ISOn matkassa kehittäjäksi kasvamassa

 Vähiin käy ennen kuin loppuu – näin täytyy todeta, kun on enää viimeinen päivä osaamiskeskustyötä jäljellä. Muistan elävästi loppusyksyn 2015, kun bongasin ilmoituksen työpaikasta, jollaisesta olin haaveillut jo pitkään. Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksessa oli sosiaalityön kehittäjän paikka auki! Sosiaalialan ja sen osaamisen kehittämisen kiemuroissa vierähtikin 9,5 vuotta yhdessä hujauksessa.

Tullessani minulla oli jo pitkä kokemus sosiaalityöstä, mutta kehittäjänä olin suoraan sanottuna aika raakile. Toki erilaisiin sosiaalityöntekijän tehtäviin oli sisältynyt myös työn kehittämistä, mutta hyppy päätoimiseksi kehittäjäksi oli silti suuri.

ISOn työntekijänä on ollut hyvä kasvaa asiantuntijan rooliin teema ja tehtävä kerrallaan. Monia asioita olen päässyt tekemään aina ensimmäistä kertaa: seminaarien järjestäminen ja juontaminen, asiantuntija-artikkelien kirjoittaminen ja blogien toimittaminen – selvä, tartutaan hommiin; hankesuunnittelun vetäminen, hakemusten kirjoittaminen ja hankkeiden johtaminen, sosiaalihuollon tiedonhallinnan hankkeeseen hyppääminen, asiantuntijapuheenvuorojen videointi valtakunnalliseen käyttöön – no vähän jo hirvittää, mutta eiköhän ne suju!

Kehittämisteemat on aina valittu niin, että ne yhdistävät useampia alueita ja organisaatioita. Olen päässyt työskentelemään rautaisten asiantuntijoiden kanssa esimerkiksi rakenteellisen sosiaalityön, kirjaamisosaamisen, lastensuojelun sekä systeemisen työotteen kehittämisen parissa. Verkostojen kanssa tehtävän yhteiskehittämisen ehdoton vahvuus on vastavuoroinen oppiminen – minä tuon oman asiantuntijuuteni yhteiseen käyttöön ja samalla voin oppia toisilta paljon. Yhdessä rakennamme jotain luovaa ja uutta – jotain sellaista, mitä ei olisi ollut mahdollista tehdä yksin.

Osaamiskeskustyö on todella ollut näköalapaikka sosiaalihuollon kehittämiselle ja kehittymiselle niin alueellisesti kuin valtakunnallisesti. Alkuvaiheessa keskeisinä yhteistyökumppaneina olivat kunnat ja sote-kuntayhtymät, myöhemmin hyvinvointialueet. Myös sosiaalialan ammattilaisia kouluttavat oppilaitokset ovat olleet tärkeitä kehittäjäkumppaneita. Osaamiskeskusten keskinäinen yhteistyö on ollut rikasta ja vahvaa.

Viime vuosina olen päässyt tekemään yhteistyötä kokemusasiantuntijoiden kanssa. Tämä on innostanut minua erityisen paljon, sillä kokemusäänen kautta kehittämistyöhön on saatu uudenlaisia, oivaltavia ja käytännönläheisiä näkökulmia. Mielestäni meidän ei pitäisi kehittää sosiaalihuollossa enää yhtään mitään ilman, että mukana on asiakkaita, jotka palveluja lopulta käyttävät.

On tärkeää varmistaa, että asiakkaat otetaan mukaan toiminnan ja palvelujen kehittämiseen jo silloin, kun kehittämistyön tarkempia sisältöjä vasta suunnitellaan. Päättäjien ja esihenkilöiden velvollisuus on huolehtia siitä, että myös työntekijöillä on aidosti lupa ja aikaa pysähtyä oman työn kehittämisen äärelle. Ajattelen, että kehittämistyö on kaikkein vaikuttavinta silloin, kun sitä tehdään yhdessä kaikkien niiden kanssa, joita asia koskee.

Kiitän lämpimästi kaikkia teitä, joita olen saanut kohdata ISO-työn matkan varrella!

Kirjoittanut: Päivi Malinen

Mitä tarvitaan matkalla riittävään osaamiseen?

Nuoren käsivarret olivat täynnä arpia ja silmissä uhmakas katse. Yritän luoda yhteyttä, toivoa tulevaan – sanoitan hänen vahvuuksiaan, kannustan itsestä huolehtimiseen ja koulunkäyntiin – tuloksetta. Lopulta nuori toteaa:

”Ei kukaan voi mua auttaa!”

Nämä sanat pysäyttivät ja saivat tuntemaan ammatillista osaamattomuutta, tiedon puutetta ja turhautumista – haluan auttaa, mutta miksi tämä on niin vaikeaa?

Työuraltani on jäänyt mieleen monia kohtaamisia, joissa nuorilla on ollut vastaavia haasteita: koulupoissaoloja, kiusaamiskokemuksia, päihdekokeiluja, syömishäiriöitä, mielialan vaihteluita sekä ristiriitoja vanhempien kanssa – tilanteet ovat lastensuojelussa liiankin tuttuja. Vaikeudet kuormittavat nuoren arkea ja jaksamista. Ei ihme, jos tulevaisuudennäkymä ei ole kovin toiveikas. 

Oikea-aikainen ja oikein kohdistettu tuki voi parhaimmillaan synnyttää myönteisiä muutoksia ja onnistumisen kokemuksia niin nuorelle kuin työntekijälle. Jokainen ammattilainen haluaa osaltaan auttaa ja tukea perheitä niin, että lastensuojelun tarve lopulta poistuu ja perheen omat siivet kantavat.

Matkalla riittävään vanhemmuuteen (MRV) -hankkeen nimi kuvaa hyvin työskentelyn tavoitetta vanhemmuuden näkökulmasta. Ei tavoitella täydellisyyttä, riittävä riittää ja siinäkin matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Yhtä tärkeä tavoite on osaamisen vahvistaminen: olemme ammattilaisina matkalla riittävään osaamiseen – kaikesta ei tarvitse tietää kaikkea.

Lastensuojelussa ja muussa ihmissuhdetyössä tarvitaan laajaa osaamista, jotta nuoret ja perheet kokevat tulevansa kuulluiksi ja nähdyiksi sekä hyötyvänsä tuesta, jota heille tarjotaan. Työssä on huomioitava perheiden yksilöllisyys ja vuorovaikutustilanteiden ainutlaatuisuus. Koulutus antaa perustiedot, mutta osaaminen on paljon muutakin – se on kykyä yhdistää tietoa, kokemusta ja käytäntöä, se on jatkuvaa oppimista ja itsereflektiota.

Lastensuojelussa on tunnistettu osaamisen vahvistamisen tarve erityisesti mielenterveyden ja päihdekäytön teemoissa. MRV-tiimi on vastannut näihin tarpeisiin järjestämällä erilaisia yhteiskehittämis- ja oppimistilaisuuksia kuten pulinapajoja vanhemmuuden tuen käsittelyyn, ammatillisia meetingejä haastavista ilmiöistä sekä koulutuksia laitosten henkilöstölle omaohjaajan näkökulmasta. Riippuvuuden ja päihteidenkäytön tunnistamiseen ja puheeksi ottamiseen liittyvä osaaminen on nähty erityisen tärkeänä.

Osaaminen on myös jakamista ja taitoa tehdä yhteistyötä – yksin tätä työtä ei tarvitse tehdä. Toivon hankkeen tilaisuuksien synnyttävän yhteistä oppimisen matkaa, joka vahvistaa ammattilaisia työssään – jotta jokainen voisi kohdata perheen luottavaisesti haastavienkin tilanteiden äärellä.

Sanojen “Ei kukaan voi mua auttaa!” ei tarvitse lannistaa, vaan ne ovat kutsu pysähtymiselle, kuuntelulle ja uudelleen yrittämiselle. Riittävä osaaminen ei ole kaiken tietämistä vaan kykyä kohdata – silloinkin kun sanat ovat vähissä ja toivo piilossa. Jokainen kohtaaminen voi olla se hetki, jolloin nuori alkaa uskoa, että ehkä joku sittenkin voi auttaa.

Kirjoittanut: Anne Korhonen

Pieni kurkistus suureen muutokseen: PALVA-tutkimus sosiaalijohdon vaikuttavuusnäkemysten jäljillä

Paljon palveluja käyttävien palveluketjun vaikuttavuus ja kustannusvaikuttavuus -tutkimushankkeessa (PALVA/osatutkimus 4, 2024–2025; rahoitus STM/Next Generation EU) toteutettiin Itä-Suomen yhteistyöalueen sosiaalijohdon Vaikuttavuus-työpaja etäyhteyksin (23.4.2025). Strukturoidun Teams-keskustelun tavoitteena oli edistää vaikuttavuuden mittaamista ja arviointia: tuoda esille sosiaalijohdon näkemyksiä mittareiden käyttöön, vaikuttavuuden arviointiin ja tietojohtamiseen liittyvistä mahdollisuuksista ja hidasteista.

Alkuun muutama ’kontekstinrakentamissana’ siitä taustasta, mistä työpajassa ei keskusteltu: Soten järjestämisvastuu siirtyi hyvinvointialueille vain pari vuotta sitten. Peruutuspeiliin vilkaistessaan kehittäjä muistaa elävästi, miten historiallisen suuri muutos sosiaalihuollolle oli siirtyä kuntakontekstista maakunnan laajuiseen. Uudistusvalmisteluun oli pitänyt johtaja- ja esihenkilöjoukon osallistua ’normityönsä’ ohella pitkään, olla luomassa uskoa henkilöstöön epäselvyyksien keskellä. Tämä ilman, että omakaan työtulevaisuus oli kummoisesti selvillä. Ja eihän perustyökään ollut missään vaiheessa turhan vähäistä tai helppoa.

Valmistelun jälkeen käynnistyi uusi johtamisvaihe, hyvinvointialueen palvelujen käynnistäminen. Aikaa tarvittiin johdon, esihenkilöiden ja palveluhenkilöstön järjestäytymiseen. Perustyön ohessa haettiin kullekin uusia tehtävänimikkeitä, tehtäviä ja pelipaikkoja. Etenkin keskijohdon ja lähiesihenkilöiden hermoja tämä vaihe raastoi. He tuskailivat, että ennen tiesi edes sen, keneltä voi käytännön linjausta ja neuvoa kysyä. Hyvinvointialueelle siirryttyä ei monesti tiennyt edes sitä, keneltä nyt mitäkin voisi kysyä, kuka mistäkin tehtävistä vastaisi.  

Pian tuli pulmaksi käyttökelpoinen tieto: mistä sitä johtamisen ja kehittämisen tueksi nyt saataisiin? Sosiaalijohto totesi, että ei ollut osannut arvostaa kunnan tietojohtamisen vakiintuneita kuvioita ennen kuin nyt, kun aivan välttämätöntä, koko aluetta tai tiettyjen palvelujen kokonaisuutta koskevaa tietoa ei tuntunut saavan ulos mistään. Alueella oli käytössä eri asiakastietojärjestelmiä ja samoistakin vaihtelevasti räätälöityjä versioita. Innostuttiin, jos osallistuttiin uuden, alueelle yhtenäisen asiakastietojärjestelmän valintaan. Petyttiin, jos järjestelmän saaminen kesti tai koko hankinta peruuntui. Ja talouskurimuksestahan ei ollut tässä vielä sanaakaan, mutta kaikki tietävät, että esimerkiksi kahdestoista YT-neuvottelukierros ei varsinaisesti voimaannuta.

PALVA-hankkeen Vaikuttavuus-työpajassa sosiaalijohto arvioi erittäin tärkeäksi saada tietoa vaikuttavuudesta. Keskustelussa aisti kuitenkin puhuttelevaa raskautta, josta voi saada kiinni edellisten sote-etenemisvaiheiden kautta. Sosiaalijohtajat totesivat, että sosiaalihuollon vaikuttavuuden mittaamisessa ja arvioinnissa olisi tosi paljon tehtävää ja valtakunnallista linjaustakin odottavaa. Epävarmuutta ilmaistiin siinä, mistä tietää ’sen oikean’ mittarivalinnan, entä parhaan mittaamiseen paneutumisen aloitushetken? Suurissa muutoksissa kannattaa edetä pienin ja keskeneräisyyttä hyväksyvin, arkiarmollisin askelin. Yhtä kaikkea ’täydellisesti’ palvelevaa mittaria tuskin tulee, vaan käytännössä tarvittaneen useita erilaisia. Oikea hetki kehittää on kuitenkin nyt – asiakkaiden nykyisiin avuntarpeisiin.

Kirjoittanut: Tarja Kauppila