Perheneuvonnan paluu lähipalveluksi

Joskus palveluiden keskittymistä korostava trendi kulkeekin toiseen suuntaan. Tämänkertaisena esimerkkinä toimii Pohjois-Savon hyvinvointialue, joka aloitti syksyllä 2023 kasvatus- ja perheneuvonnan vastaanottotoiminnan Kaavin kunnassa. Työskentelen työparini psykologi Kristiina Mikkosen kanssa hyvinvointialueen keskisen alueen perheneuvonnan tiimissä, ja sieltä jalkaudumme 1–2 päivänä viikossa työskentelemään Kaaville.

Olemme kohdentaneet palvelua erityisesti Kaavin, Tuusniemen ja Juankosken asukkaille. Aiemmin perheneuvontaa on tällä maantieteellisesti laajalla alueella ollut saatavilla kirjavana yhdistelmänä ostopalveluita sekä Kuopion kaupungin tuottamaa palvelua. Näiltä alueilta etäisyys Kuopion Savilahden toimipisteeseen on jo niin iso, että se karsii osan palvelua tarvitsevista ihmisistä. Alueen asukkailla on toki edelleen ollut mahdollisuus asioida myös Kuopion Savilahdessa.

Syksyllä 2023 markkinoimme uutta paikallista palveluamme erityisesti opettajille, oppilashuoltoon, varhaiskasvatukseen, neuvoloihin ja perheiden sosiaalipalveluihin. Yhteistyökumppanien kanssa keskustellessa toistui se, miten tervetullut perheneuvonta oli lähipalveluksi. Ammattilaisverkostojen kautta sana levisi mukavasti, ja uusia asiakkaita hakeutui palveluun tasaisesti toukokuulle 2024 saakka. Arvioin tässä näkyneen patoutunutta kysyntää, sillä uusien ilmoittautumisten määrä väheni selvästi toukokuun jälkeen. On mielenkiintoista nähdä, miten palvelumme kysyntä kehittyy pidemmällä aikavälillä.

Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden keskittyminen kaupunkeihin on näkynyt myös siinä, miten usein meiltä on toivottu yksilökäyntejä nuorten psyykkisen voinnin tueksi. Toisaalta olemme saaneet positiivista palautetta siitä, että otamme alaikäisten asiakkaiden huoltajat tiiviisti mukaan työskentelyyn.

Työskentelemme Kaavilla yhdellä sosiaalityöntekijän ja psykologin työparilla. Tämä järjestely on kuitenkin herkkä poissaoloille ja vaatii työntekijöiltä laajaa osaamista. Olemme onneksi välttyneet pitkiltä ennakoimattomilta katkoksilta. Olemme voineet hyödyntää toistemme osaamisen lisäksi myös keskisen alueen perheneuvonnan tiimin tukea, työnohjausta ja leasing-autoa.

Oma kokemukseni niin sanotulle sivupisteelle jalkautuvasta työskentelystä on ollut hyvin positiivinen. Asiakkailta saadun palautteen perusteella palvelullemme on ollut tarvetta. Henkilökohtaisella tasolla olen saanut mahdollisuuden jatkaa itselleni läheisen maaseudun sosiaalityön parissa ja olla mukana kehittämässä sekä toteuttamassa uutta palvelua. Hyvinvointialueemme palvelut ovat edelleen muutoksen tilassa, mutta viimeisimmän tiedon mukaan työskentelymme Kaavilla jatkuu.

Kirjoittanut: Iiro Väisälä

Yksin ei tarvitse pärjätä – vanhemmuuden tukea yhteistyöllä

Tilastojen valossa maassamme on liikaa lapsia, jotka tuntevat päivittäin turvattomuutta ja pelkoa. Samaan aikaan on runsaasti vanhempia, jotka jäävät yksin huolien ja vanhemmuuden haasteiden kanssa. Ammattilaiset kokevat voimattomuutta ja turhautumista tilanteissa, joissa aika, resurssit ja osaaminen ovat koetuksella moninaisten vanhemmuuden kysymysten äärellä. Tästä kehittämistarpeesta on lähtenyt liikkeelle Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen koordinoima Matkalla riittävään vanhemmuuteen -hanke, joka on Euroopan sosiaalirahaston pluskauden rahoittama ja on osa laajempaa Turvaverkkoja nuorten tulevaisuuteen -ohjelmakautta. Pohjois-Savon hyvinvointialueen lisäksi mukana ovat Etelä-Savon ja Kainuun hyvinvointialueet.

Pohjois-Savon Matkalla riittävään vanhemmuuteen eli tuttavallisemmin MRV-tiimi on syksyn aikana päässyt alkuun ajankohtaisessa vanhemmuuden tukemiseen kohdentuvassa kehittämistyössä. Tiimiin kuuluu sosiaalityöntekijä, perheterapeutti, sairaanhoitaja ja sosionomi. Tiimissä yhdistyvät sosiaali- ja terveydenhuollon monialainen asiantuntemus sekä tahto yhteiskehittää vanhemmuuden tukemisen keinoja asiakkaiden todellisiin tarpeisiin vastaamiseksi.

Tiimin rakentaminen on käynnistynyt tutustumisella. On jaettu työn tuottamia havaintoja, osaamista ja ajatuksia. Yhteinen kokemus on, että vuorovaikutuksella on suuri merkitys sille, kuinka hahmotamme ja ymmärrämme asioita. Yhteisen kielen löytymiseen tarvitaan halua kohdata, valmiutta kuulla ja pyrkimystä ymmärtää toisen sanomaa. Näillä aineksilla on mahdollista rakentaa maaperää dialogille, yhdessä ja toisilta oppimiselle, rohkeudelle lähteä mukaan kokeilemaan ja rakentamaan uutta.

Alkutaival on lähtenyt muovaamaan meistä tiimiä, joka uskoo muutoksen mahdollisuuksiin ja arvostaa sekä hyödyntää jokaisen asiantuntijuutta. Uuden äärellä on valtavasti innostusta, mutta myös pohdintaa siitä, kuinka kaikkiin tarpeisiin pystytään vastaamaan. Tosiasia on, että mikään muutos ei synny yksin – tehokkaimmallakaan tiimillä.

Kehittämistyöhön tarvitaan mukaan verkostoja ja ammattilaisia, jotka työssään kohtaavat lapsia ja perheitä vanhemmuuden haasteissa. Kentällä toimivilla ammattilaisilla on valtavasti osaamista ja taitoa, jota haluamme tukea ja hyödyntää kehittämistyön aikana. Tärkeinä yhteistyökumppaneina nähdään kokemusasiantuntijat, joilla itsellään on kokemusta palveluista. Yhteiskehittämisellä voimme päästä toivottuihin tavoitteisiin ja vahvistaa riittävän vanhemmuuden edellytyksiä. Vanhemmuuden aikuislähtöisen tarkastelun sijaan olisi hyvä suunnata huomio ensisijaisesti lapseen ja hänen kokemukseensa. Nyt meillä on mahdollisuus lähteä yhdessä rakentamaan turvallisempaa tulevaisuutta lapsille!

Blogiteksti on julkaistu myös Pohjois-Savon hyvinvointialueen sivuilla 24.10.2024.

Kirjoittanut: Sanna Tchaplinski, Päivi Rasinmäki, Anne Korhonen ja Anne Lukkarinen

Unelma hyvinvointivaltiosta elää

Olen viime aikoina kulkenut aikaan yli 50 vuotta sitten. Syynä siihen on ruskea pahvilaatikko täynnä opiskeluaikojen kirjeitä. Niitä, joita olin 1970-luvun alussa kirjoittanut Tampereelta kotiin Savoon ja sellaisia, joita olin saanut kotiväeltä.

Kirjeet kuvaavat hyvinvointivaltion kehityskaarta. Nyt elämme ankeita aikoja, kriisiä kriisin perään, useita uhkia ja taloudellisia vaikeuksia. Kaikkien on kuulemma osallistuttava leikkaustalkoisiin. Erityisesti kaikkein vähäväkisimpien ja heikoimmassa asemassa olevien palvelut tulisi sujauttaa leikkurin alle.  

On niitä vaikeita aikoja ollut ennenkin, ja silti on uutta luotu ja ihmisten elämää kohennettu. Toisen maailmansodan jälkeen säädettiin monia lapsi- ja perhepoliittisia uudistuksia: maksuton kouluruokailu (1948) ja lapsilisät vähävaraisille monilapsisille perheille (1943), kunnalliset äitiys- ja lastenneuvolat (1944), lapsilisät alle 16-vuotiaille (1948) ja aravalainat ja äitiysavustus kaikille synnyttäjille (1949). Myöhemmin tuli kansaneläke, valtion työttömyyskorvaus ja sairausvakuutus. Työaikaa lyhennettiin säätämällä 40-tuntinen työviikko (1965). Unohtamatta peruskoulua, opintotukea ja kunnallista päivähoitoa.

Hyvinvoinnin nousu näkyi koulutusmahdollisuuksien parantumisena. Tai toisinpäin. Ennen peruskoulua kansakoulun neljäs luokka jakoi koululaisporukat kahtia: Osa jatkoi kansa- ja kansalaiskoulussa. Osa taas pyrki, sananmukaisesti pyrki, oppikouluun, ja jos pääsi sisälle, kävi keskikoulun ja ehkä jatkoi lukioon ja eteenpäin.

Kyllä oma opintieni olisi ollut varsin erilainen ilman akateemisia naapureita. Isän mielestä työläisen jälkikasvu ei kuulu oppikouluun. Naapurien puhe koulutuksen merkityksestä sai onneksi isäni toisiin aatoksiin.  

Hyvinvoinnin nousu näkyi kulutustavaroissa. Kotiin tuli televisio, sähköhella ja jääkaappi. 1960-luvun ensimmäiset banaanit tai jugurtit muistaa vieläkin makuna kielellä. Ennen kaikkea hyvinvoinnin nousu näkyi kuitenkin graniitin lujana uskona tulevaisuuteen - kehitys kehittyy, me ja lapsemme selviämme hyvin. 

Millaisia kirjeitä kirjoittaisin nyt? Pelkään opintojen jälkeistä velkataakkaa ja työttömyyttä, ilmastokriisiä tai suursotaa? Tuntuu kuin kehityksen pyörä olisi lähtenyt pyörimään takaperin. Ikään kuin olisimme menossa takaisin historian hämärään yövartijavaltioon, jossa tarvitaan yhä lisää sotilaita, poliiseja ja vartijoita. Painajaista tämä muistuttaa.

Millä luomme uskoa ja valoa hyvinvointivaltion uuteen nousuun? Meillä on Ilmastoisovanhemmat, jotka joka perjantai kokoontuvat eduskuntatalon portaille vaatimaan nopeita tekoja kestävän tulevaisuuden puolesta. Meillä on Elokapina, joka pyrkii herättämään tietoisuutta ilmastokriisin ja sotien seurauksista. Kapina on toki iso ja pelottavakin sana.

Mitä voisivatkaan olla ne pienet teot, joita me voisimme tehdä paremman tulevaisuuden puolesta? Yhdessä. Olimme sitten sosiaalialan asiantuntijoita, eläkeläisiä tai asiakkaita.

Kirjoittanut: Arja Jämsén

Eihän paineta paniikkinappulaa

Viime aikojen uutisointi sosiaalihuoltoon kohdistuvista leikkauksista, hyvinvointialueiden taloudellisesta ahdingosta ja sosiaalityöntekijöiden kelpoisuusvaatimusten madaltamispyrkimyksistä on ollut hengästyttävää luettavaa ja sisäistettävää.

Kuuntelin viime viikolla seminaaria sosiaalihuollon asiakasturvallisuuden kehittämisestä ja tutkimuksesta. Itlan tutkimusprofessori Tiina Ristikarin puheenvuoro lapsiperheköyhyydestä muistutti ravistelevasti, miten vakavia seurauksia köyhyydellä on lapsille. Riskit syrjäytymiseen, rikoksiin, koulupudokkuuteen, päihde- ja mielenterveysongelmiin, lastensuojelun sijoituksiin sekä aikuisiän omiin taloudellisiin vaikeuksiin kasvavat köyhyyden pitkittyessä.

Voiko tällaisten kysymysten parissa toimia tilapäisenä sosiaalityöntekijänä jatkossa kuka tahansa, jonka korkeakoulututkinto löyhästi liittyy sosiaalialalle? Kelpoisuusehtojen höllentäminen on asiakasturvallisuuden näkökulmasta vaarallista. Sosiaalityöntekijän oikeus ja velvollisuus puuttua yksilön perusoikeuksiin edellyttää erittäin vahvaa ammatillista, lainsäädännöllistä ja yhteiskunnallista osaamista.

Seurasin äskettäin myös Raha ja priorisointi sosiaalihuollossa -seminaaria. Väkisinkin herää kysymys: miksi sosiaalihuolto on julkisessa keskustelussa lähes näkymätön, vaikka se vastaa lähes puolta soten kokonaiskustannuksista. Valtiovarainministeriön osastopäällikkö Laura Pitkänen korosti, että lapsiperheen varhainen tukeminen on paljon halvempaa kuin lastenpsykiatrinen hoito, huostaanotto tai syrjäytyminen. Sosiaalihuollossa tekemättömyyden hinta on erityisen raskas - näitä palveluja ei yksinkertaisesti ole varaa olla tuottamatta. Sosiaalihuollon palvelut vaikuttavat mitä suurimmassa määrin yhteiskunnan kokonaisturvallisuuteen.

Kuka sitten päättää sosiaalihuollon palveluista ja millaisella osaamisella? Onko sote-palveluja ohjaavista ministeriöistä, hyvinvointialueiden johdosta tai poliittisesta päätöksenteosta puolet miehitetty vahvalla yhteiskuntatieteellisellä sosiaalihuollon asiantuntemuksella? Onko sosiaali- ja terveydenhuollon tutkimus- ja kehittämistoiminnan resurssit kohdennettu kustannusten jakautumisen mukaisesti? Ei taida olla.

On selvää, että sosiaalihuollonkin kustannusten kasvua tulee hillitä, mutta ei ammattilaisten osaamis- ja pätevyysvaatimuksia alas ampumalla. Tarvitaan osaamisten tarkoituksenmukaisempaa kohdentamista, palvelujen kehittämistä ja vahvaa tiedolla johtamista. Sosiaalihuollon tietopohja on vielä ohut, mutta oletettavasti kohenee lähivuosina Kanta-palvelujen käyttöönoton myötä. Tiedon hyödyntämisen vaatimukset palvelujen järjestämisessä ja kehittämisessä tulevat kasvamaan.

Pään pensaaseen laittaminen ei auta – ei liioin panikoituminen. Nyt jos koskaan tarvitaan sosiaalityön laajaa yhteiskuntatieteellistä osaamista ja yhteistä, rauhallista pohdintaa. Ratkaisujen seuraukset kantavat vuosikymmenien päähän.

Kirjoittanut: Päivi Malinen