Ymmärtämättömistä vanhemmista perheiden tukemiseen

Marketta Kolari
YTM, työnohjaaja
eläkkeellä Kuopion kaupungin lastensuojelupäällikön virasta

Olen saanut olla mukana lastensuojelutyössä melkein 40 vuotta. Aloitin väliaikaisena lastenhuollon tarkkailijana vuonna 1977.

Silloin voimassa oli vuoden 1936 lastensuojelulaki. Huostaanottoon tuli ryhtyä, jos lapsen ”vanhemmat ovat kuolleet tai hylänneet lapsen” tai ”vanhemmat sairauden, ymmärtämättömyyden, juoppouden tai muiden sellaisten syiden tai olosuhteiden takia eivät anna lapselle tarpeellista hoitoa ja kasvatusta eikä siitä muutenkaan ole pidetty huolta”. Laki oli oirekeskeinen ja painottui korjaavaan työhön. Siitä huolimatta jo 1970-luvun lopulla tärkeäksi nousivat lapsen kasvuoloihin vaikuttaminen ja perhe- ja yksilökohtainen huolto.

Tämän päivän lastensuojelun tavoitteet ja tehtävät kirjattiin vuoden 1983 lastensuojelulakiin, jota ajantasaistettiin vuonna 2008. Nyt korostettiin ongelmien rakenteellista ehkäisyä. Alueellisia sosiaaliasemia perustettiin ja yhdessä tekeminen oli arvossaan. Huomiota kiinnitettiin lasten kasvuoloihin, ehkäisevään työhön ja avohuoltoon. Lapsen etu tuli keskeiseksi periaatteeksi ja lapsen tarpeita alettiin arvioida. Lasten ja vanhempien oikeusturva vahvistui.

Kasvun ja kehittämisen vuosikymmenellä, 1980-luvulla, kotipalvelu ja tehostettu perhetyö tukivat perheiden omatoimista suoriutumista ja lasten kasvatusta. Henkilöstöä rekrytoitiin lisää ja perheissä tehtävälle työlle oli aikaa. Minäkin ehdin sosiaalityöntekijänä pelata lasten kanssa tai tiskata samalla, kun keskustelin vanhempien kanssa. Eri ammattilaiset tekivät työtä yhdessä eikä ammattirajoista pidetty tiukasti kiinni.

Ymmärrys lasten ja lapsuuden näkökulmien esille nostamisen tärkeydestä lisääntyi 2000-luvulla. Myös yksityisten sosiaalipalvelujen ja järjestöjen asema vahvistui. Vuonna 2006 kirjoitin opinnäytetyössäni: ”Nyt on päästy vaiheeseen, jossa lapsi ja lapsen asiakkuus aidosti tiedostetaan. Lapsen tuottaman ainutlaatuisen tiedon merkitys tunnustetaan. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöillä on halu tehdä systemaattista ja mahdollisimman suureen vaikuttavuuteen pyrkivää työtä lasten olosuhteiden parantamiseksi. Kiire ja jatkuva työn paljous ovat ensisijaiset julkilausutut esteet työn sisällön muuttamiselle…”

Lastensuojelun tarve johtuu yleisimmin lapsen lähipiirin aikuisista tai kasvuympäristöstä.  Nykyajattelun mukaan avun ja tuen tulisi löytyä yleisistä perhepalveluista niin, ettei lastensuojelun mukana oloa tarvitakaan. Perheessä oleva paha pitää kuitenkin nähdä ja siihen pitää rohjeta tarttua.

Tulevaisuudessakin tarvitaan lastensuojelun osaajia, jotta lasten ja heidän lähilähipiiriinsä riittävä tuki ja rohkaisu, välittäminen ja turvallisuus, ymmärtävä ohjaus, rakentava palaute ja avoin vuorovaikutus sekä sosiaalisen suhdeverkoston ylläpito ja suojelu toteutuvat vaikeimmissakin tilanteissa. Pehmeitä arvoja kannattaa ylläpitää, sillä ”ihminen on ihmisen toivo” kuten alkuaikojen työtoverini Maaria Leinonen runossaan totesi.