Aarne, ikää reilusti yli 80 vuotta, kertoo olevansa kotoisin Keski-Suomesta. Paikkakunta tosin on jo unohtunut. Ja minä olin kotiapulaisena Helsingissä, sanoo Sirkka, samoja ikiä. Aarne ja Sirkka asuvat nyt vanhuuden päiviään Tukholman Suomi-kodissa.
Suomalaisia alkoi muuttaa työn perässä Ruotsiin
erityisesti 1950-luvulta lähtien. He
jättivät kotitienoonsa paremman elämän toivossa. Ja suuri osa heistä
onnistuikin onnen tavoittelussa. Osa palasi pettyneenä tai koti-ikävissään takaisin.
Osa juuttui kahinoimaan Slussenin siltojen alle ja sai päälleen finnjävelin
varjon.
Suomalaiset olivat haluttua työvoimaa, ahkeria ja
huolellisia. Maraboun suklaatehdas tarjosi työtä naisille ja autotehtaat
miehille. Työkaverit olivat aluksi valtaosaltaan
suomalaisia, usein jopa samalta kylältä. Perheet perustettiin suomalaisten
kesken ja asuttiin samoissa lähiöissä. Monet näistä varhaisimmista muuttajista
eivät koskaan oppineet ruotsia. Ei tarvinnut, suomellakin pärjäsi. Lapset
oppivat ruotsin leikeissä ja koulussa. He saattoivat tarpeen tullen toimia
vanhempiensa tulkkeina.
Aarnet ja Sirkat ikääntyivät ja alkoivat tarvita hoivaa.
Pikkuhiljaa Ruotsissa havahduttiin oman kielen merkitykseen: Ihmisellä on tarve
ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Kävi selväksi, että vanhuksella pitää olla
oikeus saada hoitoa omalla kielellään. Suomenkielen tarve korostuu
vanhustenhuollossa myös muistisairauksien takia. Vieras, opittu kieli nimittäin
useimmiten tipahtaa pois päästä muistisairauden edetessä. Lapsuuden kotikylän
murre voi olla se kieli, mikä jää viimeiseksi jäljelle. Tällöin saatetaan kokea
traagisia tilanteita, kun isältä tai äidiltä on ruotsi unohtunut, ja lapset ja
lapsenlapset puhuvat vain ruotsia.
Ensimmäinen Suomi-koti perustettiin testamenttilahjoituksen
turvin Tukholmaan jo 20 vuotta sitten. Myöhemmin koteja on tullut useita, myös
Tukholman ulkopuolelle. Suomi-kodissa kaikki tapahtuu suomeksi. Henkilökunta on suomenkielistä. Pihan
lipputangossa liehuu Suomen viiri, sisustuksessa on marimekkoa ja ruokalistassa
viikottain "suomiruokaa", joka merkitään Suomen lipulla.
Nyttemmin oikeus omakielisiin vanhuspalveluihin on
vahvistettu lailla. Vuonna 2000 Ruotsissa määriteltiin viisi kansallista
vähemmistöä ja vähemmistökieltä. Suomi on yksi näistä. Muut ovat jiddish,
saame, romani chip ja meänkieli. Näillä kansallisuuksilla on oikeus saada vanhuspalvelut
omalla kielellään. Vanhuspalvelujen lisäksi kielilaki varmistaa lasten oikeuden
omakieliseen esikouluun. Omakielisiä
vanhainkoteja on perustettu myös muille kuin virallisia vähemmistökieliä
puhuville, muun muassa persiankielisille vanhuksille.
Oikeutta omakielisiin palveluihin tunnetaan vielä
huonosti. Tukholman vanhuslautakunnan puheenjohtaja on tulisieluinen
suomalaisnainen, joka pitää omakielisiä palveluja esillä. Hän tuli itse
aikoinaan 17-vuotiaana Tukholmaan ja
kouluttautui apuhoitajaksi. Mutta ensimmäinen työpaikka oli - Marabou.
Monikulttuurisen ja omakielisen vanhustyön tarve alkaa jo
Suomessakin olla tätä päivää. Myös Olga Petroskoista ja Zahra Mogadishusta ikääntyvät.
Kirjoittaja Arja Jämsén tutustui
lokakuussa 2015 ruotsalaiseen vanhustenhuoltoon Tukholmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti