Viime kesänä tie vei Kööpenhaminaan. Keskellä kaunista lomapäivää
pistäydyimme valokuvaaja Maja Nydal
Eriksenin näyttelyyn. Hätkähtäen seisahduin tutkailemaan dramaattista kuvaa,
jossa nuori mies istui köysi kaulassaan. ”Päänsärky
ja niskakivut ovat osa päivittäistä elämääni seurauksena liikenneonnettomuudesta,
johon jouduin vuonna 2010 ja joka piti minut kahlittuna vuoteeseen vuoden ajan.
Oli kamalaa maata ja ajatella, että kaikki unelmani eivät tulisi koskaan toteutumaan.”
Nuori mies kertoi kuvatekstissä koskettavasti, millainen
olemassaolon taistelu oli tullut käydyksi, jotta voi säilyttää
itsekunnioituksensa. Kuinka hän nyt jälkeenpäin katsoi ylipäätään vaikeasta
tilanteesta selviytymistään sittenkin menestystarinana, jossa läheiset ja ystävät
olivat tulleet tukemaan hänen voimakasta haluaan jäädä henkiin. Nykypäivässä
nuori mies koki vaikeaksi hyväksyä arkielämän rajoitteet: kipu on pysyvä
seuralainen. Nieleskelin kyyneleitä, tämä kaveri on vanhemman poikani
ikätoveri.
Kiersin salia ja tutustuin toinen toistaan kiehtovampiin
kohtaloihin. Kyseessä oli näyttely nimeltään ”100% COPENHAGEN”, jossa valokuvin
ja tekstein läpivalaistiin sadan kööpenhaminalaisen ihmisen elämää.
Kööpenhaminan identiteettiä haettiin näkyville tilastollisten analyysien takaa:
keitä ovat inhimilliset ihmiset, kasvot kaupungin väestön tilastotietojen
takana.
Valokuvissa esitellyt henkilöt edustivat nykyisiä kööpenhaminalaisia,
joita oli kutsuttu mukaan kuuden eri muuttujan perusteella: sukupuoli, ikä,
etninen tausta, sosioekonominen asema, perheasema ja asuinpaikka. Jokainen
heistä astuu esille joukosta ja tilastoista yksilöllisillä ja
henkilökohtaisilla tarinoillaan. Kutakin oli haastettu kuvailemaan, kuinka he
omasta mielestään erottuivat joukosta. Joukosta voi erottua vaikka korostamalla
tabuinakin pidettyjä asioita, kuten alkoholismia, anoreksiaa, masennusta,
vanhuutta, prostituutiota, ylipainoisuutta, lapsettomuutta ja niin edelleen.
Yksi projektiin osallistuneista naisista, Sofia, totesi näyttelyn
esitteessä osuvasti, että kuinka ollakaan, samaan aikaan, kun olemme erityisen
erilaisia, olemme myös samanlaisia. Hänen mielestään tämä projekti on yksi
cityterapian muoto. Se kokoaa yhteen samassa kaupungissa, mutta sittenkin
erilaisissa todellisuuksissa eläviä ihmisiä.
Tällainen näyttely tekisi hyvää minkä tahansa kaupungin
asukkaiden arjessa – muuallakin kuin Kööpenhaminan kaupungintalolla.
Näyttelyn kuvat löytyvät tästä linkistä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti