torstai 1. syyskuuta 2016

Sosiaalinen kuntoutus kaipaa selkeytystä



Aija Kettunen, aluekoordinaattori, VTT, Pieksämäen toimipiste, DIAK
Keijo Piirainen, lehtori, YTT, Pieksämäen toimipiste, DIAK 

”Ainahan sosiaalista kuntoutusta on sosiaalityössä tehty”, sanotaan. Ja sosiaalityön opetuksessa ja oppiaineessa korostetaan kokonaisvaltaista asiakkaan tilanteen ja tuen tarpeen huomioimista, vahvuuksien tunnistamista sekä resurssien vahvistamista. Todellisuus on kuitenkin valitettavasti
raadollisempi.

Väitämme, että sosiaalityön painopiste on ollut tilannekartoituksissa, huollollisissa toimissa ja asiakkaita objektivoivissa menettelyissä. Asiakaslähtöiseen, resursseja vahvistavaan, tavoitteelliseen ja suunnitelmalliseen yhteistyöhön ei ole pystytty panostamaan. Ei voida sanoa, että sosiaalinen kuntoutus olisi ollut osa sosiaalityötä. Myös sosiaalityöntekijöiden suhde kuntoutusjärjestelmään on jäänyt melko heikoksi. Edes kuntouttavaa sosiaalityötä ei ole selkeästi yhdistetty kuntoutusjärjestelmään. Sosiaalisen kuntoutuksen paikka sosiaalityössä ei ole ollenkaan selkeä. 

Sosiaalihuoltolaissa sosiaalinen kuntoutus määritellään tehostetuksi tueksi. Tämän vuoksi onkin hyvä kysyä, mitä se on. Tehostetun tuen voi ajatella sisältävän palvelua ja muita tukitoimia ja erilaisia
sosiaalipalveluja. Tukea voidaan yhdistää myös muihin palveluihin ja sosiaalivakuutukseen liittyvään kuntoutukseen.

Tehostetun palvelun termi liittyy myös case management -keskusteluun, hoitoketjuihin, palveluiden ohjaamiseen, asiantuntemuksen käytön tehostamiseen ja palvelukehien kertaantumisen  välttämiseen. Kuntoutuksessa on elänyt ajatus hallitusta ja suunnitelmallisesta kuntoutusprosessista, jossa kuntoutujan on mahdollista edetä palvelusta toiseen kuntoutussuunnitelman ja tilanteen edistymisen mukaan.

Esimerkiksi ammatillinen ja lääkinnällinen kuntoutus ovat voineet nivoutua samaan kuntoutusprosessiin, vaikka molemmilla on omat keinonsa. Ammatillinen kuntoutus on voinut lähteä liikkeelle esimerkiksi siinä vaiheessa, kun kuntoutuja saa hoitoja ja lääkinnällistä kuntoutusta. Tämä on ollut mahdollista, koska ammatillisella ja lääkinnällisellä kuntoutuksella on yhteiset peruslähtökohdat.

Tehostetun palvelun ja tuen toteutumiseksi erityistä huomiota onkin kiinnitettävä ammatillisen, lääkinnällisen, kasvatuksellisen ja sosiaalisen kuntoutuksen mahdollisiin liittymäkohtiin, joissa myös sosiaalisen kuntoutuksen tarve voi viritä. Esimerkiksi nuorisopsykiatrisia palveluja saava nuori voi saada ammatillisena kuntoutuksena tukea peruskoulun jälkeisiin opintoihin. Sen rinnalle hänelle voidaan tarjota sosiaalisena kuntoutuksena tukihenkilö, tukea asumiseen tai vaikkapa sosiaalipedagogisin menetelmin tukea sosiaalisten tilanteiden pelkoon.

Alussa kritisoimme näkemystä, että sosiaalista kuntoutusta on ”tehty aina”. Sosiaalisen kuntoutuksen käsitettä on käytetty menneinäkin vuosina toisaalta ideologisena kattokäsitteenä kaikesta kuntoutuksesta, mutta myös konkreettisessa merkityksessä. Sosiaaliseksi kuntoutukseksi on nimitetty esimerkiksi sopeutumisvalmennusta, jossa tuetaan sairastuneita tai
vammautuneita arjessa selviytymiseen, koulutukseen ja työhön. Usein tukeen on liittynyt vahva työmarkkinaorientaatio. Ei kuitenkaan aina: esimerkiksi mielenterveyslain sosiaalinen kuntoutus liittyy erityisesti asumisen tukeen.

Ammatillisessa ja lääkinnällisessä kuntoutuksessa korostetaan myös näytön merkitystä kuntoutusprosessissa. Tärkeää on tieto siitä, mitä asiakkaalla on lupa kuntoutuksesta odottaa. Yksi keino on ollut palvelujen standardointi. Huomion kiinnittäminen näyttöön myös sosiaalisessa kuntoutuksessa varmistaisi palvelujen tasalaatuisuutta ja palveluiden käyttäjien oikeuksia ja tukisi vaikuttavien käytäntöjen kehittämistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti