maanantai 2. tammikuuta 2017

Ihan rutiinileikkaus vaan

Tarja Kauppila:



Vanhempi herra tuskastuu hipaisuautomaatilla, vilkuilee apua. Käyn kaverina ilmoittautumisessa, kohtalotovereita ollaan. Poikansa on tietotekniikka-alalla, niveliäkin kuluttavalta stressityöltä se on isästä vaikuttanut.
Vaatteiden vaihto. Kuin vilkasliikenteinen uimahallin pukukoppi, mutta nyt joku henkilökuntaan kuuluva ottaa haltuunsa vaatekaappisi avaimet. Yövaatteissa ja aamutakissa päivällä - ventovieraiden aulaseurassa - outoa. Istumme ympyrämuodostelmassa ja odotamme lisäohjeita ruudulta, jolla olemme vain numeroita.
Aikanaan heräämöön kärrätään, vaikka hereillä koko operaatio oltu. Siellä näkee ja kuulee, tahtomattaan. Nuori ulkomaalainen mies vaikeroi, heräilee liikenneonnettomuuden jäljiltä.  Englanti ei taitu, tulee puhelintulkkaus.
Virkeä mieshoitaja kyselee väsyksiin asti, onkos meillä täällä tunto palautunut. Ei ole. Tältäkö se ”tuntuisi”, jos olisi halvaantunut? Hoitaja kommentoi, ettei tiedä, ei ole kokemusta.
Monet leikanneet lääkärit käyvät vaihtamassa sanasen potilaansa kanssa. Minua ei jututeta, hyvä vai huono merkki?
Vuoro vaihtumassa, viimeisenä kärräävät osastolle. En tohdi kysyä, mille. Koetan vilkuilla kuljetettaessa ilmoitustaululta vinkkejä, mistä paikasta kyse.
Neljän hengen huone. Tulevat ja menevät, jatkuva haavoittuneiden rumba kuin rintamalla. Opin kuunteluoppilaana rintasyöpäpotilaan hoitoprosessin. Vakava asia. Yhdeksän vieruskaveria ehtii kotiutua, monenlaisista pulmista.
Sairaalassa ei ole hiusshampoota. Eivätkö muut viivy niin pitkään, että kaipaisivat? Tulehdukset levinnevät usein omalta iholta. Vuodepotilaille pitäisi tarjota käsidesi, nimenmukaisesti käden ulottuville.
Huoneessa ei kangasverhoilla yksityisyyttä tai tietosuojaa saa. Potilaita ei kutsuta lääkärin tai hoitajan huoneeseen keskustelemaan, vaikka tiloja olisi. Sängyissä on kuitenkin pyörät ja pyörätuoleja tarjolla.  
Lääkärinkierto monen potilaan huoneessa tuntuu historian jäänteeltä, jota on digitalisoitu: kärrätään tietokonetta mukana. Vaikea siinä on monella tilastaan mitään kysyä, vaikea kai monen vastatakaan, kun yleisöstä ei ole pula.
Sosiaalityöntekijöitä en havaitse, vaikka monenlaista kokemusta jaetaan. Hiljaisina hetkinä hiipivät rintaleikatut peilille: mitä lähti, mitä jäi. Niin karua, kun useimmat lähtevät vielä kudosnesteitä valuvat dreenit muovipussissa mukanaan kohti kotia.  
Kotiutujat eivät tunnu tietävän, mitä tehdä ranteeseensa kiinnitetylle tunnistusrannekkeelle. Neuvon hävittämään huolella, siinä kuitenkin henkilötunnus ja QRP-koodi. Ei ole mikä tahansa paperiliuska.
Perustarpeista huolehtijat ovat inhimillisiä kohtaajia. Ehtivät muutaman sanan, englantiakin tapailevat, oppivat mieltymykset.  Harmittelemme, kun vuosikymmenet ahkeroineelta eivät olleet mitään kysyneet työn vaihtuessa toiseen taloon.
Vierustoverin tulehdukset ovat vaikeat, korjausleikkaus tulee.  Jaksaa tsempata ja käydä tervehtimässä, vaikka petipaikkansa siirtyi toisaalle. Toinen on tullut aikanaan tähän taloon töihin ennemmin kuin ensimmäinenkään potilas. Kokemuksia vaihdetaan ja lupaan niistä jotakin myös kirjoittaa.  
Lupaus on pidettävä, kävi itselle miten tahansa. Hyvin kävi: jalka toimii ja terveen paperit. Kiitos auttajille - kehitettävää jäi, mutta työthän jatkuvat!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti