ISOn matkassa kehittäjäksi kasvamassa

 Vähiin käy ennen kuin loppuu – näin täytyy todeta, kun on enää viimeinen päivä osaamiskeskustyötä jäljellä. Muistan elävästi loppusyksyn 2015, kun bongasin ilmoituksen työpaikasta, jollaisesta olin haaveillut jo pitkään. Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksessa oli sosiaalityön kehittäjän paikka auki! Sosiaalialan ja sen osaamisen kehittämisen kiemuroissa vierähtikin 9,5 vuotta yhdessä hujauksessa.

Tullessani minulla oli jo pitkä kokemus sosiaalityöstä, mutta kehittäjänä olin suoraan sanottuna aika raakile. Toki erilaisiin sosiaalityöntekijän tehtäviin oli sisältynyt myös työn kehittämistä, mutta hyppy päätoimiseksi kehittäjäksi oli silti suuri.

ISOn työntekijänä on ollut hyvä kasvaa asiantuntijan rooliin teema ja tehtävä kerrallaan. Monia asioita olen päässyt tekemään aina ensimmäistä kertaa: seminaarien järjestäminen ja juontaminen, asiantuntija-artikkelien kirjoittaminen ja blogien toimittaminen – selvä, tartutaan hommiin; hankesuunnittelun vetäminen, hakemusten kirjoittaminen ja hankkeiden johtaminen, sosiaalihuollon tiedonhallinnan hankkeeseen hyppääminen, asiantuntijapuheenvuorojen videointi valtakunnalliseen käyttöön – no vähän jo hirvittää, mutta eiköhän ne suju!

Kehittämisteemat on aina valittu niin, että ne yhdistävät useampia alueita ja organisaatioita. Olen päässyt työskentelemään rautaisten asiantuntijoiden kanssa esimerkiksi rakenteellisen sosiaalityön, kirjaamisosaamisen, lastensuojelun sekä systeemisen työotteen kehittämisen parissa. Verkostojen kanssa tehtävän yhteiskehittämisen ehdoton vahvuus on vastavuoroinen oppiminen – minä tuon oman asiantuntijuuteni yhteiseen käyttöön ja samalla voin oppia toisilta paljon. Yhdessä rakennamme jotain luovaa ja uutta – jotain sellaista, mitä ei olisi ollut mahdollista tehdä yksin.

Osaamiskeskustyö on todella ollut näköalapaikka sosiaalihuollon kehittämiselle ja kehittymiselle niin alueellisesti kuin valtakunnallisesti. Alkuvaiheessa keskeisinä yhteistyökumppaneina olivat kunnat ja sote-kuntayhtymät, myöhemmin hyvinvointialueet. Myös sosiaalialan ammattilaisia kouluttavat oppilaitokset ovat olleet tärkeitä kehittäjäkumppaneita. Osaamiskeskusten keskinäinen yhteistyö on ollut rikasta ja vahvaa.

Viime vuosina olen päässyt tekemään yhteistyötä kokemusasiantuntijoiden kanssa. Tämä on innostanut minua erityisen paljon, sillä kokemusäänen kautta kehittämistyöhön on saatu uudenlaisia, oivaltavia ja käytännönläheisiä näkökulmia. Mielestäni meidän ei pitäisi kehittää sosiaalihuollossa enää yhtään mitään ilman, että mukana on asiakkaita, jotka palveluja lopulta käyttävät.

On tärkeää varmistaa, että asiakkaat otetaan mukaan toiminnan ja palvelujen kehittämiseen jo silloin, kun kehittämistyön tarkempia sisältöjä vasta suunnitellaan. Päättäjien ja esihenkilöiden velvollisuus on huolehtia siitä, että myös työntekijöillä on aidosti lupa ja aikaa pysähtyä oman työn kehittämisen äärelle. Ajattelen, että kehittämistyö on kaikkein vaikuttavinta silloin, kun sitä tehdään yhdessä kaikkien niiden kanssa, joita asia koskee.

Kiitän lämpimästi kaikkia teitä, joita olen saanut kohdata ISO-työn matkan varrella!

Kirjoittanut: Päivi Malinen

Mitä tarvitaan matkalla riittävään osaamiseen?

Nuoren käsivarret olivat täynnä arpia ja silmissä uhmakas katse. Yritän luoda yhteyttä, toivoa tulevaan – sanoitan hänen vahvuuksiaan, kannustan itsestä huolehtimiseen ja koulunkäyntiin – tuloksetta. Lopulta nuori toteaa:

”Ei kukaan voi mua auttaa!”

Nämä sanat pysäyttivät ja saivat tuntemaan ammatillista osaamattomuutta, tiedon puutetta ja turhautumista – haluan auttaa, mutta miksi tämä on niin vaikeaa?

Työuraltani on jäänyt mieleen monia kohtaamisia, joissa nuorilla on ollut vastaavia haasteita: koulupoissaoloja, kiusaamiskokemuksia, päihdekokeiluja, syömishäiriöitä, mielialan vaihteluita sekä ristiriitoja vanhempien kanssa – tilanteet ovat lastensuojelussa liiankin tuttuja. Vaikeudet kuormittavat nuoren arkea ja jaksamista. Ei ihme, jos tulevaisuudennäkymä ei ole kovin toiveikas. 

Oikea-aikainen ja oikein kohdistettu tuki voi parhaimmillaan synnyttää myönteisiä muutoksia ja onnistumisen kokemuksia niin nuorelle kuin työntekijälle. Jokainen ammattilainen haluaa osaltaan auttaa ja tukea perheitä niin, että lastensuojelun tarve lopulta poistuu ja perheen omat siivet kantavat.

Matkalla riittävään vanhemmuuteen (MRV) -hankkeen nimi kuvaa hyvin työskentelyn tavoitetta vanhemmuuden näkökulmasta. Ei tavoitella täydellisyyttä, riittävä riittää ja siinäkin matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Yhtä tärkeä tavoite on osaamisen vahvistaminen: olemme ammattilaisina matkalla riittävään osaamiseen – kaikesta ei tarvitse tietää kaikkea.

Lastensuojelussa ja muussa ihmissuhdetyössä tarvitaan laajaa osaamista, jotta nuoret ja perheet kokevat tulevansa kuulluiksi ja nähdyiksi sekä hyötyvänsä tuesta, jota heille tarjotaan. Työssä on huomioitava perheiden yksilöllisyys ja vuorovaikutustilanteiden ainutlaatuisuus. Koulutus antaa perustiedot, mutta osaaminen on paljon muutakin – se on kykyä yhdistää tietoa, kokemusta ja käytäntöä, se on jatkuvaa oppimista ja itsereflektiota.

Lastensuojelussa on tunnistettu osaamisen vahvistamisen tarve erityisesti mielenterveyden ja päihdekäytön teemoissa. MRV-tiimi on vastannut näihin tarpeisiin järjestämällä erilaisia yhteiskehittämis- ja oppimistilaisuuksia kuten pulinapajoja vanhemmuuden tuen käsittelyyn, ammatillisia meetingejä haastavista ilmiöistä sekä koulutuksia laitosten henkilöstölle omaohjaajan näkökulmasta. Riippuvuuden ja päihteidenkäytön tunnistamiseen ja puheeksi ottamiseen liittyvä osaaminen on nähty erityisen tärkeänä.

Osaaminen on myös jakamista ja taitoa tehdä yhteistyötä – yksin tätä työtä ei tarvitse tehdä. Toivon hankkeen tilaisuuksien synnyttävän yhteistä oppimisen matkaa, joka vahvistaa ammattilaisia työssään – jotta jokainen voisi kohdata perheen luottavaisesti haastavienkin tilanteiden äärellä.

Sanojen “Ei kukaan voi mua auttaa!” ei tarvitse lannistaa, vaan ne ovat kutsu pysähtymiselle, kuuntelulle ja uudelleen yrittämiselle. Riittävä osaaminen ei ole kaiken tietämistä vaan kykyä kohdata – silloinkin kun sanat ovat vähissä ja toivo piilossa. Jokainen kohtaaminen voi olla se hetki, jolloin nuori alkaa uskoa, että ehkä joku sittenkin voi auttaa.

Kirjoittanut: Anne Korhonen

Pieni kurkistus suureen muutokseen: PALVA-tutkimus sosiaalijohdon vaikuttavuusnäkemysten jäljillä

Paljon palveluja käyttävien palveluketjun vaikuttavuus ja kustannusvaikuttavuus -tutkimushankkeessa (PALVA/osatutkimus 4, 2024–2025; rahoitus STM/Next Generation EU) toteutettiin Itä-Suomen yhteistyöalueen sosiaalijohdon Vaikuttavuus-työpaja etäyhteyksin (23.4.2025). Strukturoidun Teams-keskustelun tavoitteena oli edistää vaikuttavuuden mittaamista ja arviointia: tuoda esille sosiaalijohdon näkemyksiä mittareiden käyttöön, vaikuttavuuden arviointiin ja tietojohtamiseen liittyvistä mahdollisuuksista ja hidasteista.

Alkuun muutama ’kontekstinrakentamissana’ siitä taustasta, mistä työpajassa ei keskusteltu: Soten järjestämisvastuu siirtyi hyvinvointialueille vain pari vuotta sitten. Peruutuspeiliin vilkaistessaan kehittäjä muistaa elävästi, miten historiallisen suuri muutos sosiaalihuollolle oli siirtyä kuntakontekstista maakunnan laajuiseen. Uudistusvalmisteluun oli pitänyt johtaja- ja esihenkilöjoukon osallistua ’normityönsä’ ohella pitkään, olla luomassa uskoa henkilöstöön epäselvyyksien keskellä. Tämä ilman, että omakaan työtulevaisuus oli kummoisesti selvillä. Ja eihän perustyökään ollut missään vaiheessa turhan vähäistä tai helppoa.

Valmistelun jälkeen käynnistyi uusi johtamisvaihe, hyvinvointialueen palvelujen käynnistäminen. Aikaa tarvittiin johdon, esihenkilöiden ja palveluhenkilöstön järjestäytymiseen. Perustyön ohessa haettiin kullekin uusia tehtävänimikkeitä, tehtäviä ja pelipaikkoja. Etenkin keskijohdon ja lähiesihenkilöiden hermoja tämä vaihe raastoi. He tuskailivat, että ennen tiesi edes sen, keneltä voi käytännön linjausta ja neuvoa kysyä. Hyvinvointialueelle siirryttyä ei monesti tiennyt edes sitä, keneltä nyt mitäkin voisi kysyä, kuka mistäkin tehtävistä vastaisi.  

Pian tuli pulmaksi käyttökelpoinen tieto: mistä sitä johtamisen ja kehittämisen tueksi nyt saataisiin? Sosiaalijohto totesi, että ei ollut osannut arvostaa kunnan tietojohtamisen vakiintuneita kuvioita ennen kuin nyt, kun aivan välttämätöntä, koko aluetta tai tiettyjen palvelujen kokonaisuutta koskevaa tietoa ei tuntunut saavan ulos mistään. Alueella oli käytössä eri asiakastietojärjestelmiä ja samoistakin vaihtelevasti räätälöityjä versioita. Innostuttiin, jos osallistuttiin uuden, alueelle yhtenäisen asiakastietojärjestelmän valintaan. Petyttiin, jos järjestelmän saaminen kesti tai koko hankinta peruuntui. Ja talouskurimuksestahan ei ollut tässä vielä sanaakaan, mutta kaikki tietävät, että esimerkiksi kahdestoista YT-neuvottelukierros ei varsinaisesti voimaannuta.

PALVA-hankkeen Vaikuttavuus-työpajassa sosiaalijohto arvioi erittäin tärkeäksi saada tietoa vaikuttavuudesta. Keskustelussa aisti kuitenkin puhuttelevaa raskautta, josta voi saada kiinni edellisten sote-etenemisvaiheiden kautta. Sosiaalijohtajat totesivat, että sosiaalihuollon vaikuttavuuden mittaamisessa ja arvioinnissa olisi tosi paljon tehtävää ja valtakunnallista linjaustakin odottavaa. Epävarmuutta ilmaistiin siinä, mistä tietää ’sen oikean’ mittarivalinnan, entä parhaan mittaamiseen paneutumisen aloitushetken? Suurissa muutoksissa kannattaa edetä pienin ja keskeneräisyyttä hyväksyvin, arkiarmollisin askelin. Yhtä kaikkea ’täydellisesti’ palvelevaa mittaria tuskin tulee, vaan käytännössä tarvittaneen useita erilaisia. Oikea hetki kehittää on kuitenkin nyt – asiakkaiden nykyisiin avuntarpeisiin.

Kirjoittanut: Tarja Kauppila

Alueelliset sosiaalialan osaamiskeskukset muutoksen tuulissa

Lakisääteisten, alueellisten sosiaalialan osaamiskeskusten toimialueet muuttuvat pian kesken toimintavuotta, tarkkaan ottaen 1.7.2025 lukien, kun toimialueita koskeva asetusmuutos tulee voimaan. Myös osaamiskeskusten lukumäärä vähenee nykyisestä kymmenestä keskuksesta kuuteen: viiteen yhteistyöalueilla (YTA) toimivaan, sekä yhteen valtakunnalliseen, ruotsinkieliseen sosiaalialan osaamiskeskukseen.

Samassa yhteydessä muutamissa osaamiskeskustoimintaa ylläpitävissä ’kotipesätahoissa’, eli niin kutsutuissa osaamiskeskuksen oikeushenkilöissä, tapahtuu muutoksia. Itä-Suomessa ISOn osaamiskeskustoiminta päättyy yhdistysmuotoisena 30.6.2025. Yhteistyöalueen laajuinen sosiaalialan osaamiskeskustoiminta on jatkossa Keski-Suomen hyvinvointialueen hallinnoimaa, sopimuspohjaista Järvi-Suomen sosiaalialan osaamiskeskustoimintaa.

Ja jo hieman tätä ennen, eli kuluvan vuoden 2025 alusta lukien, nykyisten sosiaalialan osaamiskeskusten valtionavustusta leikattiin rajusti: noin kolmannekseen aikaisempien vuosien keskimääräisestä valtionavustustasosta. Tänä vuonna sosiaalialan osaamiskeskusten perustoimintaan on käytettävissä vain 1,25 miljoonaa euroa koko maahan, kun esimerkiksi vuonna 2023 vastaava summa oli vielä 3,5 miljoonaa euroa. Lakisääteisen kehittämistyön toimialueet siis pääsääntöisesti laajenevat, mutta samassa yhteydessä resurssit supistuivat.

Kuten kaikki tiedämme, sote-uudistusta valmisteltiin Suomessa vuosikaudet. Kehittämisrakenteilla ei tuntunut olevan pienintäkään kiirettä päästä pohdintojen keskiöön, vaikka uudistamisen asiallahan järjestämisvastuun siirrossa merkittävästi oltiin. Sosiaalihuollolle sanoitettiin, että aikanaan, järjestämisvastuun ensin järjestyttyä, tulee sitten kehittämisrakenteille sellainen ’hallittu siirtymä, jossa pyritään turvaamaan sosiaalialan ke­hittämistyön osaamisen jatkuvuus’.

Jaa-a, viimeiselle ISOn toimintavuodelle osaamiskeskuksen perustoiminnan avustus putosi muutaman kuukauden varoitusajalla kolmannekseen aiemmasta tasosta. Asetusmuutos julkistettiin 31.10.2024. Seuraavana päivänä kuulimme, että YTA-tasoisen osaamiskeskustoiminnan valmistelua koordinoi Keski-Suomen hyvinvointialue. Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen toiminta ajetaan alas kuudessa kuukaudessa. Laaja lastensuojelun monialainen kehittämishankkeemmekin on siirtymässä loppuajakseen Keski-Suomen hyvinvointialueen hallinnoimaksi.

Nyt kun osaavan ja tehtäviinsä esimerkillisesti sitoutuneen ISO-henkilöstön työsuhteet alkavat olla kesää kohden päätettyjä ja toimiston käytävät kaikua tyhjyyttään, on vaikea uskoa, että siirtymä oli erityisen hallittu. Tai että yli 24 vuotta kannatellun sosiaalialan kehittämistyön osaamisen jatkuvuus tuli nyt Itä-Suomessa turvattua. Tämä Suomen hallituskausi kannattaa vaikutusarvioida hyvin tarkasti – eikä vähiten sosiaalihuollon palveluiden, henkilöstön ja asiakkaiden kokemien muutosten kannalta. Kehittämistoiminnassa kun muutos ja uudistus eivät ole synonyymejä - sosiaalihuollossakaan.

Kirjoittanut: Tarja Kauppila

Vierellä, ei yläpuolella – ajatuksia systeemisestä työstä

Olen jo tovin päässyt seuraamaan lastensuojelun avohuollon arkea sairaanhoitajan työn näkökulmasta. Myönnän olevani vaikuttunut menetelmistä, joita ammattilaisilla on käytössään. Erityisesti systeemisyys jaksaa herättää minussa toivoa siitä, että perhettä voidaan tukea ja jokainen perheen jäsen halutaan huomioida omana itsenään lastensuojelussa.

Olen ymmärtänyt, että systeeminen työskentely lastensuojelussa tarkoittaa kokonaisvaltaista lähestymistapaa, jossa lapsen ja perheen välisten suhteiden vahvistaminen on keskiössä. Perheterapeuttiset menetelmät tukevat tätä tavoitetta, ja työskentely perustuu moniammatilliseen yhteistyöhön – sosiaalityöntekijöiden, perheterapeuttien ja muiden asiantuntijoiden yhteiseen panokseen. Tärkeää on, että perhe nähdään aktiivisena toimijana: heidän näkemyksiään kuullaan ja he osallistuvat päätöksentekoon. Tämä lisää sitoutumista ja mahdollistaa aidosti perheen tarpeisiin vastaavan tuen. Systeeminen työskentely rakentuu dialogisuudelle ja jatkuvalle yhteistyölle, jossa ratkaisuja etsitään yhdessä perheen kanssa. Olen havainnut työotteen vaativan tiimeiltä jatkuvaa oppimista ja reflektiota. Säännölliset kokoontumiset, koulutus ja johdon tuki ovat keskeisiä, jotta perheille voidaan tarjota mahdollisimman vaikuttavaa ja inhimillistä apua.

Eloisan lastensuojelun avohuollossa systeeminen työskentely on ollut käytössä jo useamman vuoden. Systeeminen työote koetaan tarpeelliseksi, mutta sen juurtuminen arkeen on haastavaa. Kiire, työn kuormittavuus ja henkilöstön vaihtuvuus syövät aikaa ja tilaa syvälliseltä yhteistyöltä. Vaikka nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset pitävät yhteistyötä tärkeänä, se ei aina toimi toivotulla tavalla. Liian moni nuoren elämään vaikuttava taho jää ulkopuolelle, kun resursseja ei ole riittävästi. Uskon kuitenkin, että panostamalla systeemiseen työskentelyyn voimme lisätä ymmärrystä perheiden tilanteista ja rakentaa toimivampaa yhteistyötä. Jotta systeemisyys voisi todella juurtua osaksi palveluita, tarvitaan jatkuvaa koulutusta, vahvaa johtamista ja ennen kaikkea aikaa – aikaa kohdata, kuulla ja kulkea rinnalla. Me ammattilaiset olemme perheitä varten. Työmme ytimessä on perheen vahvuuksien tunnistaminen, oikea-aikainen tuki ja inhimillinen kohtaaminen. Kun nämä asiat näkyvät arjessa, perhe voi kokea olevansa oman elämänsä asiantuntija – ja me saamme olla mukana juuri niin kauan kuin tarvitaan.

On tärkeää, että nuori ja hänen vanhempansa kokevat tulevansa kuulluiksi – että heidän tilanteensa otetaan vakavasti ja heistä välitetään. Ehkäpä jo se, että perhe ja heidän toivomansa tahot kutsutaan ja saadaan mukaan esimerkiksi systeemiseen viikkokokoukseen, voi vahvistaa tunnetta siitä, että asiat etenevät ja apua on saatavilla. Samalla tämä tukee ammattilaisten kokemusta aidosta yhteistyöstä ja yhteisestä vastuusta. Minulla on vilpitön usko, että jo pienillä teoilla voidaan saada muutoksia aikaan, kun lähdetään rohkeasti kokeilemaan.

Kirjoittanut: Janiika Pohjola

Mielenterveys voimavarana: Lastensuojelun ammattilaisten osaamisen vahvistaminen ISOn tuella

Kuvittele tilanne, jossa vanhempi yrittää selviytyä arjen haasteista, mutta mieli ei jaksa olla mukana. Tavalliset asiat, kuten aamupalan valmistaminen tai lapsen koulupäivän kysely, tuntuvat ylivoimaisilta. Kun ihmisen mieli sairastuu, sen toiminta häiriintyy eikä se pysty tekemään tehtäväänsä kunnolla. Väsymys voi viedä voimat, ja kärsivällisyys saattaa olla koetuksella. Miten tällaisessa tilanteessa lastensuojelun ammattilainen voi auttaa? Voiko mielenterveyden ongelmat kääntää voimavaraksi, joka auttaa perhettä kasvamaan ja kehittymään?

Vanhemmuus on kuormittavaa jo ilman mielenterveyden haasteitakin. Vanhemmuuteen kasvetaan yhdessä lapsen kanssa, ja se vaatii jaksavaa ja tervettä mieltä. Vanhemmuus on arvokas tehtävä, ja jokaisessa perheessä on vaikeita vaiheita. Vanhemman psyykkiset ongelmat voivat vaikuttaa perheeseen monin tavoin, ja tavalliset arkiset asiat eivät ehkä suju kuten ennen. Vanhemman tunnereaktiot, ajattelu ja toiminta voivat olla poikkeavia, mikä näkyy ilmeissä, eleissä, ajattelussa ja puheessa. Vaikka vanhemman mielenterveyshäiriö voi tuoda mukanaan vaikeuksia, useimmiten asian kanssa voidaan elää ja saada tukea. Suurin osa mielenterveyden ongelmista paranee, mutta se vie aikaa ja paraneminen voi tapahtua aaltoillen.

Lastensuojelussa toimivilla työntekijöillä on monenlaista osaamista, ja mielenterveys- ja päihdeongelmista johtuvien haasteiden tunnistaminen ja ymmärtäminen vahvistaa heidän kykyään tukea vanhemmuutta. Mielenterveyden haasteista huolimatta aina löytyy toimivia osa-alueita. Näitä vahvuuksia ja uusia näkökulmia omaan tarinaan voi etsiä ja löytää yhdessä lastensuojelun työntekijöiden kanssa. Heillä on käytössään toimivia, näyttöön perustuvia menetelmiä, kuten reflektiivinen tiimi ja systeeminen tiimityö, jotka tukevat perheiden hyvinvointia.

Perhettä osallistavassa, vuorovaikutteisessa ajattelussa ammattilaisia auttaa mielenterveys- ja päihdeosaamisen tiedon, taidon ja asenteiden vahvistaminen, mitä lastensuojelun systeeminen ajattelu- ja työskentelytapa tukevat. Siirtyminen keskustelussa ongelmallisista tarinoista vaihtoehtoisiin tarinoihin voi parhaimmillaan nostaa esille toiveikkuutta. Uudenlainen elämänkertomus perheestä ja vanhemmuudesta voi rakentua. Vaihtoehtoisia tarinoita voidaan kuulla, kun pysähdytään asian äärelle. Asiakkaiden omat ajatukset siitä, mikä voisi toimia, voivat toimia lähtökohtana muutokselle vanhemmuuden tuessa. Tämä lähestymistapa auttaa löytämään perheelle parhaiten sopivat ratkaisut ja tukee heidän omia voimavarojaan.

Iso kiitos Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskukselle tästä mahdollisuudesta kehittää ja vahvistaa ammattilaisten osaamista mielen hyvinvoinnin parissa, ja nähdä mielenterveys voimavarana. Muistetaan, että jokainen askel kohti parempaa vanhemmuutta on arvokas. Yhdessä voimme luoda turvallisemman ympäristön perheille, jotka kamppailevat mielenterveyshaasteiden kanssa.

Kirjoittanut: Eija Hujanen

Näihin hommiin ei synnytä, vaan näihin kuollaan?

Aamuruuhkassa matkalla töihin. Radiossa soi kappale “Näihin hommiin ei synnytä, vaan kuollaan.” Hymähdän ja jään pohtimaan lausetta. Monen työpaikalla läppäri käynnistyy ja tulvii kiireellisiä viestejä, konsultaatiopyyntöjä, keskeneräisiä asioita. Kalenteri kiirehtii palaveriin, puhelin piippaa kriisitilanteesta, joka vaatii reagointia. Kahvi jäähtyy ja priorisointi tuntuu mahdottomalta.

Tämä on useimpien sosiaali- ja terveysalan asiantuntijoiden arkea. Päivä täyttyy jatkuvasta multitaskaamisesta, syrjäyttää rauhallisen ajattelun. Aivotutkija Mona Moisala muistuttaa olevan epärealistista odottaa, että ihminen pystyisi keskittymään täysipainoisesti kahdeksan tuntia. Todellisuudessa aivot jaksavat keskittymistä vaativaa työtä noin 4–6 tuntia päivässä.

Jäikö ajatus mieleesi?

Moni tietää, miten aivoja tulisi suojella. Silti liian usein tauko jää pitämättä – kenties työkulttuuri ei salli sitä? Tauko luetaan laiskotteluksi ja viesteihin vastaamisen viive välinpitämättömyydeksi. Moisala tuo esiin, että juuri jatkuva reagointi on myrkkyä aivojen keskittymiskyvylle. Jos palautumista ei tapahdu päivän aikana, aivot siirtyvät selviytymistilaan. Siellä ei synny luovia ratkaisuja eikä laadukkaita kohtaamisia – vain suorittamista.

Onko jaksamisellasi rajoja?

Kun palautuminen jää väliin, keskittyminen herpaantuu. Kohtaamistyö edellyttää keskittymistä, jolta kuormitus vie pohjan. Tunnistamme asiakkaidemme jaksamisen rajat, mutta omamme jäävät usein tunnistamatta. Suostumme ylimääräisiin tehtäviin, venytämme työpäiviä ja kannamme asiakkaiden tarinoita kotiin. Kehittämishankkeisiin ja kyselyihinkin pitäisi osallistua – nehän vievät vain hetken. Oman hyvinvoinnin esiin nostaminen tuntuu lähes tabulta.

Kehittäminen – muuta kuin lisäkerros kuormitukseen?

Kolmen hyvinvointialueen lastensuojelun henkilöstön osaamiskartoituksen tuloksista nousi esiin työn arki: kehittämiselle ja oman osaamisen vahvistamiselle ei löydetty tilaa. Vaikka työntekijät pitävät osaamisen kehittämistä tärkeänä, sen edellytykset puuttuivat. Moni koki, ettei oman osaamisen kehittäminen ole kiinni motivaatiosta, vaan rakenteista. Sirpaleisen työn jatkuvissa keskeytyksissä on vaikea pysähtyä miettimään, mihin suuntaan osaamistaan pitäisi viedä. Kehittäminen ei saa olla erillinen sivupolku, vaan olennainen, jatkuva osa työtä – mahdollisuus, ei taakka.

Lentokoneneuvo: happinaamari ensin itselle

Viisas kollegani lastensuojelusta totesi kerran, että “Toimitaan kuin lentokoneessa – ensin happinaamari itselle, sitten vasta voi auttaa toisia.” Se on mielestäni kiteytys auttamistyöstä. Voidaksemme olla läsnä ja tukea muita, meidän on ensin huolehdittava omasta jaksamisestamme. Tämä ei ole itsekkyyttä – se on työn laadun ja vaikuttavuuden edellytys.

Sote-alan tulevaisuus ei voi perustua pelkkään selviytymiseen. Työstä on tehtävä mielekästä ja kehittyvää, jotta se houkuttelee ja pitää osaajat. Työnantajilla on vastuu luoda olosuhteet, joissa jaksaminen ja oppiminen ovat tie kestävään kehitykseen.

Jaana Rantalainen on pitkään sosiaali- ja terveyspalveluissa työskennellyt asiantuntija, joka tarkastelee työelämän ilmiöitä niin kentän kuin kehittämisen näkökulmasta. Teksti pohjautuu julkaisuun: Moisala, M. (2024). Tyhmä työelämä – Kuinka pelastaa ajatustyöläisen aivot. Otava.

Kirjoittanut: Jaana Rantalainen