Yllättävä huippukokemus

Antti Eskolan kirja Vanhuus.
Kannen kuva: Touko Hujanen.

Tarja Kauppila:

Pitkästä aikaa hiippailin kirjastossa. Teoksia oli telineissä houkuttelevasti esillä. Katse kohtasi kirjaimellisesti Antti Eskolan: Vanhuus, pikalaina 7 vrk - tahattomasti hassu sanapari. Kansikuvasta pilkistelivät ystävälliset kirjailijan silmät. Sama mies, jonka työn myötä osin olen alalle päätynyt.

Eskolan kirja Sosiaalipsykologia oli aikanaan yliopiston pääsykoevaatimuksissa, kun hain lukemaan sosiaalipolitiikkaa ja sosiaalityötä. Ja kas, hyllystäni teos löytyi vielä. Vienosti kellastuneet sivut, maaliskuulle 1987 päivätty hankinta, paljon alleviivauksia.

Tartuin nyt innolla Vanhuuteen, jota oli maustettu sanoilla helpottava, huolestuttava ja kiinnostava.  Seurauksena oli, että viimeisillä sivuilla pidättelin hengitystäni.

Kirjailijan toive viimeisten henkäystensä siivittämien tuntojen välittämiseen päättyi yön pimeydessä lukijan huoleen - ellei peräti hätäännykseen. Onkohan hän vielä hengissä? Ehdinkö aamulla kirjoittaa, mitä ajatuksia kirja herätti? Hän toivoi lukijapalautetta ja dialogin odotustunnelma virittyi alkulehdiltä.  

Teos on kirjoitettu neljännessä iässä. Siihen kuuluu ”irtaantumista vuorovaikutuksesta, väsymystä ja pitkiä jäähyväisiä eli kuolemisen prosessia”.  Jos yli 80-vuotiaana pystyy kirjoittamaan vaikeasta aiheesta elävästi, lukijaa koskettavasti ja koukuttavasti, peräti uutta ajattelua ja merkityksiä luovasti, niin määritelmää voisi ehkä vielä vähän kehittää.

Eliniänodote pidentyy koko ajan. Miten luonnehditaan viidettä ikää? Millä kaikilla tavoilla ”viitoset” yhteiskunnassamme jo nyt vaikuttavat?  

”Kun lasku on maksettu” -vaiheessa voi tuntua, että ”työstään on jo saanut sen mitä siitä voi saada, ja antanut sille sen, mitä kokee pystyvänsä antamaan”.  On tullut koettua nuorena jo. Ei uupumuksena, vaan helpotuksena ja energian vapautumisena uusiin suuntiin.  

Isäni työskenteli vankeinhoidossa ja kuoli nuorena. Tietämättä, että opiskelisin joskus yliopistossa ja että tekisin väitöskirjan vankeinhoidosta. Tutkimuksen valmistuttua koin yllätyksekseni, että olin saattanut loppuun jotakin tärkeää. Sellaista, minkä isäkin ehkä olisi halunnut selkeän ilmaisunsa merkkimuodossa saavan.

Että ihmisillä, ihmisarvolla ja ihmisoikeuksilla on väliä. Että inhimillisillä tarpeilla on väliä. Että ihminen voi inhimillisyydessään myös erehtyä, mutta monia asioita voi korjata. Että armoa ja toivoa on. ”Toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne”, oli isälläni tapana kannustaa.

Kuolemalla on taipumuksensa järkyttää ja järisyttää – etenkin, jos siihen ei hoksaa valmistautua. Mutta järkytyksen keskellä ja etenkin sen jälkeen, se jonkin välittäminen välittyy, kantaa, koskettaa ja kestää, vaikka sitten luopuminen väistämättä kohdataan.  Keskeneräisyys voi monessa olla kelvollista jatkoon.

Hyvin sopii, että sukupolvien ketjussa kuolema saa säilyttää salaisuutensa, iästä riippumatta. Se helpotus yhtälössä on kohdillaan. Ihan kuten Eskola Hamletin loppua mukaillen kirjoituksensa päättää: the rest is silence.