maanantai 1. elokuuta 2016

Luovaa välitilaa tarvitaan

Pippa Jämsén
Tanssitieteen maisteri, tanssipedagogi


”Täällä on niin avaraa”, huokaa rollaattoriin nojaava vanha rouva. Olimme hetkeä aiemmin kuunnelleet lintujen laulua hoivakodin nurkkauksessa, tilassa, jossa ei tavallisesti ole ”mitään”.

Miten minä päädyin muistisairaiden hoivakotiin? Osallistuin Kansallisteatterin ja Teatterikorkeakoulun yleisökontaktikurssille, jossa järjestettiin taidetyöpajoja erilaissa suljetuissa yhteisöissä. Omaan kolmen hengen työryhmääni kuuluivat lisäkseni näyttelijäntaiteen ja dramaturgian opiskelija. 

Tulimme hoivakodin ulkopuolelta. Emme olleet asukkaita, emme hoitajia emmekä omaisia. Emme tulleet hoitamaan, emme kuntouttamaan. Hoivakodin taidehetkissä olimme rakenteiden välissä, taiteen ja hoivatyön välissä sekä taiteilijan ja pedagogin työkuvan välissä. Samalla työmme loi hoivakotiin eräänlaisen luovan välitilan, rajapinnan, kahden maailman väliin syntyvän ei-kenenkään-maan.

Rakensimme työpajat tilallisuuden ja aistien varaan. Työpajoissa muutimme suljetun hoivalaitoksen tilallisuutta fyysisesti väreillä ja materiaaleilla, äänellä, tuoksuilla, tilasta poikkeavalla kehollisuudella ja sosiaalisella vuorovaikutuksella. Havun oksat ja luontoäänet, lintujen laulu ja veden solina, lennättivät ajatukset pois hoivakodin käytävältä. Äänimaailma, elävä musiikki, kitaransoitto ja laulu sekä tanssi ja liike maalasivat esille uuden maiseman. Teemoja olivat esimerkiksi meripäivä (visuaalisuus ja kuuloaisti), väritanssipäivä (näköaisti ja liike), metsäpäivä (hajuaisti) ja karhupäivä (tuntoaisti ja kosketus). Karhupuku toi mukaan leikin, huumorin ja teatterin elementit. Siitä tuli yksi työpajojen hiteistä.

Tila oli erilainen, muuttui joka päivä, vaikka se oli koko ajan sama käytävän nurkkaus. Suurta lavastusta tai rekvisiittaa ei tarvittu. Jo sosiaalisen vuorovaikutuksen muutos, kosketus ja se, mistä ja miten puhutaan, muuttivat tilaa.

Miksi tilalla on merkitystä? Muistisairauteen liittyy usein tilaan liittyvää ahdistusta ja levottomuutta. Ovet ovat lukossa, on portteja ja paikkoja, joihin asukkaat eivät pääse. Tila voi tuntua oudolta ja vieraalta, ei-kodilta. Oma mummini itki hoivakodissa, miksi olen tänne vankilaan joutunut, mitä pahaa olen tehnyt.

Kokemukseni mukaan tilasensitiivisellä taidepedagogiikalla on mahdollisuuksia erilaisten fyysisten tilojen aiheuttamien kehontilojen purkamiseen ja uudelleen järjestäytymiseen. Työpajoissa näimme monia muutoksia osallistujissa. Esimerkiksi nyt-hetki saattoi kirkastua, ihminen rauhoittui ja Aleksis Kiven Metsän pojan säkeet nousivat mieleen.  

Työpajajakson jälkeen valmistimme kokemamme pohjalta Talviuni-näytelmän, joka sai ensi-iltansa samaisessa hoivakodissa. Vastaanotto oli hyvin lämmin, liikuttunut ja liikuttava. Kiersimme esiintymässä myös muualla, esimerkiksi lastensuojelulaitoksessa ja vankilassa. Myös siellä esityksellä oli voima muuttaa suljetun laitoksen tila hetkeksi toiseksi maailmaksi. Tämän perusteella voidaan sanoa, että taidepedagogista toimintaa on mahdollista ja tarpeellista laajentaa erilaisiin moniulotteisiin tiloihin ja työympäristöihin.

Kirjoitus perustuu Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun maisteritutkinnon kirjalliseen opinnäytetyöhön keväällä 2016. 
Kuva: Laura Malmivaara

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti