Päivä kerrallaan, kahta ei millään

Anne Frimodig,
Pohjois-Karjalan lapsi ja perhepalveluiden muutosagentti (STM)

Kehittämisasiantuntija, Siun sote

Naapurin Antti kertoi tarkkailevansa kuunkiertoa ja tunnistavansa myös sen, milloin pyryttää ja milloin ei. Yhtäkkiä Antti kysyi, tiedänkö minä, mikä on eduskuntaan lentänyt lintu. Se varma kevään merkki? Hieman häkeltyneenä aloin luetella vähäisiä tuntemiani muuttolintuja, mutta Antti keskeytti minut ja vastasi: se on muutosvastarinta.

En tiedä, miten keskustelu säästä ajautui Arkadianmäelle, mutta tottahan Antti puhui. Ei päivää ilman puhetta sote- ja maakuntauudistuksesta, valinnanvapaudesta, henkilökohtaisesta budjetista tai jopa muutosvastarinnasta. Tottahan toki Sote, Maku, Siva ja Hebu saavat paistatellakin päivänvalossa. 

Mutta vielä on paljon tehtävää, jotta tavan ihminen ymmärtää, miten suuresta muutoksesta on kyse. Paljon on tehtävää myös siinä, että palvelujen kehittäjänä ja muutoksen edistäjänä osaan pitää omat ajatukseni selkeinä. Ehkä asian merkityksen laajuuden voi oivaltaa kunnolla vasta sitten, kun itse käyttää palveluja tai niitä tarvitsee lähimmäiselleen.

Omakohtainen kokemukseni ikääntyvistä vanhemmistani asettaa kyseenalaistamaan oman tietämykseni vanhusten hyvinvoinnista ja heidän arjen selviytymisestään. Vaikka peruspositiivinen isäni toteaakin ”päivä kerrallaan, kahta ei millään”, en voi olla kuulematta hänen äänessään huolta omastaan ja äidin tulevaisuudesta. Elämän rajallisuus tulee hetkittäin näkyville, vaikka arjessa on paljon myös yhteistä naurua.

Sodan aikana syntynyt sukupolvi on elänyt matkan, jossa yhteiskunnallinen kehitys on ollut valtaisa. On totuttu tekemään pitkää päivää ja rakennettu pikku hiljaa omaa hyvinvointia. On säästetty pahan päivän varalle ja säästämästä päästyä on säästetty lisää. On aina pärjätty ja pärjätään edelleenkin, näin isäni antaa ymmärtää. 

Onko minulla edes oikeutta määrittää avun tarvetta toisen puolesta, jos itse ei tunnista apua tarvitsevansa? Olenko minä oikeutettu sanomaan aina niin pärjääville vanhemmilleni, että ette ehkä enää pärjääkään? Mikä on se kohta arjessa, jossa asian voisi sanoittaa? Voisivatko edes Sote, Maku, Siva ja Hebu isää lohduttaa?

Arki menee eteenpäin. Kevät tulee kuten aina ennenkin. Muutosvastarinnat jatkavat matkaansa. 

Ihminen on viime kädessä oman onnensa seppä?