ISOn matkassa kehittäjäksi kasvamassa

 Vähiin käy ennen kuin loppuu – näin täytyy todeta, kun on enää viimeinen päivä osaamiskeskustyötä jäljellä. Muistan elävästi loppusyksyn 2015, kun bongasin ilmoituksen työpaikasta, jollaisesta olin haaveillut jo pitkään. Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksessa oli sosiaalityön kehittäjän paikka auki! Sosiaalialan ja sen osaamisen kehittämisen kiemuroissa vierähtikin 9,5 vuotta yhdessä hujauksessa.

Tullessani minulla oli jo pitkä kokemus sosiaalityöstä, mutta kehittäjänä olin suoraan sanottuna aika raakile. Toki erilaisiin sosiaalityöntekijän tehtäviin oli sisältynyt myös työn kehittämistä, mutta hyppy päätoimiseksi kehittäjäksi oli silti suuri.

ISOn työntekijänä on ollut hyvä kasvaa asiantuntijan rooliin teema ja tehtävä kerrallaan. Monia asioita olen päässyt tekemään aina ensimmäistä kertaa: seminaarien järjestäminen ja juontaminen, asiantuntija-artikkelien kirjoittaminen ja blogien toimittaminen – selvä, tartutaan hommiin; hankesuunnittelun vetäminen, hakemusten kirjoittaminen ja hankkeiden johtaminen, sosiaalihuollon tiedonhallinnan hankkeeseen hyppääminen, asiantuntijapuheenvuorojen videointi valtakunnalliseen käyttöön – no vähän jo hirvittää, mutta eiköhän ne suju!

Kehittämisteemat on aina valittu niin, että ne yhdistävät useampia alueita ja organisaatioita. Olen päässyt työskentelemään rautaisten asiantuntijoiden kanssa esimerkiksi rakenteellisen sosiaalityön, kirjaamisosaamisen, lastensuojelun sekä systeemisen työotteen kehittämisen parissa. Verkostojen kanssa tehtävän yhteiskehittämisen ehdoton vahvuus on vastavuoroinen oppiminen – minä tuon oman asiantuntijuuteni yhteiseen käyttöön ja samalla voin oppia toisilta paljon. Yhdessä rakennamme jotain luovaa ja uutta – jotain sellaista, mitä ei olisi ollut mahdollista tehdä yksin.

Osaamiskeskustyö on todella ollut näköalapaikka sosiaalihuollon kehittämiselle ja kehittymiselle niin alueellisesti kuin valtakunnallisesti. Alkuvaiheessa keskeisinä yhteistyökumppaneina olivat kunnat ja sote-kuntayhtymät, myöhemmin hyvinvointialueet. Myös sosiaalialan ammattilaisia kouluttavat oppilaitokset ovat olleet tärkeitä kehittäjäkumppaneita. Osaamiskeskusten keskinäinen yhteistyö on ollut rikasta ja vahvaa.

Viime vuosina olen päässyt tekemään yhteistyötä kokemusasiantuntijoiden kanssa. Tämä on innostanut minua erityisen paljon, sillä kokemusäänen kautta kehittämistyöhön on saatu uudenlaisia, oivaltavia ja käytännönläheisiä näkökulmia. Mielestäni meidän ei pitäisi kehittää sosiaalihuollossa enää yhtään mitään ilman, että mukana on asiakkaita, jotka palveluja lopulta käyttävät.

On tärkeää varmistaa, että asiakkaat otetaan mukaan toiminnan ja palvelujen kehittämiseen jo silloin, kun kehittämistyön tarkempia sisältöjä vasta suunnitellaan. Päättäjien ja esihenkilöiden velvollisuus on huolehtia siitä, että myös työntekijöillä on aidosti lupa ja aikaa pysähtyä oman työn kehittämisen äärelle. Ajattelen, että kehittämistyö on kaikkein vaikuttavinta silloin, kun sitä tehdään yhdessä kaikkien niiden kanssa, joita asia koskee.

Kiitän lämpimästi kaikkia teitä, joita olen saanut kohdata ISO-työn matkan varrella!

Kirjoittanut: Päivi Malinen

Mitä tarvitaan matkalla riittävään osaamiseen?

Nuoren käsivarret olivat täynnä arpia ja silmissä uhmakas katse. Yritän luoda yhteyttä, toivoa tulevaan – sanoitan hänen vahvuuksiaan, kannustan itsestä huolehtimiseen ja koulunkäyntiin – tuloksetta. Lopulta nuori toteaa:

”Ei kukaan voi mua auttaa!”

Nämä sanat pysäyttivät ja saivat tuntemaan ammatillista osaamattomuutta, tiedon puutetta ja turhautumista – haluan auttaa, mutta miksi tämä on niin vaikeaa?

Työuraltani on jäänyt mieleen monia kohtaamisia, joissa nuorilla on ollut vastaavia haasteita: koulupoissaoloja, kiusaamiskokemuksia, päihdekokeiluja, syömishäiriöitä, mielialan vaihteluita sekä ristiriitoja vanhempien kanssa – tilanteet ovat lastensuojelussa liiankin tuttuja. Vaikeudet kuormittavat nuoren arkea ja jaksamista. Ei ihme, jos tulevaisuudennäkymä ei ole kovin toiveikas. 

Oikea-aikainen ja oikein kohdistettu tuki voi parhaimmillaan synnyttää myönteisiä muutoksia ja onnistumisen kokemuksia niin nuorelle kuin työntekijälle. Jokainen ammattilainen haluaa osaltaan auttaa ja tukea perheitä niin, että lastensuojelun tarve lopulta poistuu ja perheen omat siivet kantavat.

Matkalla riittävään vanhemmuuteen (MRV) -hankkeen nimi kuvaa hyvin työskentelyn tavoitetta vanhemmuuden näkökulmasta. Ei tavoitella täydellisyyttä, riittävä riittää ja siinäkin matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Yhtä tärkeä tavoite on osaamisen vahvistaminen: olemme ammattilaisina matkalla riittävään osaamiseen – kaikesta ei tarvitse tietää kaikkea.

Lastensuojelussa ja muussa ihmissuhdetyössä tarvitaan laajaa osaamista, jotta nuoret ja perheet kokevat tulevansa kuulluiksi ja nähdyiksi sekä hyötyvänsä tuesta, jota heille tarjotaan. Työssä on huomioitava perheiden yksilöllisyys ja vuorovaikutustilanteiden ainutlaatuisuus. Koulutus antaa perustiedot, mutta osaaminen on paljon muutakin – se on kykyä yhdistää tietoa, kokemusta ja käytäntöä, se on jatkuvaa oppimista ja itsereflektiota.

Lastensuojelussa on tunnistettu osaamisen vahvistamisen tarve erityisesti mielenterveyden ja päihdekäytön teemoissa. MRV-tiimi on vastannut näihin tarpeisiin järjestämällä erilaisia yhteiskehittämis- ja oppimistilaisuuksia kuten pulinapajoja vanhemmuuden tuen käsittelyyn, ammatillisia meetingejä haastavista ilmiöistä sekä koulutuksia laitosten henkilöstölle omaohjaajan näkökulmasta. Riippuvuuden ja päihteidenkäytön tunnistamiseen ja puheeksi ottamiseen liittyvä osaaminen on nähty erityisen tärkeänä.

Osaaminen on myös jakamista ja taitoa tehdä yhteistyötä – yksin tätä työtä ei tarvitse tehdä. Toivon hankkeen tilaisuuksien synnyttävän yhteistä oppimisen matkaa, joka vahvistaa ammattilaisia työssään – jotta jokainen voisi kohdata perheen luottavaisesti haastavienkin tilanteiden äärellä.

Sanojen “Ei kukaan voi mua auttaa!” ei tarvitse lannistaa, vaan ne ovat kutsu pysähtymiselle, kuuntelulle ja uudelleen yrittämiselle. Riittävä osaaminen ei ole kaiken tietämistä vaan kykyä kohdata – silloinkin kun sanat ovat vähissä ja toivo piilossa. Jokainen kohtaaminen voi olla se hetki, jolloin nuori alkaa uskoa, että ehkä joku sittenkin voi auttaa.

Kirjoittanut: Anne Korhonen

Pieni kurkistus suureen muutokseen: PALVA-tutkimus sosiaalijohdon vaikuttavuusnäkemysten jäljillä

Paljon palveluja käyttävien palveluketjun vaikuttavuus ja kustannusvaikuttavuus -tutkimushankkeessa (PALVA/osatutkimus 4, 2024–2025; rahoitus STM/Next Generation EU) toteutettiin Itä-Suomen yhteistyöalueen sosiaalijohdon Vaikuttavuus-työpaja etäyhteyksin (23.4.2025). Strukturoidun Teams-keskustelun tavoitteena oli edistää vaikuttavuuden mittaamista ja arviointia: tuoda esille sosiaalijohdon näkemyksiä mittareiden käyttöön, vaikuttavuuden arviointiin ja tietojohtamiseen liittyvistä mahdollisuuksista ja hidasteista.

Alkuun muutama ’kontekstinrakentamissana’ siitä taustasta, mistä työpajassa ei keskusteltu: Soten järjestämisvastuu siirtyi hyvinvointialueille vain pari vuotta sitten. Peruutuspeiliin vilkaistessaan kehittäjä muistaa elävästi, miten historiallisen suuri muutos sosiaalihuollolle oli siirtyä kuntakontekstista maakunnan laajuiseen. Uudistusvalmisteluun oli pitänyt johtaja- ja esihenkilöjoukon osallistua ’normityönsä’ ohella pitkään, olla luomassa uskoa henkilöstöön epäselvyyksien keskellä. Tämä ilman, että omakaan työtulevaisuus oli kummoisesti selvillä. Ja eihän perustyökään ollut missään vaiheessa turhan vähäistä tai helppoa.

Valmistelun jälkeen käynnistyi uusi johtamisvaihe, hyvinvointialueen palvelujen käynnistäminen. Aikaa tarvittiin johdon, esihenkilöiden ja palveluhenkilöstön järjestäytymiseen. Perustyön ohessa haettiin kullekin uusia tehtävänimikkeitä, tehtäviä ja pelipaikkoja. Etenkin keskijohdon ja lähiesihenkilöiden hermoja tämä vaihe raastoi. He tuskailivat, että ennen tiesi edes sen, keneltä voi käytännön linjausta ja neuvoa kysyä. Hyvinvointialueelle siirryttyä ei monesti tiennyt edes sitä, keneltä nyt mitäkin voisi kysyä, kuka mistäkin tehtävistä vastaisi.  

Pian tuli pulmaksi käyttökelpoinen tieto: mistä sitä johtamisen ja kehittämisen tueksi nyt saataisiin? Sosiaalijohto totesi, että ei ollut osannut arvostaa kunnan tietojohtamisen vakiintuneita kuvioita ennen kuin nyt, kun aivan välttämätöntä, koko aluetta tai tiettyjen palvelujen kokonaisuutta koskevaa tietoa ei tuntunut saavan ulos mistään. Alueella oli käytössä eri asiakastietojärjestelmiä ja samoistakin vaihtelevasti räätälöityjä versioita. Innostuttiin, jos osallistuttiin uuden, alueelle yhtenäisen asiakastietojärjestelmän valintaan. Petyttiin, jos järjestelmän saaminen kesti tai koko hankinta peruuntui. Ja talouskurimuksestahan ei ollut tässä vielä sanaakaan, mutta kaikki tietävät, että esimerkiksi kahdestoista YT-neuvottelukierros ei varsinaisesti voimaannuta.

PALVA-hankkeen Vaikuttavuus-työpajassa sosiaalijohto arvioi erittäin tärkeäksi saada tietoa vaikuttavuudesta. Keskustelussa aisti kuitenkin puhuttelevaa raskautta, josta voi saada kiinni edellisten sote-etenemisvaiheiden kautta. Sosiaalijohtajat totesivat, että sosiaalihuollon vaikuttavuuden mittaamisessa ja arvioinnissa olisi tosi paljon tehtävää ja valtakunnallista linjaustakin odottavaa. Epävarmuutta ilmaistiin siinä, mistä tietää ’sen oikean’ mittarivalinnan, entä parhaan mittaamiseen paneutumisen aloitushetken? Suurissa muutoksissa kannattaa edetä pienin ja keskeneräisyyttä hyväksyvin, arkiarmollisin askelin. Yhtä kaikkea ’täydellisesti’ palvelevaa mittaria tuskin tulee, vaan käytännössä tarvittaneen useita erilaisia. Oikea hetki kehittää on kuitenkin nyt – asiakkaiden nykyisiin avuntarpeisiin.

Kirjoittanut: Tarja Kauppila

Alueelliset sosiaalialan osaamiskeskukset muutoksen tuulissa

Lakisääteisten, alueellisten sosiaalialan osaamiskeskusten toimialueet muuttuvat pian kesken toimintavuotta, tarkkaan ottaen 1.7.2025 lukien, kun toimialueita koskeva asetusmuutos tulee voimaan. Myös osaamiskeskusten lukumäärä vähenee nykyisestä kymmenestä keskuksesta kuuteen: viiteen yhteistyöalueilla (YTA) toimivaan, sekä yhteen valtakunnalliseen, ruotsinkieliseen sosiaalialan osaamiskeskukseen.

Samassa yhteydessä muutamissa osaamiskeskustoimintaa ylläpitävissä ’kotipesätahoissa’, eli niin kutsutuissa osaamiskeskuksen oikeushenkilöissä, tapahtuu muutoksia. Itä-Suomessa ISOn osaamiskeskustoiminta päättyy yhdistysmuotoisena 30.6.2025. Yhteistyöalueen laajuinen sosiaalialan osaamiskeskustoiminta on jatkossa Keski-Suomen hyvinvointialueen hallinnoimaa, sopimuspohjaista Järvi-Suomen sosiaalialan osaamiskeskustoimintaa.

Ja jo hieman tätä ennen, eli kuluvan vuoden 2025 alusta lukien, nykyisten sosiaalialan osaamiskeskusten valtionavustusta leikattiin rajusti: noin kolmannekseen aikaisempien vuosien keskimääräisestä valtionavustustasosta. Tänä vuonna sosiaalialan osaamiskeskusten perustoimintaan on käytettävissä vain 1,25 miljoonaa euroa koko maahan, kun esimerkiksi vuonna 2023 vastaava summa oli vielä 3,5 miljoonaa euroa. Lakisääteisen kehittämistyön toimialueet siis pääsääntöisesti laajenevat, mutta samassa yhteydessä resurssit supistuivat.

Kuten kaikki tiedämme, sote-uudistusta valmisteltiin Suomessa vuosikaudet. Kehittämisrakenteilla ei tuntunut olevan pienintäkään kiirettä päästä pohdintojen keskiöön, vaikka uudistamisen asiallahan järjestämisvastuun siirrossa merkittävästi oltiin. Sosiaalihuollolle sanoitettiin, että aikanaan, järjestämisvastuun ensin järjestyttyä, tulee sitten kehittämisrakenteille sellainen ’hallittu siirtymä, jossa pyritään turvaamaan sosiaalialan ke­hittämistyön osaamisen jatkuvuus’.

Jaa-a, viimeiselle ISOn toimintavuodelle osaamiskeskuksen perustoiminnan avustus putosi muutaman kuukauden varoitusajalla kolmannekseen aiemmasta tasosta. Asetusmuutos julkistettiin 31.10.2024. Seuraavana päivänä kuulimme, että YTA-tasoisen osaamiskeskustoiminnan valmistelua koordinoi Keski-Suomen hyvinvointialue. Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen toiminta ajetaan alas kuudessa kuukaudessa. Laaja lastensuojelun monialainen kehittämishankkeemmekin on siirtymässä loppuajakseen Keski-Suomen hyvinvointialueen hallinnoimaksi.

Nyt kun osaavan ja tehtäviinsä esimerkillisesti sitoutuneen ISO-henkilöstön työsuhteet alkavat olla kesää kohden päätettyjä ja toimiston käytävät kaikua tyhjyyttään, on vaikea uskoa, että siirtymä oli erityisen hallittu. Tai että yli 24 vuotta kannatellun sosiaalialan kehittämistyön osaamisen jatkuvuus tuli nyt Itä-Suomessa turvattua. Tämä Suomen hallituskausi kannattaa vaikutusarvioida hyvin tarkasti – eikä vähiten sosiaalihuollon palveluiden, henkilöstön ja asiakkaiden kokemien muutosten kannalta. Kehittämistoiminnassa kun muutos ja uudistus eivät ole synonyymejä - sosiaalihuollossakaan.

Kirjoittanut: Tarja Kauppila

Vierellä, ei yläpuolella – ajatuksia systeemisestä työstä

Olen jo tovin päässyt seuraamaan lastensuojelun avohuollon arkea sairaanhoitajan työn näkökulmasta. Myönnän olevani vaikuttunut menetelmistä, joita ammattilaisilla on käytössään. Erityisesti systeemisyys jaksaa herättää minussa toivoa siitä, että perhettä voidaan tukea ja jokainen perheen jäsen halutaan huomioida omana itsenään lastensuojelussa.

Olen ymmärtänyt, että systeeminen työskentely lastensuojelussa tarkoittaa kokonaisvaltaista lähestymistapaa, jossa lapsen ja perheen välisten suhteiden vahvistaminen on keskiössä. Perheterapeuttiset menetelmät tukevat tätä tavoitetta, ja työskentely perustuu moniammatilliseen yhteistyöhön – sosiaalityöntekijöiden, perheterapeuttien ja muiden asiantuntijoiden yhteiseen panokseen. Tärkeää on, että perhe nähdään aktiivisena toimijana: heidän näkemyksiään kuullaan ja he osallistuvat päätöksentekoon. Tämä lisää sitoutumista ja mahdollistaa aidosti perheen tarpeisiin vastaavan tuen. Systeeminen työskentely rakentuu dialogisuudelle ja jatkuvalle yhteistyölle, jossa ratkaisuja etsitään yhdessä perheen kanssa. Olen havainnut työotteen vaativan tiimeiltä jatkuvaa oppimista ja reflektiota. Säännölliset kokoontumiset, koulutus ja johdon tuki ovat keskeisiä, jotta perheille voidaan tarjota mahdollisimman vaikuttavaa ja inhimillistä apua.

Eloisan lastensuojelun avohuollossa systeeminen työskentely on ollut käytössä jo useamman vuoden. Systeeminen työote koetaan tarpeelliseksi, mutta sen juurtuminen arkeen on haastavaa. Kiire, työn kuormittavuus ja henkilöstön vaihtuvuus syövät aikaa ja tilaa syvälliseltä yhteistyöltä. Vaikka nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset pitävät yhteistyötä tärkeänä, se ei aina toimi toivotulla tavalla. Liian moni nuoren elämään vaikuttava taho jää ulkopuolelle, kun resursseja ei ole riittävästi. Uskon kuitenkin, että panostamalla systeemiseen työskentelyyn voimme lisätä ymmärrystä perheiden tilanteista ja rakentaa toimivampaa yhteistyötä. Jotta systeemisyys voisi todella juurtua osaksi palveluita, tarvitaan jatkuvaa koulutusta, vahvaa johtamista ja ennen kaikkea aikaa – aikaa kohdata, kuulla ja kulkea rinnalla. Me ammattilaiset olemme perheitä varten. Työmme ytimessä on perheen vahvuuksien tunnistaminen, oikea-aikainen tuki ja inhimillinen kohtaaminen. Kun nämä asiat näkyvät arjessa, perhe voi kokea olevansa oman elämänsä asiantuntija – ja me saamme olla mukana juuri niin kauan kuin tarvitaan.

On tärkeää, että nuori ja hänen vanhempansa kokevat tulevansa kuulluiksi – että heidän tilanteensa otetaan vakavasti ja heistä välitetään. Ehkäpä jo se, että perhe ja heidän toivomansa tahot kutsutaan ja saadaan mukaan esimerkiksi systeemiseen viikkokokoukseen, voi vahvistaa tunnetta siitä, että asiat etenevät ja apua on saatavilla. Samalla tämä tukee ammattilaisten kokemusta aidosta yhteistyöstä ja yhteisestä vastuusta. Minulla on vilpitön usko, että jo pienillä teoilla voidaan saada muutoksia aikaan, kun lähdetään rohkeasti kokeilemaan.

Kirjoittanut: Janiika Pohjola

Mielenterveys voimavarana: Lastensuojelun ammattilaisten osaamisen vahvistaminen ISOn tuella

Kuvittele tilanne, jossa vanhempi yrittää selviytyä arjen haasteista, mutta mieli ei jaksa olla mukana. Tavalliset asiat, kuten aamupalan valmistaminen tai lapsen koulupäivän kysely, tuntuvat ylivoimaisilta. Kun ihmisen mieli sairastuu, sen toiminta häiriintyy eikä se pysty tekemään tehtäväänsä kunnolla. Väsymys voi viedä voimat, ja kärsivällisyys saattaa olla koetuksella. Miten tällaisessa tilanteessa lastensuojelun ammattilainen voi auttaa? Voiko mielenterveyden ongelmat kääntää voimavaraksi, joka auttaa perhettä kasvamaan ja kehittymään?

Vanhemmuus on kuormittavaa jo ilman mielenterveyden haasteitakin. Vanhemmuuteen kasvetaan yhdessä lapsen kanssa, ja se vaatii jaksavaa ja tervettä mieltä. Vanhemmuus on arvokas tehtävä, ja jokaisessa perheessä on vaikeita vaiheita. Vanhemman psyykkiset ongelmat voivat vaikuttaa perheeseen monin tavoin, ja tavalliset arkiset asiat eivät ehkä suju kuten ennen. Vanhemman tunnereaktiot, ajattelu ja toiminta voivat olla poikkeavia, mikä näkyy ilmeissä, eleissä, ajattelussa ja puheessa. Vaikka vanhemman mielenterveyshäiriö voi tuoda mukanaan vaikeuksia, useimmiten asian kanssa voidaan elää ja saada tukea. Suurin osa mielenterveyden ongelmista paranee, mutta se vie aikaa ja paraneminen voi tapahtua aaltoillen.

Lastensuojelussa toimivilla työntekijöillä on monenlaista osaamista, ja mielenterveys- ja päihdeongelmista johtuvien haasteiden tunnistaminen ja ymmärtäminen vahvistaa heidän kykyään tukea vanhemmuutta. Mielenterveyden haasteista huolimatta aina löytyy toimivia osa-alueita. Näitä vahvuuksia ja uusia näkökulmia omaan tarinaan voi etsiä ja löytää yhdessä lastensuojelun työntekijöiden kanssa. Heillä on käytössään toimivia, näyttöön perustuvia menetelmiä, kuten reflektiivinen tiimi ja systeeminen tiimityö, jotka tukevat perheiden hyvinvointia.

Perhettä osallistavassa, vuorovaikutteisessa ajattelussa ammattilaisia auttaa mielenterveys- ja päihdeosaamisen tiedon, taidon ja asenteiden vahvistaminen, mitä lastensuojelun systeeminen ajattelu- ja työskentelytapa tukevat. Siirtyminen keskustelussa ongelmallisista tarinoista vaihtoehtoisiin tarinoihin voi parhaimmillaan nostaa esille toiveikkuutta. Uudenlainen elämänkertomus perheestä ja vanhemmuudesta voi rakentua. Vaihtoehtoisia tarinoita voidaan kuulla, kun pysähdytään asian äärelle. Asiakkaiden omat ajatukset siitä, mikä voisi toimia, voivat toimia lähtökohtana muutokselle vanhemmuuden tuessa. Tämä lähestymistapa auttaa löytämään perheelle parhaiten sopivat ratkaisut ja tukee heidän omia voimavarojaan.

Iso kiitos Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskukselle tästä mahdollisuudesta kehittää ja vahvistaa ammattilaisten osaamista mielen hyvinvoinnin parissa, ja nähdä mielenterveys voimavarana. Muistetaan, että jokainen askel kohti parempaa vanhemmuutta on arvokas. Yhdessä voimme luoda turvallisemman ympäristön perheille, jotka kamppailevat mielenterveyshaasteiden kanssa.

Kirjoittanut: Eija Hujanen

Näihin hommiin ei synnytä, vaan näihin kuollaan?

Aamuruuhkassa matkalla töihin. Radiossa soi kappale “Näihin hommiin ei synnytä, vaan kuollaan.” Hymähdän ja jään pohtimaan lausetta. Monen työpaikalla läppäri käynnistyy ja tulvii kiireellisiä viestejä, konsultaatiopyyntöjä, keskeneräisiä asioita. Kalenteri kiirehtii palaveriin, puhelin piippaa kriisitilanteesta, joka vaatii reagointia. Kahvi jäähtyy ja priorisointi tuntuu mahdottomalta.

Tämä on useimpien sosiaali- ja terveysalan asiantuntijoiden arkea. Päivä täyttyy jatkuvasta multitaskaamisesta, syrjäyttää rauhallisen ajattelun. Aivotutkija Mona Moisala muistuttaa olevan epärealistista odottaa, että ihminen pystyisi keskittymään täysipainoisesti kahdeksan tuntia. Todellisuudessa aivot jaksavat keskittymistä vaativaa työtä noin 4–6 tuntia päivässä.

Jäikö ajatus mieleesi?

Moni tietää, miten aivoja tulisi suojella. Silti liian usein tauko jää pitämättä – kenties työkulttuuri ei salli sitä? Tauko luetaan laiskotteluksi ja viesteihin vastaamisen viive välinpitämättömyydeksi. Moisala tuo esiin, että juuri jatkuva reagointi on myrkkyä aivojen keskittymiskyvylle. Jos palautumista ei tapahdu päivän aikana, aivot siirtyvät selviytymistilaan. Siellä ei synny luovia ratkaisuja eikä laadukkaita kohtaamisia – vain suorittamista.

Onko jaksamisellasi rajoja?

Kun palautuminen jää väliin, keskittyminen herpaantuu. Kohtaamistyö edellyttää keskittymistä, jolta kuormitus vie pohjan. Tunnistamme asiakkaidemme jaksamisen rajat, mutta omamme jäävät usein tunnistamatta. Suostumme ylimääräisiin tehtäviin, venytämme työpäiviä ja kannamme asiakkaiden tarinoita kotiin. Kehittämishankkeisiin ja kyselyihinkin pitäisi osallistua – nehän vievät vain hetken. Oman hyvinvoinnin esiin nostaminen tuntuu lähes tabulta.

Kehittäminen – muuta kuin lisäkerros kuormitukseen?

Kolmen hyvinvointialueen lastensuojelun henkilöstön osaamiskartoituksen tuloksista nousi esiin työn arki: kehittämiselle ja oman osaamisen vahvistamiselle ei löydetty tilaa. Vaikka työntekijät pitävät osaamisen kehittämistä tärkeänä, sen edellytykset puuttuivat. Moni koki, ettei oman osaamisen kehittäminen ole kiinni motivaatiosta, vaan rakenteista. Sirpaleisen työn jatkuvissa keskeytyksissä on vaikea pysähtyä miettimään, mihin suuntaan osaamistaan pitäisi viedä. Kehittäminen ei saa olla erillinen sivupolku, vaan olennainen, jatkuva osa työtä – mahdollisuus, ei taakka.

Lentokoneneuvo: happinaamari ensin itselle

Viisas kollegani lastensuojelusta totesi kerran, että “Toimitaan kuin lentokoneessa – ensin happinaamari itselle, sitten vasta voi auttaa toisia.” Se on mielestäni kiteytys auttamistyöstä. Voidaksemme olla läsnä ja tukea muita, meidän on ensin huolehdittava omasta jaksamisestamme. Tämä ei ole itsekkyyttä – se on työn laadun ja vaikuttavuuden edellytys.

Sote-alan tulevaisuus ei voi perustua pelkkään selviytymiseen. Työstä on tehtävä mielekästä ja kehittyvää, jotta se houkuttelee ja pitää osaajat. Työnantajilla on vastuu luoda olosuhteet, joissa jaksaminen ja oppiminen ovat tie kestävään kehitykseen.

Jaana Rantalainen on pitkään sosiaali- ja terveyspalveluissa työskennellyt asiantuntija, joka tarkastelee työelämän ilmiöitä niin kentän kuin kehittämisen näkökulmasta. Teksti pohjautuu julkaisuun: Moisala, M. (2024). Tyhmä työelämä – Kuinka pelastaa ajatustyöläisen aivot. Otava.

Kirjoittanut: Jaana Rantalainen

PALVA-hanke vaikuttavuusmittaamisen onnistumisen jäljillä Joensuussa

Sosiaali- ja terveysministeriön myöntämän, EU:n kertaluontoisesta elpymisvälineestä (Next Generation EU) rahoitetun Paljon palveluja käyttävien palveluketjun vaikuttavuus ja kustannusvaikuttavuus -tutkimushankkeen (PALVA, 2024–2025) osatutkimus 4:ssä toteutettiin Itä-Suomen yhteistyöalueella neljä tutkimustyöpajaa, yksi kullakin hyvinvointialueella. Työpajoissa arvioitiin digitaalisesti käytettävän 3X10D-elämäntilannemittarin sopivuutta sosiaalialan asiakastyöhön ja koottiin kokemuksia laajemminkin vaikuttavuusmittareiden käytöstä sosiaalialan työssä.

Joensuussa pidetty Siun soten tutkimustyöpaja (26.2.2025) oli järjestyksessään neljäs mielenkiintoinen kohtaaminen asiakastyötä tekevien sosiaalityöntekijöiden, heidän esihenkilöidensä sekä tiedonhallinnan asiantuntijoiden kanssa. Tutkimuksellisessa kehittämistyössä, kuten Joensuun työpajassakin, löytyy kiinnostavia kysymyksiä, joita mielellään nostaa laajempiin jatkokeskusteluihin blogilla.

Nuorten mielenterveyden pulmista on puhuttu viime vuosina julkisuudessa paljon. Sosiaalityöntekijöiltä kuulee usein sosiaalityön ruuhkautumisesta mielenterveyspalvelujen puutteiden vuoksi – milloin kyse on esimerkiksi erityisen vaativasta lastensuojelusta ja milloin vaikkapa koulukuraattoreiden oppilaitoskuulumisista. Huolta kuulee siitä, hukkuuko sosiaalityön osaaminen, sisältö ja työaika ennen muuta terveydenhuollon tehtävien paikkaamiseen.

Terveydenhuollon potilastyölle esimerkiksi diagnoosia selvittävien mittareiden käyttö on yleensä ottaen tutumpaa kuin mitä oman alansa mittarit ovat sosiaalityölle. Toki sosiaalityössä voidaan tarvittaessa hyödyntää terveydenhuollon mittareitakin, mutta eikö olisi mitä kiinnostavinta tietää, mitä sosiaalityön mittarit kertoisivat niistä asiakastilanteista, joiden taustan saattaisimme ensi alkuun mieltää pääasiassa mielenterveyden vaikeuksiksi ja terveydenhuollon ruuhkautumiseksi?

Mitä lisävalaisua, inspiraatiota ja ratkaisuja esimerkiksi oppilaitoksessa toisi se, jos kuraattorilla olisi kerrottavanaan laajempaakin mittaritietoa sosiaalityöstä, ja tieto yhdistyisi dialogien kautta siihen, mitä terveydenhoitajalla olisi kerrottavanaan potilastyöstä? Paljastuisiko arvokkaita johtolanganpäitä myös ongelmien ehkäisemiseen? Niin että onko se tämä meidän ’Kiva koulu’ miten kiva tätä nykyä kuinka monelle? Entä voitaisiinko vaikuttavuutta yhteiselle ‘kouluturvallisuustyölle’ hakea miten monialaisesti, muidenkin ammattiryhmien osaamisella, kuten vaikka poliisin pitämillä ajankohtaisluennoilla?

Vastaavatkohan lapset ja nuoret näihin mittareihin? Aina on varmaan osa heitä, joille vastaaminen voi olla eri syistä vaikeaa, jopa vastenmielistä. Mittareita ja kohtaamisia voidaan kuitenkin kehittää niin, että yhä useammat kykenevät vaikkapa kuva-avusteisesti kantansa ilmaisemaan. Luottamus on luotava kohtaamisissa yhdessä. Siihenkin neutraali, selkeä ja kaikille asiakkaille yhteinen mittari voi motivoida – niin asiakasta kuin työntekijää.

Kirjoittanut: Tarja Kauppila

Ajattelemisen taitoa yksin ja yhdessä

Aloitin Matkalla riittävään vanhemmuuteen (MRV) -hankkeessa etätöiden merkeissä marraskuussa 2024. Tänään huomaan, että ennen minulle niin helposta asiasta on tullut varsin vaikeaa, nimittäin ajattelusta. Huomaan, että tarvitsen toisia ihmisiä ajatteluni tueksi peilaamaan ääneen ihmettelyäni tai tyhmiltä tuntuvia ideoitani. Usein kaipaan myös konkreettisia vastauksia sen hetkisiin kysymyksiini. Tarvitsen ihmisten reaktioita, eläviä sanoja ja “puhuvia päitä”. Näkökulmia. Pahinta olisi jäädä yksin vailla vastausta.

Lastensuojelun piiriin ajautuu palvelujärjestelmän ja terveyspalvelujen puutteen vuoksi usein lapsia, jotka eivät sinne kuuluisi. Näin voi käydä erityisesti silloin, kun perhe kokee tarjotut palvelut riittämättöminä tai tarpeenmukaisia ja oikein ajoitettuja palveluita ei yksinkertaisesti ole saatavilla. Usein perhe on myös yhtäaikaisesti asiakkaana monissa palveluissa. Palvelut voivat olla päällekkäisiä tai tieto ei kulje auttavien ihmisten välillä. Vanhemmuus ja sen tukeminen vaikuttaa olevan monessa palvelussa unohdettu asia tai sen huomioimista pompotellaan toimijalta toiselle. Vanhemmuuden huomioimisen riittämättömyys on noussut esille lähes jokaisessa Kainuun MRV-osahankkeen yhteistyöverkoston tapaamisessa. Kuka tukee palvelujen aallokossa vanhempaa ja vanhemmuutta?

Nykypäivänä lastensuojelu on asiantuntijuuden ja säästämisen paineiden alla työskentelevä moniottelija, jolta vaaditaan raskaan sarjan suoritusten lisäksi jatkuvaa kehittymistä ja jatkuvan oman oppimisen ja sen kehittymisen äärellä olemista. Perheiden haasteet ovat monipuolistuneet ja ongelmat pitkittyneet, minkä kanssa lastensuojelu tekee parhaansa, ja enemmänkin.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen asiakkaat ja asiakastyön tavoitteet ovat yhteisiä. Voisiko tässä tilanteessa ratkaisu löytyä yhdessä ajattelemisen taidosta? Voisiko voimien yhdistämisestä, moniäänisyyden lisäämisestä ja palvelujen yhteensovittamisesta olla lastensuojelulle apua ja tukea? Muutokselle on selkeä tarve ja tilaus. Muutos on aina prosessi, joka haastaa, sillä asiat eivät tapahdu hetkessä.

Kainuun MRV-osahankkeen yhteiskehittämistilaisuuksissa ja muissa toimijatapaamisissa olemme havainneet, ettei lastensuojelu ei selviä yksin. Kokemustamme täydentävät valtakunnalliset tutkimukset ja suositukset. Minunkaan ei tarvitse pärjätä yksin. Tässä tilanteessa tarvitsen pysähtymistä, rakenteiden uudelleen miettimistä, suunnittelua ja työtapojen monipuolistamista. Muutos vaatii myös omaa osallistumista, toisen kuulemista, oman ajattelun läpinäkyvyyttä – ääneen puhumista olettamusten sijaan sekä valmiiden ratkaisujen hylkäämistä. Inspiraatiota ja innostusta. Eteenpäin pääseminen vaatii uusia rutiineja.

Kirjoittanut: Jaana Haataja

PALVA-hanke vaikuttavuusmittaamisen mielekkyyden jäljillä Kuopiossa

Sosiaali- ja terveysministeriön myöntämän, EU:n kertaluontoisesta elpymisvälineestä (Next Generation EU) rahoitetun Paljon palveluja käyttävien palveluketjun vaikuttavuus ja kustannusvaikuttavuus -tutkimushankkeen (PALVA, 2024–2025) osatutkimus 4:ssä toteutettiin Itä-Suomen yhteistyöalueella neljä tutkimustyöpajaa, yksi kullakin hyvinvointialueella. Työpajoissa arvioitiin digitaalisesti käytettävän 3X10D-elämäntilannemittarin sopivuutta sosiaalialan asiakastyöhön ja koottiin kokemuksia laajemminkin vaikuttavuusmittareiden käytöstä sosiaalialan työssä.

Kuopiossa pidetty Pohjois-Savon hyvinvointialueen tutkimustyöpaja (25.2.2025) oli järjestyksessään jo kolmas mielenkiintoinen kohtaaminen asiakastyötä tekevien sosiaalityöntekijöiden, heidän esihenkilöidensä sekä tiedonhallinnan asiantuntijoiden kanssa. Tutkimuksellisessa kehittämistyössä löytyy kiinnostavia kysymyksiä, joita voi nostaa laajempiin jatkokeskusteluihin blogilla.

Kenelle vaikuttavuusmittareiden avulla kerätään tietoa? Samaa hieman kriittisen kuuloista ´miksi tätä tietoa oikeastaan edes kerätään´ -kysymystä lähentelee myönteisesti eteenpäin katsovampi pohdinta, keitä kaikkia mittaritieto voisikaan motivoida ja mihin. Ensinnäkin asiakkaalle pitää pystyä kertomaan ymmärrettävästi, miksi mittaria käytetään, miksi näitä asioita kysytään ja mihin saatua tietoa käytetään. Mittarikysymykset voivat herättää asiakkaan – ja miksei myös hänen läheistensä – ajatuksia sekä konkreettista kiinnostusta elämänsä systemaattiseen arviointiin.

Mittari voi selkeyttää ja jäsentää asiakkaan elämäntilannetta: osoittaa kannustavasti kunnossa olevia elämänalueita, helpottaa konkreettisten muutostavoitteiden asettamista niihin asioihin, mihin muutosta kaivataan, sekä motivoimaan askeliin kohti toisenlaista arkea. Asiakkaan aktivointi on todella tärkeää: kyse on asiakkaan, yksilön, pariskunnan tai vaikkapa koko perheen ainutkertaisesta elämästä. Monesti olen pohtinut, tullaanko asiakastyössä miten herkästi ja kenties tahtomattaankin aktivoineeksi ennemmin meitä asiantuntijoita, kun asiakkaita.

Työntekijälle mittari voi dialogin kautta avata uusia näkökulmia: tämäkö onkin nyt tämän asiakkaan mielestä keskeisin muutosta kaipaava asia, näinkö hän itse arvottaisi askeleitaan ja kokisi etenevänsä.  Monesti olen pohtinut, katsotaanko asiakastyössä miten herkästi kovin kauas, kurkotetaanko miten herkästi kerralla liian korkealle. Asiakas voisi tyytyä pieneen muutoksen lähiaskeleeseen, joka toisi konkreettisia toimia ja vahvistaisi hallinnan tunnetta. Toki esimerkiksi lapsia suojeltaessa on tavoitteita, joista ei vain voida tinkiä, ja aikatauluja, joihin on osuttava.

Luotettavan mittaritiedon koostaminen puolestaan kiinnostaa paitsi asiakastyötä tekeviä alan työntekijöitä ja työyhteisöjä, niin myös vastuullisia esihenkilöitä, johtajia, päättäjiä, kouluttajia, kehittäjiä ja tutkijoita – ja miksei yleistajuistettuna suurta yleisöäkin. Numeroille on tarvetta, vai?

Kirjoittanut: Tarja Kauppila

Rakkautta lastensuojelussa

Perjantaina 21.2.2025 oli sijaishuollon juhlapäivä, Care Day. Sen tarkoitus on juhlistaa lastensuojelun sijaishuollossa asuvia tai aiemmin asuneita lapsia ja nuoria sekä heistä välittäviä ihmisiä. Juhlapäivää vietetään eri puolilla maailmaa monin tavoin – kakkukahvit sijaishuoltopaikassa, juhla nuorille jäähallilla, yhdessä tekemistä, some-kampanja hyvistä hetkistä – mielikuvitus on rajana.

Suomessa juhlapäivän teemaksi oli valittu Rakkaus lastensuojelussa. SOILA-hanke järjesti tilaisuuden, jossa kuultiin lasten ja nuorten ajatuksia rakkaudesta lastensuojelussa sekä keskusteltiin siitä, miten rakkaus lastensuojelussa näkyy ja miten sitä voisi vahvistaa. Mukana oli nuoria, jotka ovat olleet jossain vaiheessa elämäänsä sijoitettuina, sekä kokemustaustaisia ammattilaisia ja Turvaverkkoja nuorten tulevaisuuteen -hankkeiden työntekijöitä. Miten koskettavia kokemuksia ja ajatuksia ihmiset jakoivatkaan – ilmapiiri oli kunnioittava ja luottamusta rakentava.

Keskusteluissa nousi esiin monta näkökulmaa rakkaudesta. Rakkaus on turvallisen kasvun ja kehityksen maaperä, jota jokainen lapsi ja nuori tarvitsee. Kun päädytään lastensuojelun sijaishuoltoon, tähän maaperään on usein tullut routavaurioita. Lapsi on voinut joutua kokemaan monenlaista kaltoinkohtelua ja näkemään päihdekäyttöä tai väkivaltaa. Hän on saattanut vahingoittaa itseään, käyttää itse päihteitä tai hän on voinut tehdä rikoksia. Nuori saattaa kokea, ettei hän ole rakastamisen arvoinen.

Mitä voimme lastensuojelussa tehdä, jotta routakuopilla oleva maa lähtisi sulamaan ja korjautumaan? Täytyykö viranomaisroolissa pysyä etäisenä? Vai saako viranomaistoiminnassa puhua rakkaudesta? Mitä se tarkoittaa osana ammatillista työskentelyä?

Rakkaus on voimakas sana, jota ei ole totuttu kuulemaan lastensuojelun yhteydessä käytävässä julkisessa keskustelussa. Valitettavasti julkisuuspuhe keskittyy lastensuojelun huoliin, ongelmiin ja kuormitukseen sekä äärimmäisiin esimerkkeihin lastensuojelun ja palvelujärjestelmän epäonnistumisista. Kuitenkin uskon, että lastensuojelussa tapahtuu joka päivä enemmän hyviä kuin huonoja asioita.

Omasta lastensuojelun kenttätyöstäni on lähes kymmenen vuotta aikaa. Silti muistan kohtaamiset, joissa nuoren ja lastenkodin omaohjaajan vuorovaikutuksesta paistoi lämpö ja välittäminen. Nuorella saattoi olla vaikeaa, ja hänen toimintaansa voitiin joutua puuttumaan topakastikin, mutta rakkaudellinen suhtautuminen auttoi nuorta hyväksymään rajoitukset. Tunteikkaita olivat myös tilanteet, kun vanhempi tunnisti, etteivät omat keinot enää riitä, vaan tarvittiin vahvaa lastensuojelun tukea eli sijoitus syntymäkodin ulkopuolelle. Rakkautta oli avun pyytäminen ja vastaanottaminen.

Usein lastensuojelu astuu kuvaan, kun perheen tilanne on syystä tai toisesta hyvin vaikea. Olisiko rakkaus avain lukkoihin ja portti poluille, joiden kautta päästään askel kerrallaan parempaan suuntaan? Rakkautta tarvitaan eniten juuri silloin, kun tuntuu, että elämässä on kaikkein vaikeinta.

Kirjoittanut: Päivi Malinen

PALVA-hanke sosiaalityön vaikuttavuuden jäljillä

Sosiaali- ja terveysministeriön myöntämän, EU:n kertaluontoisesta elpymisvälineestä (Next Generation EU) rahoitetun Paljon palveluja käyttävien palveluketjun vaikuttavuus ja kustannusvaikuttavuus -tutkimushankkeen (PALVA, 2024–2025) osatutkimus 4:ssä toteutetaan Itä-Suomessa neljä tutkimustyöpajaa, yksi kullakin hyvinvointialueella. Työpajoissa arvioidaan digitaalisesti käytettävän 3X10D-elämäntilannemittarin sopivuutta sosiaalialan asiakastyöhön ja kootaan kokemuksia vaikuttavuusmittareiden käytöstä.

Mikkelin työpajassa (23.1.2025) oli ensimmäinen inspiroiva kohtaaminen mainioiden asiakastyötä tekevien sosiaalityötekijöiden, heidän esihenkilöidensä sekä tiedonhallinnan asiantuntijoiden kanssa (n=10). Tutkimuksellisessa kehittämistyössä, kuten Mikkelin työpajassakin, törmää usein kysymyksiin, joihin voi koettaa vastata blogilla kerralla suuremmalle joukolle.

Ensinnäkin onko sosiaalityön asiakastyössä riittävästi aikaa kehittämismuutoksille? Ei aikaa yleensä ole, ellei sitä rohkeasti ota. Asiakastyö voi ruuhkautua – joskin sosiaalityö on yleensä varsin ruuhkaista, osallistuipa kehittämiseen tai ei. Kehittämällä osaaminen ja työ kuitenkin vähitellen uudistuvat, ja jatkossa voi tehdä asiakastyötään kenties vähemmän ruuhkaisesti. Työpajassa pohdin kiirettä: jos kenelläkään ei olisi ollut aikaa kehittää astianpesukonetta, niin kenties tiskaisimme vieläkin kaikkialla käsin.

Voiko asioihin vaikuttaa? Kummoisesti ei yleensä voi sosiaalipalveluihin vaikuttaa, ellei ole esittää mitään tutkimustietoa siitä, millaisia pulmia työssä kohdataan, millaisia ratkaisuja on jo yritetty ja mitä kehitettävää olisi.  Sanat eivät välttämättä riitä kertomaan, rinnalle tarvitaan numeroita: kuinka yleistä tämä vaikeus on, miten usein menee arjessa noin, mitä tämä kaikki tulee maksamaan nyt, entä myöhemmin?

Auttavatko tutkimukset? Tuskin, jos niihin ei riittävästi osallistuta. Moni tutkija ja kehittäjä tuskailee, miten saataisiin sosiaalialan työstä riittävästi osallistujia hankeponnistuksiin. Ilman perustyön osallistumista eivät tutkimukset etene, eikä alan työtä voi vaikuttavasti kehittää ilman käytännön työntekijöitä.

Mikä mittari kannattaisi valita vaikuttavuusmittariksi? Jokin sellainen, jota Sinä ja työyhteisösi varmasti systemaattisesti käyttäisitte. Asiakastyössä mittari ei voi olla kovin monimutkainen tai aikaa vievä. Mittarin kannattaisi herätellä asiakasta kiinnostumaan elämänsä asioista, aktivoida selviytymään. Mittarin soisi tuovan lisävalaisua ja ennakointia: millaisia pulmia esiintyy, millaisia ratkaisuja tavoitellaan ja miten siinä onnistutaan?

Mitä haasteita mittari voi tuoda? Vaikka mitä. Miten asiakas suhtautuu, entä osaanko vastata aseistariisuvasti, jos vaaditaan perusteluja. Aina voi tulla monenlaista palautetta, mutta ilman palautetta kehitys ei etene. Työpajassa pohdin, että pitää pehvan merivettä kestääkin, jos aikoo jotakin vaikuttavasti uudistaa.

Entä saadaanko asiakastietojärjestelmät palvelemaan vaikuttavuuden arviointia? Voidaan saada, mutta siihen tarvitaan monialaista yhteistyötä. Kiitos, kun osallistut!

Kirjoittanut: Tarja Kauppila

Pysähdytään aidosti asiakaskokemuksen äärelle

Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen kehittämisen avulla pyrimme löytämään keinoja, jotka helpottavat työntekijöiden arkea. Saatamme helposti unohtaa sen kaikista tärkeimmän eli asiakkaan kokemuksen siitä, vastaako palvelu aidosti hänen tarpeisiinsa. EU-rahoitteisessa Matkalla riittävään vanhemmuuteen -hankkeessa kehitämme uudenlaista moniammatillista vanhemmuuden tuen toimintamallia vahvasti asiakasosallisuus huomioiden.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Pohjois-Savossa olemme moniammatillisen tiimimme kesken hyödyntäneet kokemusosaajien näkökulmia heti kehittämistyön alkumetreiltä lähtien. Järjestimme kokemusosaajille myös Pulinapajan, jossa pysähdyimme tarkastelemaan sitä, millaista vanhemmuuden tukea tarvitaan ja miten vanhemmuuden tukemisessa voitaisiin hyödyntää kokemusosaamista. Kun asiakkaat tai asiakkuudessa joskus olleet saavat osallistua palvelujen ja toimintamallien suunnitteluun ja kehittämiseen, heidän tarpeensa ja toiveensa tulevat paremmin huomioiduiksi.

Tiimimme tavoitteena on vahvistaa palautetietoista työotetta Pohjois-Savon hyvinvointialueen lastensuojelun palveluissa. Palautetietoinen työote on yksi keskeinen tapa huomioida asiakkaan kokemuksia sekä arvioida asiakkaille tarjottavien palvelujen laatua ja vaikutuksia jatkuvasti saadun palautteen perusteella. Palautetietoisuus on kuitenkin jotakin syvempää kuin pelkästään asiakaspalautteen keruu. Sen tulisi olla keskeinen osa päivittäistä työskentelyä ja palautteen aktiivista hyödyntämistä palvelujen parantamiseksi. Työntekijän ja asiakkaan välinen luottamuksellinen suhde ja vuorovaikutus vahvistuvat, kun asiakas huomaa, että hänen kokemuksistaan ollaan aidosti kiinnostuneita.

Aito kokeilukulttuuri on oikeastaan ainoa tapa löytää parhaita innovaatioita. Jos emme lähde avoimin mielin kokeilemaan, emme myöskään tiedä, mitkä uudet tavat toimivat parhaiten. Ajoittain kokeiluja tehdään myös erehdysten kautta, ja tämä vaatii armollisuutta itseään ja muita kohtaan. Toivon, että olisimme jatkossa avoimempia epäonnistumisille ja oppisimme näkemään ne mahdollisuuksina uudenlaiselle ajattelulle ja toiminnalle. Reflektoimalla kokemuksia tiimien, kokemusosaajien sekä asiakkaiden kanssa, voimme löytää ratkaisuja asioihin, jotka eivät välttämättä olisi tulleet esiin, jos emme olisi uskaltaneet kokeilla.

Minulla on vahva usko siihen, että asiakkaiden kokemuksia aidosti kuulemalla ja avoimella kokeilujen kulttuurilla voimme saada kehitettyä aidosti vaikuttavia sekä asiakkaiden tarpeisiin vastaavia palveluja. Näin osallisuusviikon kunniaksi haastankin kaikkia pohtimaan, miten asiakkaiden osallisuus toteutuu tällä hetkellä omassa työssä ja miten sitä voisi omalla toiminnalla vahvistaa.

Kirjoittanut: Sanna Tchaplinski

Tulevaisuutta rakentava sosiaalihuollon osaamisalue: kirjaaminen

Viime vuoden lopussa päättyneen, sosiaalialan osaamiskeskusten yhteisen Kansa-koulu 6 -kehittämishankkeen toteuttivat käytännössä osaamiskeskukset ISO, Pikassos, Socca ja Vasso (hankehallinnoija). Sosiaali- ja terveysministeriö myönsi hankkeelle avustusta osana Suomen Kestävän kasvun ohjelmaa, jonka rahoitus tulee EU:n kertaluonteisesta elpymisvälineestä (NextGenerationEU).

Sosiaalihuollon kirjaamisen peruskurssin pilotointi Kansa-koulu-hanketyönä oli selkeä menestystarina. Se oli samalla komea päätös sosiaalialan osaamiskeskusten pitkäjänteiselle, valtakunnalliselle yhteistyölle kirjaamisosaamisen ja kehittämisen vahvistamiseksi. Vuoden lopussa kurssin suorittaneita oli jo yhteensä 19 654 henkilöä. Ilolla on pantu merkille, että THL otti ennalta suunnitellusti heti vuoden alussa kopin kirjaamiskurssin jatkosta. Näin kurssi voi – maksuttomana ja tietoverkossa vapaasti saatavilla olevana – tavoittaa helposti ja laajasti sosiaalialalla toimivia ammattilaisia sekä alalle suuntaavia opiskelijoita.

Muuttuvassa yhteiskunnassa tiedolla johtamiseen on välttämätöntä panostaa yhä enemmän. Sosiaalihuollon kirjaamisen yhtenäinen, systemaattinen kehittäminen koko maassa turvaa osaltaan laadukasta asiakastiedon dokumentointia. Laadukas dokumentointi ja sen myötä tilastointi luovat tiedonhallinnalle, työn johtamiselle ja jatkuvalle kehittämiselle hyvän, kestävän perustan.

Valtakunnassa siis kaikki hyvin, vai olisiko meillä vielä jotakin kehittämisen näkökulmasta huomioon otettavaa?

Hyvinvointialueille palkattiin kirjaamiskoordinaattoreita Kestävän kehityksen ohjelman RRP-rahoituksella, joka päättyy kuluvan vuoden lopussa. Lähes kaikilla hyvinvointialueilla on tiettävästi valtavat talouden sopeuttamispaineet vuoden 2026 loppuun mennessä. Samaan aikaan sote-ammattilaisista on pulaa ja monia organisaatioita vaivaa turhan vilkas työntekijävaihtuvuus. Miten hyvin voidaan lähivuosina turvata sosiaalihuollon kirjaamisasiantuntemuksen jatkuvuus ja sen edelleen kehittäminen?

Sosiaalihuollon kirjaamisen kehittämisessä on otettava huomioon kirjaamistakin määrittävä ja alati muuttuva lainsäädäntö. Tietojärjestelmien käytettävyys, turvallisuus ja toimivuus ovat tärkeitä: kirjaamisen tulee olla riittävän nopeaa ja mahdollisimman vaivatonta. Sosiaalialan ammattilaiset ja asiantuntijat tietävät, mitä tietojärjestelmiltä sosiaalihuollon asiakastyössä vaaditaan. Tietojärjestelmätoimittajat tietävät, mikä on teknisesti mahdollista toteuttaa, ja miten jatkuvasti kehittyvää tekoälyä voidaan tukiälynä asiallisesti hyödyntää kirjaamistyössä.

Kirjaaminen on aina yhteydessä esimerkiksi asiakas- ja potilasturvallisuuteen, asiakkaiden ja työntekijöiden oikeusturvaan sekä tiedon monenlaiseen jatkohyödyntämiseen ja toisiokäyttöön. Kirjaamisen kehittäminen vaatii tulevaisuudessa yhä enemmän monialaista yhteiskehittämistä. Jatkossakin organisaatioihin tarvitaan kirjaamisen avainhenkilöitä sekä systemaattista osaamisen kehittämistä: resursseja ja ratkaisuja.

Kirjoittanut: Kirsi Kaartinen ja Tarja Kauppila

Eväitä jakamassa

Olemme lähdössä. Meillä on kiire. Kaukana metsäisessä erämaassa asuu kuulemamme mukaan mies, joka elää haastavissa olosuhteissa yksin. Kukaan ei ole ennättänyt pysähtyä pitemmäksi aikaa hänen luokseen, mutta hänen pärjäämisensä, ja keinot selvitä haastavissa olosuhteissa herättävät huolta ohikulkijoissa. Onko meillä repussamme mukana pitkä, mutta kapea leipä? Vai kantaako eväitämme Jokinen, jonka eväät ovat tietenkin repun pohjalla levällään? Olisiko varminta kutsua matkalle mukaan isompi joukko – ovatko uskovaisten eväät edelleen yhteiset? Mitä jos niitä on vain vähän, eivätkä ne riitä perille asti?

Olemme kehittäneet etsivän vanhustyön verkostomallia Pohjois-Savon hyvinvointialueelle vuoden ajan. Tarkoituksena on tiivistää yhteistyötä ikääntyneiden sosiaalipalveluiden ja kolmannen sektorin välillä. Lähtökohtana on ollut havainto, ettei kukaan toimija yksin pysty täysin vastaamaan kohderyhmämme tarpeisiin. Joku kohtaa, muttei tiedä minne ohjata. Toisella on ryhmä, mikä odottaa osallistujia. Kolmannella on edessään toistuvia huoli-ilmoituksia, muttei keinoja tukea tarpeeksi tarvittavaan palveluun kiinnittymisessä. Meillä kaikilla on huoli resursseista. Meillä kaikilla on huoli ikääntyneestä.

Olemme kaikki tekemässä samaa matkaa, saman miehen luo, vaikka meillä on erilaiset kartat ja varusteet. Olisiko meidän mahdollista pysähtyä jakamaan eväitämme, viedä ne yhdessä perille? Ei kai ole väliä kenen repusta leipä on peräisin, kunhan se ravitsee saajansa.

Projektimme on mahdollistanut, että ensimmäinen retkikunta on nyt pysähtynyt asian äärelle. Ikääntyneiden asiakasohjaus, kolmannen sektorin järjestötoimijat ja diakoniatyöntekijät ovat jakaneet repuistaan eväitä yhteiseen pöytään. Olemme todenneet, ettemme vielä tunne toisiamme ja toistemme tarjontaa tarpeeksi. Meidän täytyy vielä opetella yhteistä kieltä. Olemme huomanneet, että jokaisella on annettavaa yhteiselle asiakkaallemme. Moni tekee jo nyt yhteistyötä. Olemme myös todenneet, että on asioita, mitä pitäisi parantaa – ja meidän on yhdessä mahdollisuus viestiä siitä. Yhteistyö verkostossa mahdollistaa sen, ettei kenenkään tarvitse edustaa retkikuntaa yksin, yksillä eväillä.

Verkostomallissa tavoite on, että jaetuista eväistä hyötyvät ammattilaiset, mutta ennen kaikkea ikääntyneet. Kohderyhmäämme ovat mielenterveys- ja päihdehaasteita omaavat tai yksinäisyyttä kokevat ikääntyvät, jotka eivät ole vielä löytäneet itselleen tarvittavaa tukea. Heidät pitää tunnistaa ja löytää ajoissa. Jokainen on yksilö, ei numero, ei kasvoton massa. Tarvitaan siis yksilöllistä tukea, kohtaamista ja aikaa, jotta ikääntyvä voi löytää omannäköisiä ratkaisuja mielekkään arjen rakentumiseksi. Verkostona meillä on tähän paremmat mahdollisuudet.

Retkikuntamme pääsee perille. Mies ottaa yhden meistä epäillen vastaan. Kohta mies haluaa kutsua meidät muutkin sisään. Istumme pöytään, mihin meillä on laittaa tarjolle laaja kattaus eväitä.

Kirjoittanut: Mari Väätäinen

Yhteisellä kielellä, vuorovaikutustaidoilla ja tutkivalla otteella tehdään paras mahdollinen muutosmatka

Tutussa lasten lorussa sanotaan:

“Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!”

Hiekkakakkua leipoessa loru auttaa “leipureita” rytmittämään kerrosten sekoittumiseen ja tiivistymiseen tarvittavat yhteiset taputukset. Ilman rytmiä ei synny tasainen tiivistyminen ja tiivistymättä kakku hajoaa. Tiivistyminen on yhteyttä ja rytmi on vuorovaikutusta – niitä ilman ei synny uutta.

Matkalla riittävään vanhemmuuteen -hanketyö tarjoaa näköalapaikan monitoimijaiseen ja -ammatilliseen sekä asiakasvuorovaikuttamiseen. Vuorovaikutus on erityisesti näin monella rajapinnalla erittäin keskeinen ja samalla hyvin haavoittuva osa yhteistyösuhteen rakentamisessa. Vuorovaikutustaitojen merkitys vain korostuu, mitä haavoittuvammassa tilanteessa olemme. Olevaa ja elettävää tarkastellessamme, uuden edessä ja muutoksen kynnyksellä me kaikki tavalla tai toisella olemme haavoittuvia. Tämä koskee niin jokaista asiakasperheen jäsentä ja perhekokonaisuutta kuin heidän kanssaan työskenteleviä ammattilaisia ja meitä hankkeessa työskenteleviä. Hanketyöntekijöinä pääsemme parhaimmillamme hyödyntämään osaamistamme vuorovaikutustaitojen ja vuorovaikutuksen edistäjinä. Voimme tarjota turvallisen tilan kuulla ja tulla kuulluiksi, vahvistaa oman äänen kuulumista ja muiden ymmärrystä sen kuulemisessa.

Vuorovaikutustaidot tarkoittavat kykyä ja halua vaihtaa ajatuksia, kokemuksia ja mielipiteitä, sekä yhteistä toimintaa ja tekoja. Minulle yhdessä toimiminen näyttäytyy keskeisimpänä ja tärkeimpänä – ja helpoimmin menetettävänä osana vuorovaikutuksen herkkää palapeliä. Matkalla riittävään vanhemmuuteen -hankkeessa olemme tämän palapelin äärellä – ja sitä kokoamassa luodessamme moniammatillista yhteistyötä. Itselleni tärkein haaste ja toimintaa ohjaava neuvo on tämän yhteistyön avauksissa Happoradion sanoitusta mukaillen:

“Puhua äänellä, jonka kuulet

sanoilla, jotka ymmärrät”

Ilman yhteistä kieltä ja kuuluvaa ääntä ei saa itse omaa asiaansa välitettyä. Toisaalta on myös mahdoton ymmärtää muita, jollei etsi taajuutta kuulla toisen ääntä ja ymmärtää sanoja – tehdä tilaa dialogille. Dialogin ytimessä on kutsu liittyä ja muodostaa mahdollisuus yhteiselle tutkimiselle. Itse ymmärrän tämän siten, että oma toimijuutemme on yhteisen kielen sanakirjamme avain, kielioppi ja perusrakenne. Matkalla riittävän vanhemmuuden tukemiseen tarvitsemme moniäänisyyttä: tutkijan uteliaisuutta, käyttäytymistieteilijän vuorovaikutustyökaluja, perheterapeuttista osaamista, psykiatrista- ja päihdetyön näkökulmia sekä perhetyön työkaluja. Lisäksi tarvitaan lastensuojelun kontekstiin kytkeytyvää sosiaalityöntekijän asiantuntijuutta. Kenelläkään ei ole hallintaa näihin yksin, mutta yhdessä meillä on tämä kaikki – ja sen myötä yhteinen sanasto, avaimet ja eväät muutosmatkalle.

”Auttamalla annamme vanhemmille mahdollisuuden riittävän hyvän vanhemmuuden toteutumiseen ja luomme dialogin, jossa on tilaa kasvaa muutokseen”

Kirjoittanut: Anne Lukkarinen

Kenenkään ei tulisi selvitä perheen huolien kanssa yksin

Monet toimijat ovat huomanneet, että lapsiperheiden haasteet ovat monisyisiä. On riittämättömyyden tunnetta ja kiireen tuntua. Samaan aikaan perhe tai osa perheestä on asiakkuudessa monien palveluntarjoajien kanssa. Usein työskentelemme asiakkaan ja perheen asioissa rinnakkain, mutta emme aina yhdessä.

Kainuu on laaja alue, jonka jokaisella kunnalla on oma palveluverkostonsa. Pienissä Kainuun kunnissa on totuttu verkostoitumaan ja tekemään yhteistyötä jo senkin takia, että usein työntekijät toimivat paikkakunnalla ainoana palvelun edustajana. Tällöin asioiden yhteinen pohdinta ja jakaminen toteutuvat luonnollisesti ja auttavat jaksamaan haastavassa ihmissuhdetyössä. Kainuussa on hyviä toimintatapoja, pitkälle koulutettuja osaajia ja täällä on opittu tekemään hyvää, perhekeskeistä verkosto- ja tiimityötä. Tämän on ansiokkaasti osoittanut muun muassa 15-vuotias vauvaperhetyön tiimityöskentely, jossa ovat olleet tiiviissä yhteistyössä lastenpsykiatria sekä aikuisten mielenterveys- ja päihdetyö.

Lastensuojelun laatusuosituksissa painotetaan lasten, nuorten ja perheiden tarpeita päätöksenteon, palvelujen järjestämisen ja kehittämistyön perusteena. Kainuun hyvinvointialue on osatoteuttajana Matkalla riittävään vanhemmuuteen -ryhmähankkeessa. Hankkeen tavoitteena on vähentää lastensuojelun laitoshoidon tarvetta. Lisäksi se pyrkii tukemaan vanhemmuutta kehittämällä lastensuojelun avopalvelujen palautetietoista ja suhdeperusteista työkulttuuria. Tavoitteena on myös edistää intensiivisen tuen mallia huomioiden sekä ammattilaisten että asiakkaiden kokemukset.

Hankkeen tarkoituksena on lisätä työntekijöiden osaamista tarpeenmukaisin valmennuskokonaisuuksin, koulutuksin ja konsultointituen tarjoamisen kautta. Näissä hyödynnetään osaamiskartoituksen tuloksia ja kokemusasiantuntijoilta tullutta palautetta. Kysymys on lastensuojelun asiakkuudessa olevien perheiden inhimillisen kärsimyksen vähentämisestä ja työntekijöiden työn imun ja jaksamisen lisäämisestä.

Kainuun hanketiimissä on aloittanut marraskuun 2024 loppupuolella kehittäjäperheterapeutti, -sairaanhoitaja sekä -sosionomi. Tällä moniammatillisella ja osaavalla tiimillä olemme valmiina kehittämään yhdessä lapsiperheiden sosiaalityön ja sen verkostojen kanssa vanhemmuuden tukea ja yhdessä tekemisen mallia. Haastamme yhteiskehittämiseen mukaan kaikki kainuulaisten perheiden kanssa vaativaa lastensuojelutyötä tekevät sekä lastensuojelun kokemusasiantuntijat!

Kirjoittanut: Jaana Haataja, Eija Hujanen ja Sari Liuski-Ursin