Sukupolvet joulun alla

Tuula Kukkonen on yliopettajana Karelia-ammattikorkeakoulussa.

Loppuvuoden tohinoiden keskellä on tullut ääneenkin todettua, että kohta on joulu, mutta ei yhtään tunnu siltä. Johtuneeko sekalaisista säistä vai työpäivistä, jolloin ei ole ehtinyt edes huomata valoisan ajan lyhentymistä. Pimeää kuitenkin on, ja askeleet tuntuvat tarpovan jähmettyvässä betonissa.

Joulunalusaika painaa myös raskaita muistoja hartioille: Jos joulun kutkuttava odotus olikin jäänyt jo lapsuusvuosiin, huoleton jouluhössötys jäi taakse kuusi vuotta sitten. Sen joulun tiedettiin olevan äitini viimeinen. Joulusaunassa 17-vuotias tyttäreni löysi kaulaltaan patin, jota seuranneet syöpähoidot auttoivat hänet elämässä eteenpäin.

Arkihuolet unohtuivat eilisiltana, kun 20-vuotias kuopukseni ja kohta 80-vuotias isäni istuivat vierekkäin sohvallani. Kohtaamiset ovat melko harvinaisia, kun pääkaupungissa asuvan tyttären lentävä työ vie häntä maihin kaukaisiin, ja isä asuu pohjoiskarjalaisessa vaarakylässä. Nyt tytär oli tullut käymään ennen lähtöään jouluksi töihin, ja isä oli viettänyt päivän sairaalassa saamassa lääkehoitoa pitkäaikaissairauteensa.

Kaksi eri maailmoissa elävää ihmistä, joista toinen aikuistuu nyt eri puolilla maapalloa, ja toinen on aikuistunut liian varhain lähtiessään pikkupoikana rengiksi – mitä puhuttavaa heillä voisi olla? Toinen voisi valitella moninaisia vaivojaan, 25 kilometrin matkaa ruokakauppaan ja muita hankaluuksia. Toinen voisi vastata samalla mitalla, kuvailla aikaerorasituksia, aasialaishotellien torakoita ja lentokoneruuan tasoa.

Mutta siinä he istuivat, ja puhuivat työstä. Ukki kysyi, miten olet viihtynyt työssäsi. Tyttö kertoi, mutta enimmäkseen kuunteli. Miten nuori mies oli ollut periaatteellinen ja jättänyt savotan arvioidessaan työehdot kehnoiksi ja yhden markan tuntipalkan liian pieneksi. Miten veljekset olivat lähteneet etsimään parempia työmaita muualta Suomesta ja miten muutettiin vastavihityn nuorikon kanssa eteläsuomalaiseen kaupunkiin. Ja sieltä taas takaisin kotikylään.

Ukki mainitsi jonkun asian yhteydessä, että ei tästäkään tempauksesta kannata mallia ottaa, mutta niin se elämä vain meni. Tyttö kuunteli, eikä kysynyt, mitä tarkoittaa justeeri tai mitä uitossa tarkoitti vierittely tai miten kodinkoneita niklattiin. Sen sijaan kysyi, miltä sinusta silloin tuntui ja miten te asuitte.

Ja kuuntelin minäkin, keittiössä mukamas kiireisenä touhutessani. Mietin isän 60 vuotta kestänyttä työuraa renkipoikana, savottajätkänä, tehdastyöläisenä, kaivinkonekuskina ja sitten vielä reilut 40 vuotta yrittäjänä ja sivutoimisena maanviljelijänä ja minimaalisen pientä eläkettä.

Kolmetuntisen kuluttua ukin oli aika lähteä ajelemaan kotiinsa, jotta aamulla saisi uunit lämpiämään ja voisi vaikka tehdä jouluksi maalle tulevan naapurin pihassa lumityöt.

Halatessaan tyttöä ukki sanoi: ”Mukava, kun saatiin jutella. Kiitos, kun sain kertoa, minkälaista minun elämäni on ollut.”

Tänä aamuna herätessäni huomasin, että nyt tuntuu ihan joululta.