Systeeminen malli lastensuojelussa – onko SYTYlle tulevaisuutta?

Lastensuojelun systeemistä toimintamallia (SYTY) on kehitetty Suomessa vuodesta 2016 alkaen (Fagerström, Rautiainen & Yliruka, 2023, 1). Mallin toivottiin tuovan ratkaisuja lastensuojelun kriisiin. Työntekijät kokivat, etteivät he pysty tekemään työtään kuten haluaisivat.  Työ byrokratisoitui, työntekijät vaihtuivat ja työmäärät olivat vaikeasti hallittavissa. Malli tuotiin Suomeen Iso-Britanniasta, Lontoon Hacneysta, jossa mallin käyttöönotosta oli saatu hyviä tuloksia.  (Fagerström 2016, 6.)

THL on järjestänyt systeemisen mallin kouluttajakoulutuksia koko maahan vuodesta 2017 lähtien. Koulutuksen käyneet ovat puolestaan kouluttaneet työyhteisöjä ja tiimejä, jotta malli juurtuisi käytännön asiakastyöhön. (Fagerström, Rautiainen & Yliruka, 2023, 1.) THL:n viimeinen kouluttajakoulutus ryhmä valmistui joulukuussa 2022 ja THL ilmoitti systeemisen mallin kansallisen koordinaation päättyvän tähän. THL ylläpitää verkkosivustoa, jossa edelleen kerrotaan mallista ja THL tarjoaa kouluttajille valtakunnallisia verkkotapaamisia muutaman kerran vuodessa.

SYTYstä ei vielä ole tullut lastensuojelun kriisin ratkaisijaa. Työtä mallin juurruttamiseksi on tehty kahdeksan vuotta. Silti on alueita, joilla vasta käynnistellään mallin käyttöönottoa ja mietitään mitä tämä meillä tarkoittaisi.  Juurtuminen on ollut hidasta ja mallia on otettu käyttöön työyhteisöissä siinä määrin kun se on ollut mahdollista. Meillä ei siis ole kansallisesti yhtä yhteistä näkemystä siitä, mitä lastensuojelun systeemisen mallin toteuttaminen tarkoittaa.

SYTY-kouluttajakoulutuksen käyneenä olen huolissani mallin tulevaisuudesta. Koulutusten kautta kentälle on tullut THL:n tuottamaa uutta materiaalia, jota on jaettu kouluttajien kesken. Kun THL vetäytyy kouluttamisvastuustaan, ei myöskään päivitettyä materiaalia tule. Kouluttajat ovat verkostoituneet omatoimisesti valtakunnallisesti, mutta onko se ajansaatossa riittävää?

SYTY sisältää ajattomia, sosiaalityölle keskeisiä elementtejä, jotka ovat ja pysyvät. Olen saanut olla osana työyhteisöä, jossa toteutettiin systeemistä viikkokokousta siten, että asiakkaat olivat asiansa käsittelyssä mukana. Asioiden käsittely oli intensiivistä ja herätti tunteita niin asiakkaissa kuin työntekijöissäkin. Yhteisen tunteikkaan hetken kokeminen syvensi työntekijöiden ja asiakkaiden välistä suhdetta. Mielestäni työntekijän ”ei tietämisen” tila mahdollistaa oikeasti asiakkaan osallistamisen omaan asiaansa, lisää tasavertaisuuden kokemusta asiakassuhteessa ja avaa ovia uudella tavalla yhteisen ymmärryksen syntymiselle.

Aika näyttää, mitä systeemisen lastensuojelun mallille käy. Jääkö se elämään työyhteisöissä kantavana työotteena, yksittäisten työntekijöiden mielissä satunnaisesti toteutuvana ideologiana vai unohdetaanko se kokonaan jonkin seuraavan uuden innovaation vallatessa valtakunnallista sosiaalityön keskustelua.

Lähteet:

Fagerström, Katarina & Rautiainen, Eija-Liisa & Yliruka, Laura (toim.). 2023. Lastensuojelun systeemisentoimintamallin kouluttajakoulutuksen kehityskaari ja vuoden 2022 kouluttajakoulutuksen arviointi. Työpaperi 13/2023. THL.

Fageström, Katarina. 2016. Ihmissuhteita rakentava ja ylläpitävä lastensuojelu. Hackneyn malli ja systeeminen käytäntö lastensuojelutyössä. Työpaperi 42/2016, THL.

Kirjoittanut: Tiina Kettunen

SOTE: Talouskauhua vai vaikuttavaa tutkimuksellista kokeilutoimintaa

Tänään Helsingin Sanomat käsittelee selkein vertailulaskelmin tuoreiden hyvinvointialueiden talousahdinkoa (HS 22.9.23). Vuoden loppuun tähtäävät alijäämäennusteet näyttävät ja kuulostavat lohduttomilta. Kymmenien miljoonien luvut herättävät huolta kaikissa.

Kansalaisia pelottaa sairastuminen ja keskustelu kääntyy herkästi siihen, missä päin aluetta ja maata tulevaisuudessa kannattaisi asua. Moni ammattilainen pohtii, mikä ala tulikaan valittua, ja olisikohan ruoho yhtään vihreämpää naapurialueella, toisella puolella maata tai kenties yksityisen sektorin palveluksessa.

Muistuu mieleen 1990-luvun lama: kuinka silloin työpaikkaliite kuihtui Hesarin välistä. Ei juuri ollut, mitä ilmoitella. Sosiaali- ja terveydenhuollossa huomattiin, ettei kunnissa enää satsattu kehittämiseen, vaan kaikki suunnittelijat, kehittäjät ja koordinaattorit katosivat palkkalistoilta.

Tuossa vaiheessa, 2000-luvun alussa lakisääteiset sosiaalialan osaamiskeskukset perustettiin vahvistamaan alueiden sosiaalialan kehittämistä. Sosiaali- ja terveysministeriö toimi ketterästi ja vahvasti alueiden toimijat osallistaen sekä tarjosi pienen valtionavustuksen perustoimintaan. Asiantuntijaverkosto käynnistyi.

Näihin päiviin asti on keskuksissa jotenkin pärjätty, vaikka tuota käynnistysvaiheen tasolle jäänyttä valtionavustusta on miltei joka vuosi jouduttu ankarasti puolustelemaankin. Noin kolme miljoonaa euroa vuositasolla koko maahan ja koko sosiaalihuollon kattavaan pitkäjänteiseen kehittämistoimintaan ei tietenkään ole kovin paljon, ja inflaatio on nakertanut siitäkin osansa. Kaikkia hankerahoja ei ole oltu kelvollisia hakemaan, mutta hankerahastakin on ollut apua.

Hallitusohjelma ja riihikeskustelut korostavat panostuksia tutkimus- ja kehittämistoimintaan – hyvä niin. Mutta minne panostukset käytännössä kohdentuvat? Onko sote ja erityisesti sosiaalihuolto saamassa kaipaamaansa uudistustukea? Nopeutuuko hoitoon pääsy, kustannusvaikuttavatko hoidot, paraneeko palvelujen saavutettavuus, tokeneeko köyhtymis- ja syrjäytymiskehitys? Toivottavasti näin kävisi.

Sote-uudistuksessa on monesti todettu sosiaalipalveluja koskevan tiedon puute. Valtion muutaman miljoonan vuosittainen tutkimusrahoitus sosiaalityön tutkimukseen on tuore, vasta muutaman hakukierroksen elänyt ponnistus, toki merkittävä askel oikeaan suuntaan. On kuitenkin huolehdittava systemaattisesti siitä, että tutkittu tieto käytetään arjen toiminnan parhaaksi. Jonkun on tiedettävä lupaavista tutkimustuloksista ja kehitettävä käytännössä sekä osaamista että toimintatapoja.

Miksei sijoittaisi varoja soten pitkäjänteiseen tutkimukselliseen kehittämistoimintaan alueilla?  Ei aina monia eri tahoja byrokratialla työllistävinä määräaikaisina hankkeina, vaan ennemmin suorana valtionavustuksena konkreettisiin kokeiluihin tutkimustehtävälistan kera. Sosiaalialan osaamiskeskuksetkin tässä tarkoituksessa palvelisivat koko maassa, jos valtionavustus turvattaisiin katu-uskottavalle tasolle. Nyt ei ole oikea sote-hetki antautua talouskauhuille.

Kirjoittanut: Tarja Kauppila

Maailman Alzheimer-päivä: Älä unohda minua!

Viikko 38, Kansainvälinen muistiviikko

Forget-me-not on Lemmikki-kukan englanninkielinen nimi. Lemmikin yksi monista symbolisista merkityksistä viittaa Alzheimeria sairastaviin ja heidän muistamiseensa. Mitä meistä jää jäljelle, jos emme muista keitä tai millaisia olemme? Jos emme tunnista itseämme peilistä tai muista läheisiämme? Miten meidät silloin nähdään ja kohdataan? Olemmeko silti vielä jollekin tärkeitä ja rakkaita?

Alzheimer koskettaa monia joko oman sairastumisen tai jonkun läheisen ihmisen sairastumisen myötä. Alzheimerin tauti on yleisin dementiaa aiheuttava sairaus. Dementialla tarkoitetaan laajaa henkisten kykyjen heikentymistä. Kaikista dementiaa sairastavista noin 70–80 prosentilla on Alzheimer. (Juva 2021.)  Suomessa on arviolta 193 000 muistisairasta ihmistä. Vuosittain uusia sairastuneita todetaan noin 14 500. Työikäisiä muistisairaita on 7000. (Muistiliitto.)

Alzheimerin tauti on etenevä muistisairaus, joka rappeuttaa aivoja. Ensimmäisiä ja keskeisiä oireita ovat ongelmat lähimuistin toiminnassa ja uuden oppimisessa. Sairauden edetessä vaikeutuvat puheen ymmärtäminen ja tuottaminen sekä näönvarainen hahmottaminen. Ihmisten ja esineiden tunnistaminen sekä ympäristössä liikkuminen muuttuvat haastaviksi. (Juva 2021.)

Myös toimintakyky arjessa kaventuu asteittain. Ensin raha-asioiden hoitaminen ei ota onnistuakseen. Myöhemmin ilmenee ongelmia käytännön toimissa, kuten ruoanlaitossa tai ostosten teossa. Lopulta sairastunut ei selviydy enää itsenäisesti perushuollollisista toiminnoista kuten pukeutumisesta, peseytymisestä tai tarpeilla käymisestä. Aivan sairauden loppuvaiheessa heikentyvät puhe- ja kävelykyky. (Juva 2021.)

Taudinkuva voi vaihdella riippuen siitä, mihin aivojen osiin sairauden aiheuttamat muutokset kohdistuvat. Epätyypillisessä sairausmuodossa korostuvat muistivaikeuksien sijaan alkuun näönvaraisen hahmottamisen ongelmat. Sairauden aiheuttaessa vaurioita aivojen etuosaan, tyypillisiä oireita ovat puolestaan kielelliset, toiminnanohjauksen ja impulssikontrollin häiriöt. Suurimmalla osalla sairastuneista esiintyy psyykkisiä oireita kuten ahdistusta, masennusta tai käytösoireita. Toisinaan sairauteen liittyy levottomuutta ja harhaluuloja. Sairauden kesto ensioireista kuolemaan on yleensä yli kymmenen vuotta.  (Juva 2021.)

Alzheimerin sairauteen ei ole keksitty perimmäistä syytä tai parantavaa hoitoa. Nykyisillä lääkkeillä pystytään kuitenkin usein hidastamaan sairauden etenemistä. Toiveissa on, että toiminnallisen neurokuvantamisen professori Vesa Kiviniemen ”aivopesuri” voisi tulevaisuudessa johtaa Alzheimerin ja monien muiden vaikeiden aivosairauksien hoitokeinojen löytymiseen (Aivosäätiö).

Tämä aihe on minulle henkilökohtainen ja arjessani läsnä joka päivä. Maailman Alzheimer-päivänä haluan tuoda tätä tärkeää aihetta esille kaikkien muistisairaiden ja heidän läheistensä vuoksi. Ja isä, vaikka sinä et jonain päivänä enää muista minua – minä en unohda sinua.

Lähteet (linkit avautuvat uuteen ikkunaan):

Aivosäätiö. Vesa Kiviniemen aivopesuri voi mullistaa Alzheimer-hoidon. Viitattu 12.9.2023. https://www.aivosaatio.fi/ajankohtaista/vesa-kiviniemen-aivopesuri-voi-mullistaa-alzheimer-hoidon/

Juva, K. 2021, Alzheimerin tauti. Lääkärikirja Duodecim. Viitattu 12.9.2023. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00699

Muistiliitto. Muistisairaudet. Viitattu 12.9.2023. https://www.muistiliitto.fi/fi/muistisairaudet

Kirjoittanut: Kirsi Kaartinen

Näyttöön perustuvat suositukset – mitä ja miten sosiaalihuollossa?

Vuosituhannen vaihteessa sosiaalityöntekijäksi opiskellessani yliopistossa puhalsivat postmodernit tuulet. Korostetuiksi tulivat varman asiantuntijuuden katoaminen, muuttuvuus ja epävarmuus. Tämä opetti pohtimaan ja tarkastelemaan kriittisesti niin omaa toimintaa kuin ympäröivää yhteiskuntaakin.  Tieto näyttäytyi kontekstuaalisena – aikaan, paikkaan ja olosuhteisiin kiinnittyvänä. Erilaiset tiedonlajit nähtiin kaikki tärkeinä, kenties keskenään tasavertaisina.

Tuolloin muun muassa interventioiden vaikutuksia koskevaan tutkimustietoon nojautumista painottanut näyttöperusteisuus (ks. Tapola-Haapala ym. 2023) tuli esille lähinnä kuriositeettina: esimerkkinä siitä, kuinka paljon erilaisia sosiaalityönäkemyksiä maailmalla onkaan. Samalla näyttöperusteisuus oli jotakin sellaista, johon oli syytä suhtautua kriittisesti.  Näyttöperusteisuus tuntui helposti jollakin tavoin kovalta, yliyksinkertaistavalta, talouspainotteiselta ja kaikkiaan epäilyttävältä.  

Toisinaan taisin hieman kateellisenakin miettiä sellaisia ammattialoja, joiden opinnot vaikuttivat tarjoavan enemmän selkeämpää ja edes jossakin määrin pysyvämpää tietoa eri ilmiöistä sekä tapoja näiden parissa toimimiseen. Mitä itse oikeastaan tiedän?

On selvää, että noista ajoista maailma on monin tavoin muuttunut. Yksi muutos on, että työmenetelmien ja toiminnan käsitteellistämisen sekä vaikuttavuuden tutkimisen tarve vilahtelee nyt Suomessa usein sosiaalityönkin keskusteluissa. Vaikuttavuutta koskevan tiedon tuottamista ja siihen nojautumista on alettu yhä laajemmin ehkä pitää jopa palvelujen tulevaisuuden kannalta kriittisen tärkeänä tekijänä.

Myös näyttöperusteisuus herättää nykyisin kiinnostusta. Eräs esimerkki tästä on parhaillaan käynnissä oleva Sosiaalihuollon suositukset -hanke (avautuu uuteen ikkunaan Innokylän sivustolle), jossa tarkastelemme näyttöön perustuvien suositusten mahdollisuuksia sosiaalihuollossa.

Edelleen aihe tuo mukanaan myös monenlaisia kysymyksiä:

• Mitä oikeastaan tarkoittaa näyttö, ja millaiseen tietoon se pohjautuu?
• Millaisen suositusten laadintaprosessin kehitämme?
• Minkälainen rooli palvelujen käyttäjien ja ammattilaisten kokemustiedolla tulisi prosessissa olla?
• Miten ammentaa suomalaisen sosiaalityön tutkimuksen vahvuuksista – reflektiivisestä, pohdiskelevasta, kyseenalaistavasta lähestymistavasta ja kehittyneestä laadullisesta tutkimusotteesta – samalla kun avataan ovia jollekin uudelle?  

 Tällä hetkellä keräämme hankkeessa sosiaalihuollon asiantuntijoiden näkemyksiä tutkimustiedon hyödyntämisestä ja suosituksista osahankkeen kyselyllä, johon Sinäkin pääset vastaamaan tämän linkin kautta (avautuu uuteen ikkunaan). Kysely on auki 14.9.2023 asti.

Jatkamme aiheesta hankkeen käynnistystilaisuudessa Teamsissä tiistaina 19.9.2023 klo 13.00–16.00. Tilaisuus on kaikille avoin, eikä ennakkoilmoittautumista tarvita. Voit liittyä kokoukseen tästä (avautuu uuteen ikkunaan). Kokoustunnus: 322 021 880 975, Tunnuskoodi: fqWnbb.
Olet lämpimästi tervetullut!

 

Lähde:

Tapola-Haapala, Maria; Rajavaara, Marketta & Kuusinen-James, Kirsi (2023) Näyttöperusteisen sosiaalityön lähtökohtia. Teoksessa Eveliina Heino, Hanna Kara & Jenni Simola (toim.) Tutkiva sosiaalityö. Sosiaalityö ja moninaisuus. Helsinki: Ammattijärjestö Talentia ry / Talentia-lehti & Sosiaalityön tutkimuksen seura, 19–36. http://www.sosiaalityontutkimuksenseura.fi/data/uploaded/tutkivasosiaalityo2023.pdf (avautuu uuteen ikkunaan sosiaalityontutkimuksenseura.fi-sivustolle)

Kirjoittanut: Maria Tapola-Haapala