keskiviikko 9. elokuuta 2017

Mummo yllättää

Arja Jämsén:


Soitin jännittyneenä ovikelloa. Olin ajanut parisataa kilometriä, saapunut pikkukaupunkiin ja löytänyt oikean talon. Täällä hän asuu.
Tunsin olevani tv-sarjassa Kadonneen jäljillä. Vain nenäliinapaketti ja dramaattinen taustamusiikki puuttuivat. Eikä minulta kukaan varsinaisesti ollut kadoksissa. Olipahan vain edellisestä tapaamisesta ehtinyt vierähtää tovi – melkein 60 vuotta.
Olin pari viikkoa aikaisemmin selannut kirjastossa paikallislehtiä etsien työhöni liittyvää uutista. Katseeni pysähtyi yhden lehden aukeamaan: tässä on jotain tuttua. Niinpä, juttu kertoi naisesta, joka vietti 100-vuotispäiviään. Tunnistin hänet 12 vuotta sitten kuolleen isäni äitipuoleksi. Olin tavannut hänet viimeksi alle kouluikäisenä lapsena. Pieni sukuni ei ole oikein kunnostautunut sukulaisuussuhteiden vaalimisessa.
Lehtijuttu kertoi, että tämä mummopuoleni – sanotaan häntä vaikka Ritvaksi – asuu kotonaan hyvissä voimissa. Silloin sen päätin: tätä tilaisuutta en nyt hukkaa. Hän olisi viimeinen, joka osaisi kertoa isäni lapsuudesta ja nuoruudesta. Siltä istumalta etsin hänen puhelinnumeronsa ja soitin. Olin varautunut selittämään taustoja, mutta Ritva täräytti nimeni kuultuaan, että kyllähän minä nyt sinut muistan. Saman tien sovimme tapaamisesta.
Kerrostalon eteisessä seisoi Ritva, sirkeäsilmäisenä ja virkeänä. Hän oli etsinyt valokuva-albumit jo valmiiksi, muistaa kaikki nimet ja kertoo tarinat. Näen ukkini nuoruuden kuvan, komea mies. Kuva löytyy myös ukin isästä Fredrikistä. Presidentti P. E. Svinhufvudin kuvakin vilahtaa. Niin, satuin olemaan silloin Helsingissä, Ritva sanoo.
Ihmiset ja vuosikymmenet humisevat päässäni. Olen kaukana menneessä maailmassa. Ritva on syntynyt maaliskuussa 1917 Suomen suurruhtinaskunnassa. Elämän lähtökohdat eivät olleet kaksiset. Sisko kertoi pettuleivän syömisestä, minä vauvana säästyin siltä, Ritva muistelee.
Satavuotias Ritva on hyvässä kunnossa. Näkö, kuulo, muisti, kaikki toimivat. Lonkat vihoittelevat, mutta kävelysauvat antavat tukea liikkumiseen. Hän kulkee joka päivä hissittömän talon neljännestä kerroksesta alakertaan ja takaisin. Lääkkeitä on tarvittu vasta viimeisen vuoden aikana. Sosiaalialan ihmisenä kysyn, millaista kotiapua heillä on. Kerran kävi siivooja, vastaa Ritva. Kotityöt luonnistuvat vielä yhdessä 16 vuotta nuoremman aviomiehen kanssa.
Tietenkin kysyn pitkän iän salaisuutta. Tulepa tänne työhuoneeseeni, hän kutsuu. Huone on taiteilijan ateljee. Ritva maalaa öljyväreillä maisemia ja kukkia. Viime talveen asti hän kävi kansalaisopiston maalauspiirissä. Olohuone kertoo muista harrastuksista: lehtiä, ristikoita, virkkauksia. Eläkkeelle jäätyään Ritva meni mukaan eläkeläisjärjestöihin ja kulki porukassa ulkomaan matkoilla Moskovaa ja Mustaamerta myöten. Ritvan kynästä syntyy myös runoja, joita julkaistaan paikallislehdessä. Toukokuussa hän kirjoitti runon Mauno Koiviston muistolle. 
Sanon huh! Ollaan yhteyksissä.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti