viikkoa ja Maailman Alzheimer-päivää.

Muistiviikko nostaa tänä vuonna esille muistisairaan ihmisen yhdenvertaisen oikeuden hyvään ja omannäköiseen elämään. Siihen kuuluu muun muassa mahdollisuus harrastaa ja tehdä itselle merkityksellisiä asioita.

Vanhusten viikon aiheena on tänä vuonna ”Tekee mieli oppia!” Lokakuun alussa vietettävä viikko korostaa oppimisen iloa ja mahdollisuutta osallistua yhteiskunnan menoon. Toisin kuin aiemmin uskottiin, oppiminen ei ole iästä kiinni. Ikäihmiset osallistuvatkin innolla muun muassa tietokone- ja tablettikursseille. Moni löytää tietokoneen välitykselle aivan uuden ja innostavan maailman.

Antti Eskola, professori emeritus Tampereen yliopistosta, kirjoittaa uudessa kirjassaan Vanhuus (2016) inhoavansa koko elinikäisen oppimisen käsitettä. Hän puuskahtaa, eikö sosiaalipsykologian professorin tiedoilla ja taidoilla jo pitäisi selvitä hautaan asti!

Eskola havainnoi kirjassaan tutkijan tarkoin silmin maailmaa ja ikääntymistä. Tiikeri ei nääs pääse raidoistaan. Hän kuvaa itseään myös kokemusasiantuntijaksi kertoessaan, miltä vanheneminen tuntuu ja missä se näkyy.

Vanhenemiseen Eskola näkee kolme erilaista ikkunaa. Vanheneminen yhtäältä helpottaa. Se tarkoittaa vapautta työelämän paineista, vapautta johonkin uuteen, vaikkapa vapaaehtoistyöhön tai seurusteluun lastenlasten kanssa. Toisaalta vanhuus usein myös huolestuttaa, ja sairaudet, yksinjääminen, kuolema pelottavat. Mutta vanheneminen voi kaiken muun lisäksi olla kiinnostavaa. En ole koskaan ennen ollut yli 80-vuotias, sanoo Eskola.

Meille tarjotaan aktiivista ikääntymistä elämisen malliksi. Ikäihmisen kuuluu olla aktiivinen harrastaja, elinikäinen oppija ja muutenkin toimelias. Ja onhan siinä järkensä. Elämä on siten ehkä kivempaa, mielenkiintoisempaa. On syy nousta aamulla sängystä. Näin pysyy ehkä terveempänä eikä ole läheisilleen tai yhteiskunnalle kustannukseksi eikä rasitukseksi.

Entäs jos käy toisin? Entä jos ei onnistukaan vanhenemaan ”oikein”? Entä jos onkin raihnainen monisairas, väsynyt ja katkera eikä kiinnostu enää mistään uudesta? Tai on ärhäkkä oman tiensä kulkija, ikuinen boheemi ja hippi, joka ei syö, juo, liiku eikä harrasta hyvien suositusten mukaisesti. Kumpikaan vanhenemisen tapa ei mahdu ”oikein ikääntymisen” raameihin?

Hyvä vanhuus syntyy silloin, kun se on omannäköistä, minun elämääni. Toivoa sopii, ettei vanhuutta tarvitse suorittaa. Miten suomalainen yhteiskunta ja palvelujärjestelmämme antaa siihen mahdollisuuksia ja tukea, se onkin jo toinen tarina.