Soitin jännittyneenä ovikelloa. Olin ajanut parisataa
kilometriä, saapunut pikkukaupunkiin ja löytänyt oikean talon. Täällä hän asuu.
Tunsin olevani tv-sarjassa Kadonneen jäljillä.
Vain nenäliinapaketti ja dramaattinen taustamusiikki puuttuivat. Eikä minulta
kukaan varsinaisesti ollut kadoksissa. Olipahan vain edellisestä tapaamisesta
ehtinyt vierähtää tovi – melkein 60 vuotta.
Olin pari viikkoa aikaisemmin selannut kirjastossa
paikallislehtiä etsien työhöni liittyvää uutista. Katseeni pysähtyi yhden
lehden aukeamaan: tässä on jotain tuttua. Niinpä, juttu kertoi naisesta, joka
vietti 100-vuotispäiviään. Tunnistin hänet 12 vuotta sitten kuolleen isäni äitipuoleksi.
Olin tavannut hänet viimeksi alle kouluikäisenä lapsena. Pieni sukuni ei ole
oikein kunnostautunut sukulaisuussuhteiden vaalimisessa.
Lehtijuttu kertoi, että tämä mummopuoleni – sanotaan häntä
vaikka Ritvaksi – asuu kotonaan hyvissä voimissa. Silloin sen päätin: tätä
tilaisuutta en nyt hukkaa. Hän olisi viimeinen, joka osaisi kertoa isäni
lapsuudesta ja nuoruudesta. Siltä istumalta etsin hänen puhelinnumeronsa ja
soitin. Olin varautunut selittämään taustoja, mutta Ritva täräytti nimeni
kuultuaan, että kyllähän minä nyt sinut muistan. Saman tien sovimme tapaamisesta.
Kerrostalon eteisessä seisoi Ritva, sirkeäsilmäisenä ja
virkeänä. Hän oli etsinyt valokuva-albumit jo valmiiksi, muistaa kaikki nimet
ja kertoo tarinat. Näen ukkini nuoruuden kuvan, komea mies. Kuva löytyy myös
ukin isästä Fredrikistä. Presidentti P. E. Svinhufvudin kuvakin vilahtaa. Niin,
satuin olemaan silloin Helsingissä, Ritva sanoo.
Ihmiset ja vuosikymmenet humisevat päässäni. Olen kaukana
menneessä maailmassa. Ritva on syntynyt maaliskuussa 1917 Suomen
suurruhtinaskunnassa. Elämän lähtökohdat eivät olleet kaksiset. Sisko kertoi
pettuleivän syömisestä, minä vauvana säästyin siltä, Ritva muistelee.
Satavuotias Ritva on hyvässä kunnossa. Näkö, kuulo, muisti,
kaikki toimivat. Lonkat vihoittelevat, mutta kävelysauvat antavat tukea
liikkumiseen. Hän kulkee joka päivä hissittömän talon neljännestä kerroksesta
alakertaan ja takaisin. Lääkkeitä on tarvittu vasta viimeisen vuoden aikana.
Sosiaalialan ihmisenä kysyn, millaista kotiapua heillä on. Kerran kävi
siivooja, vastaa Ritva. Kotityöt luonnistuvat vielä yhdessä 16 vuotta nuoremman
aviomiehen kanssa.
Tietenkin kysyn pitkän iän salaisuutta. Tulepa tänne
työhuoneeseeni, hän kutsuu. Huone on taiteilijan ateljee. Ritva maalaa öljyväreillä
maisemia ja kukkia. Viime talveen asti hän kävi kansalaisopiston maalauspiirissä.
Olohuone kertoo muista harrastuksista: lehtiä, ristikoita, virkkauksia. Eläkkeelle
jäätyään Ritva meni mukaan eläkeläisjärjestöihin ja kulki porukassa ulkomaan
matkoilla Moskovaa ja Mustaamerta myöten. Ritvan kynästä syntyy myös runoja, joita
julkaistaan paikallislehdessä. Toukokuussa hän kirjoitti runon Mauno Koiviston
muistolle.
Sanon huh! Ollaan yhteyksissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti