Kesäisin mummolan piha oli täynnä elämää – mehiläiset surisivat juhannusruusujen ympärillä, ja nurmikko tuntui aina viileältä paljaiden jalkojen alla. Mummon kädet olivat aina työn touhussa – ne virkkasivat päiväpeittoa tai putsasivat kanttarelleja, käänsivät kukkapenkkejä keväällä ja paistoivat lettuja syksyn viileinä iltapäivinä. Mummolassa elämä oli huoletonta ja rauhallista.
Aina syksyn tullessa palasin suureen kaupunkiin ja turvallisuuden tunne mureni pikkuhiljaa. Pienenä pelkäsin usein, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Muistan pimeän huoneeni ja oven raosta näkyvän eteisen valon ja varjot, riitelyn äänet kaikuivat usein huoneistossa. Jännitys kehossani oli jatkuva. Nuo pelon hetket, jolloin en tiennyt oliko turvaa lainkaan, jättivät jälkensä. Jäljet kantautuivat pitkälle aikuisuuteen.
Lopulta äitini joutui tekemään vaikean päätöksen, jonka seurauksia olemme molemmat kantaneet mukanamme koko elämäni ajan. Hän "luopui" minusta. Ei siksi, ettei hän olisi rakastanut, vaan koska hän halusi antaa minulle paremman mahdollisuuden elämässä. Vaikka en lapsena sitä ymmärtänyt, se oli päätös, josta olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Mummolaan pysyvästi muuttaminen antoi minulle jotain arvokasta – uskon siihen, että voin selviytyä.
Kun ajattelen omaa lapsuuttani, ymmärrän entistä paremmin, kuinka suuri vaikutus yhdelläkin turvallisella aikuisella on lapsen elämään. Olisin toivonut, että oma vanhempani olisi saanut enemmän tukea ja ohjausta vanhemmuuteen, erityisesti vaikeina aikoina. On tärkeää, että vanhemmat eivät jää yksin, vaan saavat konkreettista apua ja ohjausta niin arjen haasteisiin kuin lapsesta huolehtimiseen.
Olen kiitollinen ja innostunut päästessäni mukaan Matkalla riittävään vanhemmuuteen -hankkeeseen, jossa yhdessä rakennamme vahvempia turvaverkkoja nuorten tulevaisuutta varten.
Kirjoittanut: Jaana Rantalainen
