Ikäosaamista talouskriisin varjossa Kreikassa

Liisa Suhonen,yliopettaja
Karelia-ammattikorkeakoulu

Kuulemme lähes päivittäin Kreikan velkakriisistä. Valitettavan harvoin kerrotaan, mitä tuo ylätason poliittinen puhe tarkoittaa tavallisille kreikkalaisille. Teimme toukokuun alussa Karelia-amk:n Ikäosaamisen YAMK-opiskelijoiden kanssa opintomatkan Kreikkaan tarkoituksenamme tutustua ikäihmisten palveluihin. Pääsimme vierailemaan kolmessa erilaisessa yksikössä.  

Yksityisessä hoitokodissa Ev Zinissa, on 215 hoitopaikkaa, mutta asukkaita vain 60, suurin osa  muistisairaita. Asukkaat maksavat 948 €/kk, mikä sisältää kuusi ruokailua päivässä, lääkkeet, hoidon jne., Hoitokoti on entinen hotelli hienolla paikalla meren rannalla, mutta hotellimainen ja steriilin oloinen, eikä monellakaan ikäihmisellä ole varaa tällaiseen asumiseen.

Säätiön omistamassa hoitokodissa, ”Eleimon" Girokomio Athinonin yhdeksästä rakennuksesta oli käytössä vain kolme. Vuonna 2010 asukkaita oli 400, vapaaehtoisia ja työntekijöitä yhteensä 280. Nyt  asukkaita on  enää 135 ja työntekijöitä 95. Kuolleiden tilalle ei ole varaa ottaa uusia asukkaita. Tosin vielä viime aikoinakin on muutamia perheettömiä vanhuksia poimittu Ateenan kaduilta. Kodittomien, kadulla asuvien ihmisten määrä kuuluu lisääntyneen hälyttävästi.

Keskuksen koko toiminta perustuu lahjoituksiin ja vapaaehtoistyöhön. Työntekijät nostavat vain noin puolet palkastaan (150–400 €/kk) ja osa tekee työtä täysin palkatta. Sosionomit organisoivat vapaaehtoistoimintaa. Keskus haluaa tarjota kodin ja perheyhteisön asukkaille, joilla ei ole omaa perhettä. Nykyiset asukkaat on tarkoitus hoitaa hautaan saakka. Kaikesta toiminnasta välittyi suunnaton lämpö, yhteisöllisyys, välittäminen ja ihmisten kunnioitus.  

Tutustuimme myös Rafinan kaupungin (asukkaita noin 22 000) ylläpitämään päivätoimintakeskus, KAPIin. Tällaisia kunnallisia keskuksia on kaikissa suuremmissa asutuskeskuksissa. Tarkoitus on ehkäistä eläkkeelle jäävien syrjäytymistä, tarjota aktiviteettejä ja osallistumismahdollisuuksia. Jäsenmaksun (6 €/vuosi) maksettuaan voi osallistua keskuksen matkoille, retkille tai muihin toimintoihin, kuten voimisteluun, maalaukseen, käsitöihin, tansseihin, juhliin. Sinne voi myös vain poiketa tapaamaan ihmisiä kahvin tai teen merkeissä. Kävijöitä on päivittäin noin 40.

Keskuksesta järjestetään myös ruoka-apua ja ilmaista kotihoitoa taloudellisissa vaikeuksissa oleville ikääntyneille. Kreikassa on kauppojen kassojen yhteydessä paikkoja, jonne ihmiset voivat tehdä ruokaostoksia jaettavaksi köyhille. KAPI-keskuksessa kaupoista saatu ruoka lajitellaan ja toimitetaan ahdingossa eläviin talouksiin.

Matkalla saimme ymmärrystä tavallisten ihmisten elämään Kreikassa. Päällimmäiseksi jäivät huomiot ihmisten vieraanvaraisuudesta, lämminhenkisyydestä ja yrittämishalusta. Taloudellinen ahdinko on lisännyt kansalaisten yhteisöllisyyttä ja vastuunkantoa toisistaan, perhesiteet ovat entisestään vahvistuneet. Myös perheettömistä yritetään huolehtia. Puhuttelevia olivat kokemukset vapaaehtoisuudesta, perhekeskeisyydestä ja yhteisöllisyydestä sekä hoitokotien henkilökunnan kunnioittavasta, huomioivasta asenteesta ikäihmisiä kohtaan. 

Ääni äänettömille!

Elina Pajula, toiminnanjohtaja
Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry

Järjestökentän tehtävänä on antaa ääni äänettömille, sanoi SPR:n pääsihteeri ja SOSTEn valtuuston puheenjohtaja Kristiina Kumpula valtuuston kevätkokousta avatessaan. Tähän on helppo yhtyä. Sote-kokonaisuutta, kuntauudistusta ja maakuntien itsehallintoa myllerretään niin, että välillä ihmettelee, ketä varten tätä kaikkea tehdään.

Tiedon ja tuskan yhteys toimii hyvin sote-prosessissa: mitä enemmän tietoa on tarjolla ja mitä enemmän luulee ymmärtävänsä, sitä enemmän huomaa hämmentyvänsä. Suunnitelmat ja esitykset seuraavat toinen toistaan. Vahvasta kunnasta on siirrytty sote-alueisiin, maakuntahallintoon ja nyt viimeksi yhtiöittämiseen.  

Pohjois-Karjalan ihmisarvopäivässä toukokuussa Outokummussa pohdittiin sotea. Osallistujat tekivät ryhmätöitä ja esittivät kilometrin pituisen listan kysymyksiä. Keskittyvätkö palvelut ja jäämmekö ilman lähipalveluja? Nousevatko asiakasmaksut ja omavastuut? Onko tämä valinnanvapautta ja tasa-arvoa? Kuka valvoo palveluiden laatua ja asiakkaiden oikeuksia, jos koko palvelukenttä muuttuu ja suuret yritykset valtaavat markkinat? Onko järjestöillä tulevaisuudessa mitään roolia ja missä tämä rooli määritellään?

Sote-uudistusta on markkinoitu siten, että kestävyysvajeen korjaamisen lisäksi uudistuksella edistetään sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyötä ja kyetään tarjoamaan paremmin kohdennettuja ja asukaslähtöisiä ratkaisuja. Ihmisten kysymyksiä kuunnellessa mietityttämään jäi kuitenkin se, mihin kaikki luottamus on kadonnut näin nopeasti, jos asukaslähtöiseksi määritellyssä uudistuksessa on ihmisten mielissä kuitenkin päällimmäisenä huoli ja ahdistus.

 Sote-järjestöt ovat merkittäviä palveluiden tuottajia ja kohteena ovat tällöin usein erityisryhmät ja näihin palveluihin liittyvä erityisosaaminen. Yhtiöittämisvaatimuksen ja valinnan vapauden keskellä kokonaisuus on muuttunut monimutkaiseksi. Mitä tapahtuu, kun monikanavainen rahoitus puretaan? Syntyvätkö kokonaan subventoimattomat yksityiset markkinat heille, joilla on varaa yksityisiin palveluihin? Kuka huolehtikaan heistä, jotka eivät osaa valita saatikka valittaa? Ratkaiseeko palveluohjaus sittenkään ihan kaikkia ongelmia? Pienet palveluiden tuottajat sekä yhdistys- että yrityskentällä ovat huolissaan: kuinka uusilla palvelumarkkinoilla selvitään ja jäävätkö erityisryhmät tällöin ilman tarvitsemiaan palveluja?

Järjestöt tuottavat palveluja, mutta järjestöjen perustehtävä on vapaaehtois- ja kansalaistoiminta. Ihmisarvopäivän panelisteina kaupunginjohtajan kanssa jaoimmekin saman ajatuksen järjestöjen merkityksestä tulevaisuuden kunnassa. Me tarvitsemme entistä enemmän kansalaisjärjestötoimintaa ihmisten hyvinvoinnin takaajana. Järjestöt tarjoavat yhteisöjä, mielekästä tekemistä, kohtaamisia, tukea arjessa, mahdollisuutta vaikuttaa ja saada äänensä kuuluviin. Tässä työssä myös meidän järjestöjen on tarpeen uudistaa omia toimintatapojamme.  

Nuori tarvitsee tukea

Mari Metsävainio työskentelee sosiaalityöntekijänä Joensuun kaupungilla. Hän on kirjoittanut tämän blogin yksityishenkilönä.

Toimeentulotuki on siirtymässä Kelaan ja Siun Sote tekee vauhdikasta tuloaan Pohjois-Karjalaan. Työssäni aikuissosiaalityössä huomaan pysähtyväni usein miettimään, miten nuorten aikuisten käy tässä muuttuvassa yhteiskunnassa. Miten käy erityisesti heidän, jotka kärsivät masennuksesta tai joilla on ADHD/ ADD tai heidän, joilla on taustalla koulukiusaamista, oppimisvaikeuksia, ahdistuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, musertavaa yksinäisyyttä, ongelmallista  pelaamista… Tällaisia 18–29-vuotiaita nuoria on aikuissosiaalityön asiakkaina Joensuun alueella yli 2 000.

Nuoriin kohdistuvat valtavat koulutus- ja työpaineet. Töihin pitäisi mennä, mutta kun ei ole koulutusta eikä sitä työtäkään. Ja toisekseen kun työhön ei pysty ilman ohjausta tai ei ainakaan 8 tuntia päivässä. Opiskelemaan pitäisi lähteä, mutta kun ei pysty olemaan ryhmässä eikä kohtaamaan uusia ihmisiä. Tai ammatillinen tutkinto on, mutta se voi olla alalta, jonne vain ajauduttiin, kun ei muualle päässyt.

Erilaisten etuuksien ja palvelujen saamisen kriteerejä kiristetään. Myös asenteet heikommassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan ovat koventuneet. 

Työttömyyspäivärahaan on suunnitteilla kiristyksiä. Ja eiväthän kaikki työttömät ole oikeutettuja edes työmarkkinatukeen. Työkokeilupaikkoja on vaikea saada, jolloin oikeus työmarkkinatukeen on vaikea saavuttaa. Opintoetuuksien maksamista tiukennetaan ja opintolainan osuus opintoetuuksista kasvaa. Erilaisten etuuksien viidakko on valtava ja jos elämässä jotakin sattuu, ihminen tipahtaa helposti tulo- ja palveluloukkuun. 

Vaikuttaa siltä, että palvelut on karsittu minimiin ja niihin pääsyä voi joutua odottamaan pitkiäkin aikoja, esimerkkinä kuntouttava työtoiminta. Oppilaitoksissa ei ole tarjota riittävää tukea arjen ongelmiin. Mielenterveys- ja päihdepalvelut ovat osalle nuorista sopimattomia ja riittämättömiä. Palveluihin ei aina pääse riittävän nopeasti ja riittävän aikaisessa vaiheessa.

Ennaltaehkäiseviä tai oikea-aikaisia palveluja on vaikea löytää. Nuoren elämäntilanteen pitää mennä todella solmuun, ennen kuin apua on saatavilla. Nuoret aikuiset toimivat ”tässä ja nyt”, he eivät ole orientoituneet odottamaan.

Suuret asiakasmäärät esimerkiksi aikuissosiaalityössä huolestuttavat työntekijöitä. Asiakkaita voi olla 800–1 000/työntekijä. Lisähankaluuksia voivat tuoda toimijoiden väliset raja-aidat erityisesti tiedonkulussa, eli vedotaan muun muassa salassapitoon ja henkilötietolakiin.

Nopeasti laskien voin todeta, että minulle jää vajaa tunti vuodessa aikaa kutakin asiakasta kohti. Tästä vajaasta tunnista puolet on varattava puheluihin ja kirjallisiin töihin kuten kirjaamiseen ja päätöstentekoon. Prosessimaiseen asiakkaan kanssa työskentelyyn ei ole mahdollisuutta. Tapaamisajat voivat venyä kahden kuukauden päähän siitä, kun ajanvarauksen tarve tulee esille. Työntekijöiden aikaa tarvitaan myös työn ja palvelujen kehittämiseen. 

Kun on työssään nähnyt, miten merkittävää on antaa nuorelle aikaa, on kamala tajuta, että sitä minulla ei ole. Ei minulla tosin ole tarjota toimivia palvelujakaan, ei ainakaan ilman odotusta.

Itse toivoisin jokaiselle ongelmiensa kanssa painivalle nuorelle omaa luottotyöntekijää, joka tuellaan saisi nuoren löytämään toivon ja unelmat sekä keinoja niiden saavuttamiseksi. Lisäksi toivon, että nuorille aikuisille olisi helposti lähestyttävä paikka, josta saa aina jonkun sosiaali- tai nuorisoalan ammattilaisen kiinni.

Joissakin tilanteissa saatetaan aluksi tarvita kotoa hakijaa ja rinnalla kulkijaa. Tarvitaan myös pieniä ryhmiä, joissa opetellaan toimimaan yhdessä muiden kanssa. Turvallisessa pienessä porukassa ei ole pelkoa tulla kiusatuksi tai lytätyksi.

Rikkinäinen tai apua tarvitseva Ihminen on kohdattava ihmisenä, ei kulueränä. Hänet on nähtävä toimijana. Muutokseen motivoitumiseen ja tavoitteeseen pääsemiseen tarvitaan aikaa ja voimavaroja mutta myös toisia ihmisiä ja sopivia palveluja.  

Somesossu rasismia vastaan

Päivi Ahola-Anttonen

vastuualuepäällikkö, aikuissosiaalipalvelut

Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymä

Sain viestin sähköpostiini. Viestin lähettäjä – eläkkeellä oleva journalisti – yrittää taistella rasisteja vastaan etsimällä rasistisilta nettisivuilta sinne varastettuja lehtikuvia ja juttuja ja toisinaan myös puuttumalla järjettömimpiin väitteisiin.

Linkistä avautui MV-lehden juttu. Jutussa annettiin ymmärtää, että Kajaanissa viranomaiset antoivat kalliin iPhonen pakolaiselle, joka seuraavana päivänä kaupitteli sitä netissä. Yhteydenottaja pyysi, että antaisin hänelle jonkin keinon, esimerkiksi lainkohdan, jolla hän voisi kumota väitteen.

Myöhemmin huomasin, että minulle oli tullut viesti ja sama linkki tuntemattomalta henkilöltä: ”Ei muuta, seuraavasta vastaavasta tehdäänkin sitten valitus korkealle taholle ja päästetään osaamattomat työtehtävistään.” Myös Kainuun soten verkkosivuille saapui palautetta asiasta.

Rasismi ja vihapuhe ovat nopeasti kasvava ja kärjistyvä ilmiö. Sosiaaliseen mediaan on syntynyt useita rasistisia foorumeita. Huhupuheet ja yksittäisten henkilöiden mustamaalaamiset kukkivat. Kun esitettyjä rasistisia väitteitä ei oikaista, ne jäävät elämään lukijoiden tajuntaan. Uudet samansuuntaiset väitteet vahvistavat vihamielisiä asenteita. Vaarana on, että ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä hämärtyy. Vihapuhe saattaa muuttua vihatoiminnaksi, josta meillä on esimerkkejä.

Sosiaalialan ammattilaisen eettiset ohjeet edellyttävät, että ”sosiaalialan ammattilaisen tulee edistää sosiaalista oikeudenmukaisuutta paitsi asiakkaidensa elämässä myös koko yhteiskunnassa”. Myös sosiaalihuoltolain 7 § velvoittaa sosiaalialan ammattilaisia rakenteelliseen sosiaalityöhön sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseksi ja korjaamiseksi. Julkisuudessa esiin nousseisiin tapauksiin sosiaalityöstä yleensä kommentoidaan, että emme voi kommentoida yksittäistapausta. Miten kerromme tosiasiat rikkomatta salassapitovelvollisuutta? Miten kerromme faktat kansankielellä?

Keitä nämä somessa ja kaduilla rasistisesti toimivat henkilöt ovat? Työttömiä, kovan lapsuuden kokeneita, hyvinvoinnista osattomia, viranomaisten kuulematta jääneitä, elämäänsä pettyneitä…? Myös heidän hätäänsä on kuultava. Syrjäytyminen on yksi suurimmista yhteiskunnallisen turvallisuuden uhkista. Miten rakentaa keskusteluyhteys rasisteihin ja palauttaa heidän luottamuksensa palvelujärjestelmään?

Keskustelin puhelimitse viestin lähettäneen journalistin kanssa. Hänestä on tärkeää saada auki suora linja kansaan, ”somepoliisi Fobban tapainen sosiaalivirkailija”. Tämä ”somesossu” jalkautuisi rasistisille nettisivuille, poimisi niistä sosiaalipalveluihin liittyviä viestejä ja korjaisi ajantasaisesti perättömiä väitteitä, tarvittaessa paikallisten sosiaaliviranomaisten kanssa.

Etnoasiain neuvottelukunta on valinnut kuluvan vuoden teemaksi rasismin vastaisen taistelun. Olisiko sosiaalialalla nyt aika murtautua hiljaisuuden kulttuurista ja käyttää enemmän julkista ääntä työtämme koskevista asioista. Sosiaalialan ammattilaiset – otetaan haaste vastaan! Ideoita?

Katse reunoille!

Päivi Armila, yliopistonlehtori
Itä-Suomen yliopisto

Suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa syrjäistä maaseutua ei yleensä tarkastella siellä asuvien nuorten elinympäristönä, vaikka syrjäkylissä edelleen asuu kaikenikäisiä ihmisiä. Myös nuorisotutkimuksessa pitkien välimatkojen harvaan asutut seudut ovat jääneet unohduksiin – kenties siksi, että tutkimusmatkat tällaisiin paikkoihin ovat työläitä. Kenties myös siksi, että niiden asukkaat eivät ole tottuneet pitämään ääntä itsestään ja olosuhteidensa erityispiirteistä. 

Nuoruuden elämänvaiheen näkökulmasta syrjäseutujen erityisyys kulminoituu pitkiin välimatkoihin ja niistä johtuvaan jatkuvaan kyyditysjärjestelyjen tarpeeseen. Välttääkseen yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen johtavan kehityskulun nuoren on käytävä koulua sekä löydettävä työharjoittelu- ja työssäoppimispaikkoja. Hyvään nuoruuteen kuuluvat myös mielekkäät vapaa-ajan harrastukset, yhdessä vertaisten kanssa oleminen ja tekeminen sekä ystävien tapaaminen muutenkin kuin koulussa. Kilometrit kuitenkin eristävät syrjäkylänuoret kouluajan ulkopuolisesta yhteisestä toiminnasta. Yhä enenevässä määrin syrjäiset asuinalueet ovat jäämässä julkisten liikennejärjestelyjen ulkopuolelle, mikä merkinnee niiden maantieteellisen eristyneisyyden lisääntymistä. Perusopetuslaki velvoittaa kunnat järjestämään peruskouluikäisten oppilaiden kyydityksen kotoa kouluun ja takaisin, mutta iltaisin ja peruskouluajan päätyttyä tätä tarjontaa ei ole.

Nuoruus on tärkeiden elämänvalintojen aikaa. Näistä keskeisimpiä ovat toisen asteen koulutusvalinnat. Syrjäkylänuorten lähellä ei yleensä ole mitään, mistä valita, jolloin heidän on toteutettava ”pienimmän pahan menetelmää”. On valittava koulu, johon matkaaminen onnistuu. Esimerkiksi, jos joku kylästä käy töissä samalla suunnalla tai jos koulupaikkakunnalla asuu ennestään joku sukulainen, vaikka ala ei tuntuisikaan kaikkein omimmalta. Koska reunoilta puuttuvat erilaiset kaupungin tarjoamat ”tasoittavat palvelut” (tiheä liikenneverkko, nuorisotoimen tukimuodot jne.), perhetaustan merkitys realisoituu näiden nuorten elämässä hyvin konkreettisesti. Varakas ja/tai nuoren toiveita kunnioittava perhe voi tasoittaa hänen koulunkäyntiinsä liittyviä olosuhteita ja helpottaa hänen pääsyään erilaisen nuoruuteen liittyvän hyvän ääreen. Tällainen perhe voi esimerkiksi kuljettaa harrastuksiin, hankkia opiskeluasunnon kaupungista, suunnitella työaikojaan nuoren aikatauluihin sopiviksi jne.  

2010-luvulla yhteiskuntatutkijat ovat löytämässä tien syrjäseudulle ja tutustumassa myös siellä asuviin nuoriin. Nuorisopoliittisen katseenkin on syytä sisällyttää näkökenttäänsä aluepoliittinen ulottuvuus. Syrjäkyläympäristössä maantieteellinen marginaali tuottaa toiseutta, jota ei huomata. Edes reunojen nuoret itse eivät havaitse toiseutettua asemaansa. He ovat sisäistäneet sen, että heidän oikeutensa tehdä elämänvalintoja eivät toteudu samanlaisessa mahdollisuuksien valikoimassa kuin keskuksissa asuvien. 

Blogikirjoitus perustuu Päivi Armilan, Mari Käyhkön ja Terhi Halosen uuteen kirjaan ”Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä – Nuorten elämänraameja ja tulevaisuudenkuviaharvaanasutulla maaseudulla”