Tasapainoa digi-innostukseen

Odotan, että pääsen kaikesta tästä, eläkeikää lähestyvä asiantuntija sanoi nakaten älypuhelimensa pöydälle. Hän oli kyllästynyt jatkuvasti lisääntyviin ja muuttuviin sovelluksiin. Samassa kokouksessa puolet nuorempi henkilö esitteli, miten monin tavoin sosiaali- ja terveysjärjestöt voisivat hyödyntää digiä. Tuntui hölmöltä laimentaa innostusta muistuttamalla, etteivät kaikki pysty digipalveluita hyödyntämään.

Viime vuonna julkishallinnon digipalveluita käytti 4,2 miljoonaa henkilöä, 93 prosenttia täysi-ikäisistä suomalaisista. Digi- ja väestötietovirasto onkin esittänyt, että asiointi julkisissa palveluissa muuttuisi ensisijaisesti digitaaliseksi tällä hallituskaudella. Noin kolmannes 70 vuotta täyttäneistä ei kuitenkaan vielä 2020 käyttänyt lainkaan internetiä digiasiointiin. Runsas kymmenesosa asioi avustettuna ja reilu puolet itsenäisesti, selviää THL:n tutkimuksista. Digi- ja väestöviraston 2021 tekemän selvityksen mukaan nuoretkin tarvitsevat digitukea.

Jotkut sosiaali- ja terveysjärjestöjen toiminnot ovat nimenomaan digituen tarjoamista, mutta monille järjestöille sen antaminen tulee kuitenkin eteen, kun ihmiset uskaltavat turvallisessa porukassa kysyä apua myös digiongelmiin. SOSTEn 2022 tekemän Järjestöbarometrin mukaan paikallisyhdistyksissä toimivista neljä viidesosaa on kohdannut yhdistystoiminnassa ihmisiä, joilla on digitaidoissa puutteita: ”Ei laitteita, ei nettiä, ei sähköpostia”. Puolet valtakunnallisista sosiaali- ja terveysjärjestöistä tarjoaa digitukea jäsenilleen ja kohderyhmäänsä kuuluville jäsenyydestä riippumattakin. Järjestöt edustavat usein haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä - niin lapsia ja nuoria, työikäisiä kuin vanhoja.

Kuuntelin Kansanradiota, jossa digipalvelut saavat usein huutia. Juontajat sanoivatkin, että kuulisivat mieluummin siitä, miten ongelmia pitäisi kuulijoiden mielestä ratkoa. Mitkä asiointitavat toimisivat heillä, joille digipalvelut ovat vaikeita tai mahdottomia käyttää? Kyse on esimerkiksi toimintakyvyn puutteista, sairauksista, varattomuudesta, osaamattomuudesta ja neuvonnan puutteesta.

Ainakin digitukea, -koulutusta ja neuvontaa pitää olla tarjolla helposti ja hinnan estämättä - ja sen eettiset ongelmat ratkottuna. Tutkijatohtori Ulla Buchert ja professori Anne Kouvonen ovat todenneet, että jos haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset pakotetaan digitaalisiin itsepalvelujärjestelmiin, heidän mahdollisuutensa aktiiviseen ja itsenäiseen asiointiin heikkenevät. Pakko etsiä ja odottaa ulkopuolista apua tuottaa riippuvaisuutta muiden tarpeista ja aikatauluista. Digituki voi vaarantaa yksityisyyden suojan, asioiden luottamuksellisen käsittelyn, tiedon oikeellisuuden ja altistaa itsemääräämisoikeuden menettämiselle ja jopa hyväksikäytölle.

Muut asiointitavat ovat erityisen tärkeitä niin julkisten palvelujen kuin muidenkin arkielämän sujuvuuden välttämättömyyspalvelujen käytössä. Kyse on jopa perusoikeuksien toteutumisesta. Puhelinyhteys on useimmille ihmisille käyttökelpoinen. Tärkeää on myös läsnätapaamisten tosiasiallinen saavutettavuus kohtuullisen matkan päässä kotoa. Ei ole oikein, että joillekin tulee isoja matkakuluja pakollisten asioiden hoitamisesta.

Digitalisaatio mainitaan usein ensimmäisenä säästökeinona. Käykö niin, että digillä säästyvä henkilöstön työaika ei käytännössä kohdennukaan niiden asiakkaiden hyväksi, joille digipalvelut eivät ole vaihtoehto? Riski on olemassa.

Tekstiin liittyvät linkit (avautuvat uuteen ikkunaan):

Digi- ja väestötietoviraston esitys siitä, että asiointi julkisissa palveluissa muuttuu digitaaliseksi seuraavan hallituskauden aikana

Nuorten digitaidot -kartoitus 2021

Järjestöbarometri 2022

Anne Kouvonen & Ulla Buchert: Digitaaliset julkispalvelut - toteutuuko yhdenvertaisuus?

Kirjoittanut: Erja Saarinen

Lisää kehittämistä ja tutkimusta sosiaalityön arkeen!

Lokakuu on pyörähtänyt marraskuuksi ja sosiaalityön opintoihin liittyvä syventävä harjoittelu Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksella on päättynyt.

Sosiaalialan osaamiskeskuksen perustehtävä on edistää toiminta-alueellaan alan perus- ja erityisosaamista erilaisissa verkostoissa. Olen oivaltanut, että kyse ei ole vain osaamisen ”valuttamisesta” ylhäältä alaspäin. Vähintään yhtä tärkeässä roolissa ovat sosiaalityön arjen osaamisen ja ymmärryksen nostot kehittämisen, kouluttamisen ja tutkimuksen osaamisalueille, niin alueellisesti kuin valtakunnallisestikin. Osaamiskeskus toimii tässä tiedon saamisen, välittämisen ja tuottamisen risteyksessä vahvana verkostoja kokoavana toimijana.

Usein työ sosiaalialalla nähdään sosiaalisissa suhteissa tapahtuvana yksilökeskeisenä työnä. Sosiaalityöhön kuuluu kuitenkin myös rakenteellinen ulottuvuus ja pyrkimys yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen. Harjoittelun myötä olen tunnistanut itsessäni halun vaikuttaa ihmisten elinympäristöön ja epätasa-arvoa aiheuttaviin rakenteisiin entistä enemmän. Ajatus ei ole tippunut taivaalta, vaan syntynyt pikkuhiljaa työarjen ja koulutuksen myötä. Kehittämistyötä ei kuitenkaan voi tapahtua vain yksittäisen sosiaalityöntekijän voimin. Vaikuttavaan kehittämiseen tarvitaan eri toimijoiden yhteispeliä. Näen osaamiskeskusten paikan juuri tässä yhteispelin risteyksessä pitkäjänteisenä sosiaalialan käytännönläheisenä kehittämistoiminnan ja tutkimuksen edistäjänä.

Osaamiskeskusharjoittelu on laittanut miettimään, minkä olisi muututtava, jotta kehittämistyö ja tutkimus voisivat toteutua entistä vahvemmin osana arkista työtä ja erilaisia toimintaympäristöjä. Kuinka saavuttaa tila, jossa sosiaalityötä tehdään edelleen yksilöiden ja yhteisöjen parissa samalla, kun kehittäminen ja tutkimus kulkisivat luontevasti työn mukana?

Ajattelen, että tarvitaan konkreettisia mahdollisuuksia tehdä rakenteellista sosiaalityötä ja kehittämistä osana arkista työtä. Erilaisia kokeiluja voisi tehdä pienestikin. Sosiaalialan kenttätyöhön tarvitaan myös lisää tutkimuksellista osaamista. Tämä vaatisi hyvinvointialueilta uudenlaista ponnistelua sen eteen, että ne voisivat vastata pidempiinkin koulutuksen tai tutkimuksen tarpeisiin joustavasti. Tämä edellyttäisi resursseja, yhteistä keskustelua ja rajat ylittäviä kokeiluja. Työntekijän näkökulmasta se edellyttäisi joustavuutta niin työarjen kuin perhe-elämänkin yhteensovittamisessa.

Minulle harjoittelu ISOlla tarkoitti kasvamista niin osaamisen kuin ammatillisuuden kannalta. Suosittelen vahvasti sosiaalityötä opiskeleville harjoittelua osaamiskeskuksessa, koska sitä kautta arkiseen työhön tai toisaalta tutkimukseen ja kehittämiseen saa aivan uudenlaisen näkymän. Kokemukseni perusteella voisin helposti nähdä itseni toimijana sosiaalialan kehittämistyössä. Jos saisin toivoa unelmatyön, se sisältäisi sekä kehittämistä että asiakastyötä. Tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan askellukseni vie ja vastaako tulevaisuuden työkenttä toiveisiini.

ISO kiitos kuuluu koko ISO-Poppoolle!

Kirjoittanut: Mari Nousiainen

Maskottimummoja ja senioriasiantuntijoita

Äskettäin haettiin näyttävällä lehti-ilmoituksella myyjiä digilaitteita ja kodinkoneita myyvän liikkeen joulusesonkiin. Ei siinä mitään ihmettelemistä. Erityiseksi haun teki se, että haettiin senioriasiantuntijoita. Hakijoilta odotettiin kokemusta ”senioriteetista”, innostusta ja asennetta.  

Taustalla lienevät huomiot ikääntyvästä väestöstä kuluttajina sekä myös hälyttävät uutisoinnit epäeettisestä kaupankäynnistä. Itsellänikin on puhelinkaupoilla kokemusta tyrkyttämisestä. Kovasti piti panna vastaan, ettei minulle myyty panssarilasia, jota en halunnut.

Ikäihmisenä koen epävarmuutta asiakkaana digiostoksilla, autokaupoilla tai vaikkapa asuntomarkkinoilla. Olo on hutera alueilla, joilla ei ole vahvaa osaamista. Asiakkaan ja myyjän välille syntyy helposti kielellinen kuilu. Seniori ei aina tavoita myyjän käyttämää terminologiaa. Toisaalta myyjä ei välttämättä ymmärrä seniorin tarpeita. Silloin ikäihminen voi kaivata senioriasiantuntijaa, joka tajuaa tilanteen.

Moni ikäihminen kaipaa vertaista myös tavallisessa palvelutilanteessa, ja vaatekaupan myyjänä tai kampaajana vertaisseniori voi tuntua mukavalta. Mutta on myös toisinpäin: joku toinen kohtaa mieluummin nuoren työntekijän ja virkistyy vuorovaikutuksesta. Suotakoon meille vaihtoehtoja ja vallinnan mahdollisuuksia.

Ei seniorien positiivinen erityiskohtelu työmarkkinoilla ihan uusi asia ole. Reilut kymmenen vuotta sitten uutisoitiin ”toimistomummoista” ja ”yritysmummoista”. Muun muassa ohjelmistoyritykset palkkasivat silloin 50–60-vuotiaita työyhteisöön, jossa suurin osa työntekijöistä oli alle 30-vuotiaita. Työtehtäviin kuului siivousta, kahvinkeittoa ja asiakkaista ja työntekijöistä huolehtimista. Yritysten kokemusten mukaan ”mummon” työ näkyi työyhteisön lämpimänä ilmapiirinä. Samalla seniorityöntekijä tuo työyhteisöön vanhemman sukupolven elämänkokemusta.  

Oma erityinen alueensa on ikäihmisten ja kokemustoimijoiden käyttö palvelujen kehittämisessä ja arvioinnissa. Pohjois-Karjalassa on kokemusta Muistiaktiivien eli itse muistisairauteen sairastuneiden osallistumisesta muistiystävällisten palvelujen ja ympäristön suunnitteluun.

Muistiaktiivien suurin ponnistus tänä vuonna oli muistiystävällisen puistoympäristön suunnitteluun ja toteutukseen osallistuminen yhdessä Joensuun kaupungin, Pohjois-Karjalan Muisti ry:n ja Karelia-ammattikorkeakoulun kanssa. He toivat käytännön toteutukseen ideat siitä, mikä ympäristössä tukee muistiystävällistä kokemusta ja mikä taas päinvastoin haittaa. Muistiystävällistä puistoaluetta ei olisi syntynyt ilman Muistiaktiivien panosta. Kaivannonpuiston ikä- ja muistiystävällisen puistoympäristön suunnittelu ja rakentaminen oli merkittävä kokemus kaikille siihen osallistuneille.  

Kiintiö- tai maskottimummoja emme varmasti tarvitse. Työelämä kaipaa kuitenkin ikämoninaisuutta ja senioreiden osaamista. Ja ikääntyvä yhteiskunta tarvitsee kaikenikäisten tietoa ja taitoa.

Kirjoittanut: Arja Jämsén