Tasapainoa digi-innostukseen

Odotan, että pääsen kaikesta tästä, eläkeikää lähestyvä asiantuntija sanoi nakaten älypuhelimensa pöydälle. Hän oli kyllästynyt jatkuvasti lisääntyviin ja muuttuviin sovelluksiin. Samassa kokouksessa puolet nuorempi henkilö esitteli, miten monin tavoin sosiaali- ja terveysjärjestöt voisivat hyödyntää digiä. Tuntui hölmöltä laimentaa innostusta muistuttamalla, etteivät kaikki pysty digipalveluita hyödyntämään.

Viime vuonna julkishallinnon digipalveluita käytti 4,2 miljoonaa henkilöä, 93 prosenttia täysi-ikäisistä suomalaisista. Digi- ja väestötietovirasto onkin esittänyt, että asiointi julkisissa palveluissa muuttuisi ensisijaisesti digitaaliseksi tällä hallituskaudella. Noin kolmannes 70 vuotta täyttäneistä ei kuitenkaan vielä 2020 käyttänyt lainkaan internetiä digiasiointiin. Runsas kymmenesosa asioi avustettuna ja reilu puolet itsenäisesti, selviää THL:n tutkimuksista. Digi- ja väestöviraston 2021 tekemän selvityksen mukaan nuoretkin tarvitsevat digitukea.

Jotkut sosiaali- ja terveysjärjestöjen toiminnot ovat nimenomaan digituen tarjoamista, mutta monille järjestöille sen antaminen tulee kuitenkin eteen, kun ihmiset uskaltavat turvallisessa porukassa kysyä apua myös digiongelmiin. SOSTEn 2022 tekemän Järjestöbarometrin mukaan paikallisyhdistyksissä toimivista neljä viidesosaa on kohdannut yhdistystoiminnassa ihmisiä, joilla on digitaidoissa puutteita: ”Ei laitteita, ei nettiä, ei sähköpostia”. Puolet valtakunnallisista sosiaali- ja terveysjärjestöistä tarjoaa digitukea jäsenilleen ja kohderyhmäänsä kuuluville jäsenyydestä riippumattakin. Järjestöt edustavat usein haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä - niin lapsia ja nuoria, työikäisiä kuin vanhoja.

Kuuntelin Kansanradiota, jossa digipalvelut saavat usein huutia. Juontajat sanoivatkin, että kuulisivat mieluummin siitä, miten ongelmia pitäisi kuulijoiden mielestä ratkoa. Mitkä asiointitavat toimisivat heillä, joille digipalvelut ovat vaikeita tai mahdottomia käyttää? Kyse on esimerkiksi toimintakyvyn puutteista, sairauksista, varattomuudesta, osaamattomuudesta ja neuvonnan puutteesta.

Ainakin digitukea, -koulutusta ja neuvontaa pitää olla tarjolla helposti ja hinnan estämättä - ja sen eettiset ongelmat ratkottuna. Tutkijatohtori Ulla Buchert ja professori Anne Kouvonen ovat todenneet, että jos haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset pakotetaan digitaalisiin itsepalvelujärjestelmiin, heidän mahdollisuutensa aktiiviseen ja itsenäiseen asiointiin heikkenevät. Pakko etsiä ja odottaa ulkopuolista apua tuottaa riippuvaisuutta muiden tarpeista ja aikatauluista. Digituki voi vaarantaa yksityisyyden suojan, asioiden luottamuksellisen käsittelyn, tiedon oikeellisuuden ja altistaa itsemääräämisoikeuden menettämiselle ja jopa hyväksikäytölle.

Muut asiointitavat ovat erityisen tärkeitä niin julkisten palvelujen kuin muidenkin arkielämän sujuvuuden välttämättömyyspalvelujen käytössä. Kyse on jopa perusoikeuksien toteutumisesta. Puhelinyhteys on useimmille ihmisille käyttökelpoinen. Tärkeää on myös läsnätapaamisten tosiasiallinen saavutettavuus kohtuullisen matkan päässä kotoa. Ei ole oikein, että joillekin tulee isoja matkakuluja pakollisten asioiden hoitamisesta.

Digitalisaatio mainitaan usein ensimmäisenä säästökeinona. Käykö niin, että digillä säästyvä henkilöstön työaika ei käytännössä kohdennukaan niiden asiakkaiden hyväksi, joille digipalvelut eivät ole vaihtoehto? Riski on olemassa.

Tekstiin liittyvät linkit (avautuvat uuteen ikkunaan):

Digi- ja väestötietoviraston esitys siitä, että asiointi julkisissa palveluissa muuttuu digitaaliseksi seuraavan hallituskauden aikana

Nuorten digitaidot -kartoitus 2021

Järjestöbarometri 2022

Anne Kouvonen & Ulla Buchert: Digitaaliset julkispalvelut - toteutuuko yhdenvertaisuus?

Kirjoittanut: Erja Saarinen

Lisää kehittämistä ja tutkimusta sosiaalityön arkeen!

Lokakuu on pyörähtänyt marraskuuksi ja sosiaalityön opintoihin liittyvä syventävä harjoittelu Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksella on päättynyt.

Sosiaalialan osaamiskeskuksen perustehtävä on edistää toiminta-alueellaan alan perus- ja erityisosaamista erilaisissa verkostoissa. Olen oivaltanut, että kyse ei ole vain osaamisen ”valuttamisesta” ylhäältä alaspäin. Vähintään yhtä tärkeässä roolissa ovat sosiaalityön arjen osaamisen ja ymmärryksen nostot kehittämisen, kouluttamisen ja tutkimuksen osaamisalueille, niin alueellisesti kuin valtakunnallisestikin. Osaamiskeskus toimii tässä tiedon saamisen, välittämisen ja tuottamisen risteyksessä vahvana verkostoja kokoavana toimijana.

Usein työ sosiaalialalla nähdään sosiaalisissa suhteissa tapahtuvana yksilökeskeisenä työnä. Sosiaalityöhön kuuluu kuitenkin myös rakenteellinen ulottuvuus ja pyrkimys yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen. Harjoittelun myötä olen tunnistanut itsessäni halun vaikuttaa ihmisten elinympäristöön ja epätasa-arvoa aiheuttaviin rakenteisiin entistä enemmän. Ajatus ei ole tippunut taivaalta, vaan syntynyt pikkuhiljaa työarjen ja koulutuksen myötä. Kehittämistyötä ei kuitenkaan voi tapahtua vain yksittäisen sosiaalityöntekijän voimin. Vaikuttavaan kehittämiseen tarvitaan eri toimijoiden yhteispeliä. Näen osaamiskeskusten paikan juuri tässä yhteispelin risteyksessä pitkäjänteisenä sosiaalialan käytännönläheisenä kehittämistoiminnan ja tutkimuksen edistäjänä.

Osaamiskeskusharjoittelu on laittanut miettimään, minkä olisi muututtava, jotta kehittämistyö ja tutkimus voisivat toteutua entistä vahvemmin osana arkista työtä ja erilaisia toimintaympäristöjä. Kuinka saavuttaa tila, jossa sosiaalityötä tehdään edelleen yksilöiden ja yhteisöjen parissa samalla, kun kehittäminen ja tutkimus kulkisivat luontevasti työn mukana?

Ajattelen, että tarvitaan konkreettisia mahdollisuuksia tehdä rakenteellista sosiaalityötä ja kehittämistä osana arkista työtä. Erilaisia kokeiluja voisi tehdä pienestikin. Sosiaalialan kenttätyöhön tarvitaan myös lisää tutkimuksellista osaamista. Tämä vaatisi hyvinvointialueilta uudenlaista ponnistelua sen eteen, että ne voisivat vastata pidempiinkin koulutuksen tai tutkimuksen tarpeisiin joustavasti. Tämä edellyttäisi resursseja, yhteistä keskustelua ja rajat ylittäviä kokeiluja. Työntekijän näkökulmasta se edellyttäisi joustavuutta niin työarjen kuin perhe-elämänkin yhteensovittamisessa.

Minulle harjoittelu ISOlla tarkoitti kasvamista niin osaamisen kuin ammatillisuuden kannalta. Suosittelen vahvasti sosiaalityötä opiskeleville harjoittelua osaamiskeskuksessa, koska sitä kautta arkiseen työhön tai toisaalta tutkimukseen ja kehittämiseen saa aivan uudenlaisen näkymän. Kokemukseni perusteella voisin helposti nähdä itseni toimijana sosiaalialan kehittämistyössä. Jos saisin toivoa unelmatyön, se sisältäisi sekä kehittämistä että asiakastyötä. Tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan askellukseni vie ja vastaako tulevaisuuden työkenttä toiveisiini.

ISO kiitos kuuluu koko ISO-Poppoolle!

Kirjoittanut: Mari Nousiainen

Maskottimummoja ja senioriasiantuntijoita

Äskettäin haettiin näyttävällä lehti-ilmoituksella myyjiä digilaitteita ja kodinkoneita myyvän liikkeen joulusesonkiin. Ei siinä mitään ihmettelemistä. Erityiseksi haun teki se, että haettiin senioriasiantuntijoita. Hakijoilta odotettiin kokemusta ”senioriteetista”, innostusta ja asennetta.  

Taustalla lienevät huomiot ikääntyvästä väestöstä kuluttajina sekä myös hälyttävät uutisoinnit epäeettisestä kaupankäynnistä. Itsellänikin on puhelinkaupoilla kokemusta tyrkyttämisestä. Kovasti piti panna vastaan, ettei minulle myyty panssarilasia, jota en halunnut.

Ikäihmisenä koen epävarmuutta asiakkaana digiostoksilla, autokaupoilla tai vaikkapa asuntomarkkinoilla. Olo on hutera alueilla, joilla ei ole vahvaa osaamista. Asiakkaan ja myyjän välille syntyy helposti kielellinen kuilu. Seniori ei aina tavoita myyjän käyttämää terminologiaa. Toisaalta myyjä ei välttämättä ymmärrä seniorin tarpeita. Silloin ikäihminen voi kaivata senioriasiantuntijaa, joka tajuaa tilanteen.

Moni ikäihminen kaipaa vertaista myös tavallisessa palvelutilanteessa, ja vaatekaupan myyjänä tai kampaajana vertaisseniori voi tuntua mukavalta. Mutta on myös toisinpäin: joku toinen kohtaa mieluummin nuoren työntekijän ja virkistyy vuorovaikutuksesta. Suotakoon meille vaihtoehtoja ja vallinnan mahdollisuuksia.

Ei seniorien positiivinen erityiskohtelu työmarkkinoilla ihan uusi asia ole. Reilut kymmenen vuotta sitten uutisoitiin ”toimistomummoista” ja ”yritysmummoista”. Muun muassa ohjelmistoyritykset palkkasivat silloin 50–60-vuotiaita työyhteisöön, jossa suurin osa työntekijöistä oli alle 30-vuotiaita. Työtehtäviin kuului siivousta, kahvinkeittoa ja asiakkaista ja työntekijöistä huolehtimista. Yritysten kokemusten mukaan ”mummon” työ näkyi työyhteisön lämpimänä ilmapiirinä. Samalla seniorityöntekijä tuo työyhteisöön vanhemman sukupolven elämänkokemusta.  

Oma erityinen alueensa on ikäihmisten ja kokemustoimijoiden käyttö palvelujen kehittämisessä ja arvioinnissa. Pohjois-Karjalassa on kokemusta Muistiaktiivien eli itse muistisairauteen sairastuneiden osallistumisesta muistiystävällisten palvelujen ja ympäristön suunnitteluun.

Muistiaktiivien suurin ponnistus tänä vuonna oli muistiystävällisen puistoympäristön suunnitteluun ja toteutukseen osallistuminen yhdessä Joensuun kaupungin, Pohjois-Karjalan Muisti ry:n ja Karelia-ammattikorkeakoulun kanssa. He toivat käytännön toteutukseen ideat siitä, mikä ympäristössä tukee muistiystävällistä kokemusta ja mikä taas päinvastoin haittaa. Muistiystävällistä puistoaluetta ei olisi syntynyt ilman Muistiaktiivien panosta. Kaivannonpuiston ikä- ja muistiystävällisen puistoympäristön suunnittelu ja rakentaminen oli merkittävä kokemus kaikille siihen osallistuneille.  

Kiintiö- tai maskottimummoja emme varmasti tarvitse. Työelämä kaipaa kuitenkin ikämoninaisuutta ja senioreiden osaamista. Ja ikääntyvä yhteiskunta tarvitsee kaikenikäisten tietoa ja taitoa.

Kirjoittanut: Arja Jämsén

Ammattilaiseksi oppimassa –työharjoittelun ohjauksella on merkitystä!

Uusimmassa Talentia-lehdessä (6/2023) oli juttu sosiaalialan opiskelijoiden ohjaamisen merkityksestä ja tärkeydestä. Tällä hetkellä työpaikat ottavat opiskelijoita vastaan vaihtelevasti. Haluttomuus ottaa opiskelijoita vastaan saattaa johtua sosiaalityön kiireestä ja paineesta, jolloin opiskelijan ohjaaminen voi tuntua ylimääräiseltä rasitukselta. Käytännön työ ja ohjaus ovat kuitenkin keskeisiä opiskelijan ammatillisen kasvun kannalta. Lisäksi sillä vaikutetaan tulevaan työssäjaksamiseen, työhyvinvointiin ja sitoutuneisuuteen. Työpaikoille opiskelijat antavat vastavuoroisesti uutta tietoa ja epäilemättä onnistuneesti sujunut ohjaaminen on työpaikalle myös rekrytointivaltti.

Jutun siivittämänä ajatukset vaelsivat noin viidentoista vuoden takaiseen aikaan, jolloin itse tein sosionomiopintoihini kuuluvia harjoitteluja. Opiskelijan näkökulmasta aika oli jännittävää ja haltuun otettavat asiat tuntuivat isoilta ja pelottavilta. Tunnelma tiivistyi entisestään opintojen loppupuolella, kun työelämän vastuut ja velvollisuudet alkoivat lähestyä entistä konkreettisemmin. Opiskelijaroolin tarjoama suoja ei palvelisi enää pitkään ja seuraavaksi olisi oltava valmiina työelämään.

Erityisen kirkkaassa muistissa on viimeinen harjoittelujakso pienen kunnan sosiaalitoimistossa. Muistan, kuinka mieleni teki ennemmin kirkua ja juosta karkuun, kuin ottaa työelämän härkää sarvista. Jälkeenpäin ajatellen on helppo huomata, mikä merkitys minulle tuolloin oli harjoittelun ohjaajan ohjaamisella ja rohkaisemisella. Ohjaajani loi minulle positiivisen ja turvallisen olon, kannusti ja oli myös itse persoonana aito ja helposti lähestyttävä. Hän rohkaisi tekemään itse, mutta samalla turvasi ja suojeli vasta nupullaan olevaa ammatillisuuttani. Varmaan on hänen ansiotaan, että ylipäätään olen vielä alalla.

Valtaosaltaan harjoittelujen kokemukset ovat varmasti positiivisia. Päinvastaisista kokemuksista on ikävä lukea ja kuulla. Erityisen raskaaksi sosiaalialan opiskelijat ovat kokeneet liian suuren vastuun, yksin jäämisen, eettisiin kysymyksiin liittyvät ristiriidat sekä harjoittelupaikan kyynisen ilmapiirin. Ohjauksessa ja ohjaajissa on myös isoja eroja. Pahimmissa tapauksissa opiskelijat ovat joutuneet paikkaamaan henkilöstövajeita tai muuten kantaneet isoa vastuuta tahtomattaan.

Pelkoa ja epävarmuutta kokee jokainen sosiaalialan opiskelija jossakin vaiheessa työuraansa. Eettinen vastuu alalla on kova ja se vaikuttaa työn kuormittavuuteen. Erityisen kovilla ollaan uran alkuvaiheessa. Opiskelijoiden ja vasta alalla aloittaneiden ammatillisuutta olisi vahvistettava järjestelmällisesti riittävän ohjauksen ja tuen avulla. Avoimuus, vuorovaikutteisuus ja mentoroiva työote ovat avainasemassa ja niiden toteutumiseen olisi voitava kohdistaa riittävästi resursseja.

Omalta osaltani haluan vielä esittää kiitokseni sille arkisen sosiaalityön sankarille, joka aikanaan valoi uskoa minuun harjoittelun ohjaajan ominaisuudessa. Kiitokset haluan myös lähettää kaikille, jotka ovat minua vuosien varrella tukeneet ja antaneet aikaansa kiireisen työn keskellä.

 

Viittaus: Lisää osaamista harjoittelijoiden ohjaukseen. 2023. Talentia 6/2023. 3.10.2023 s. 17–19

Kirjoittanut: Mari Nousiainen

Miten käy alueille, joilla ei ole liikennevaloja?

Sote-palvelujen uudistus on vaikuttanut palvelujen tuottamiseen hyvinvointialueilla. Maaseudulla muutos on näkynyt ehkä eniten. Tällä hetkellä kansalaiset ja alan ammattilaiset kantavat suurta huolta alueen palvelutason heikkenemisestä. Sosiaalihuolto on jäänyt keskustelussa terveydenhuollon varjoon, mutta edelleen ihmisten, perheiden ja yhteisöjen sosiaalista turvallisuutta ja toimintakykyä on kyettävä edistämään ja ylläpitämään siellä, missä ihmisetkin asuvat. Maaseutua ei tule unohtaa ja sosiaalityön näköalapaikka on kyettävä säilyttämään myös alueilla, joilla ei ole liikennevaloja.

Nähdäänkö maaseudun sotepalvelujen tuottaminen taakkana, jota isommat alueet kannattelevat? Harvemmin esille pääsevät maaseudun vahvuudet; joustavat, kekseliäät ja monialaisuutta vahvasti hyödyntävät rakenteet, joiden varaan mm. sosiaalipalvelut ovat rakentuneet vuosikymmeniä. Rakenteet ovat olleet isoihin organisaatioihin nähden kevyemmät ja ketterämmät. Sosiaalialan työntekijän näkökulmasta tämä on tarkoittanut luontevia vaikuttamisen mahdollisuuksia rakenteellisen sosiaalityön tasolla, jalkautumista yhteisöihin sekä monialaista yhdessä tekemistä eri toimijoiden kesken.

Maaseudun ja sosiaalityön yhtälössä toisiinsa kietoutuvat sosiaalityö, paikallisuus ja kulttuurisuus, jonka reunuksena toimivat maantieteelliset sekä taloudelliset ja poliittiset reunaehdot (2016, 46). Esimerkiksi lapsi- ja perhepalveluissa on sektorirajat ylittävää yhdessä tekemistä harjoiteltu jo pitkään useilla pienemmillä paikkakunnilla. Kirjallisuudessa sitä kutsutaan monitoimijuudeksi, mutta meillä maalla se on myös ollut reunaehtojen edellyttämä välttämätön pakko.

Rakenteellisen uudistuksen tavoitteena on ollut kaventaa hyvinvointi- ja terveyseroja vahvistamalla palvelujen yhdenvertaista järjestämistä. Maaseudun näkökulmasta tavoite jaettiin ilolla ja toiveena on ollut saada helpotusta yksinäisen työn tekemiseen sekä osaamisen ja asiantuntijuuden vahvistumiseen. Uudistuksen uskottiin myös mahdollistavan uudenlaisen, kuntarajat ylittävän maaseutusosiaalityön muodon syntymisen. Ajatus korpisossujen rintaman vahvistumisesta yhdessä jaettujen teemojen ympärillä oli innostava. Pelkona kuitenkin oli, että aiemmin hyvin itsenäinen ja luova työ saa tarkkoja muotoja, sääntöjä ja lisää byrokratiaa, jotka valuvat ylhäältä alaspäin, ilman reuna-alueiden kuulemista. Tässä vaiheessa uuden organisaation alkutaivalta näyttää siltä, että maaseudulla työskentelevien ammattilaisten asiantuntemusta ei ole otettu käyttöön odotetulla tavalla. Uhkana on, että alueille liittyvät ominaispiirteet ja vahvuudet jäävät huomiotta.

Maaseutua ei tule nähdä taakkana tai kehityksen riippakivenä, päinvastoin. Maaseudulla on kaikki edellytykset toimia sosiaalipalvelujen järjestämisen aallon harjalla, kokeilla ja ottaa käyttöön näyttöön perustuvia malleja sekä hyödyntää alueen asukkaiden ja työntekijöiden tieto, taito ja osaaminen osana rakenteiden kehittämistä. Kokonaisvaltaisella maaseutusosiaalityöllä on oma tärkeä tehtävänsä olla tuottamassa ja ylläpitämässä arvokeskustelua monimutkaisessa yhteiskunnallisessa ajassa, jotta maaseudulla asumisen oikeus mahdollistuu (Kilpeläinen 2016, 89).

Kilpeläinen, A. 2016. Teknologiavälitteisyys kyläläisten arjessa. Tutkimus ikääntyvien sivukylien teknologiavälitteisyydestä ja sen rajapinnoista maaseutusosiaalityöhön. Lapin yliopisto. Rovaniemi. Viitattu 25.9.2023. (linkki avautuu uuteen ikkunaan)

Kirjoittanut: Mari Nousiainen

Systeeminen malli lastensuojelussa – onko SYTYlle tulevaisuutta?

Lastensuojelun systeemistä toimintamallia (SYTY) on kehitetty Suomessa vuodesta 2016 alkaen (Fagerström, Rautiainen & Yliruka, 2023, 1). Mallin toivottiin tuovan ratkaisuja lastensuojelun kriisiin. Työntekijät kokivat, etteivät he pysty tekemään työtään kuten haluaisivat.  Työ byrokratisoitui, työntekijät vaihtuivat ja työmäärät olivat vaikeasti hallittavissa. Malli tuotiin Suomeen Iso-Britanniasta, Lontoon Hacneysta, jossa mallin käyttöönotosta oli saatu hyviä tuloksia.  (Fagerström 2016, 6.)

THL on järjestänyt systeemisen mallin kouluttajakoulutuksia koko maahan vuodesta 2017 lähtien. Koulutuksen käyneet ovat puolestaan kouluttaneet työyhteisöjä ja tiimejä, jotta malli juurtuisi käytännön asiakastyöhön. (Fagerström, Rautiainen & Yliruka, 2023, 1.) THL:n viimeinen kouluttajakoulutus ryhmä valmistui joulukuussa 2022 ja THL ilmoitti systeemisen mallin kansallisen koordinaation päättyvän tähän. THL ylläpitää verkkosivustoa, jossa edelleen kerrotaan mallista ja THL tarjoaa kouluttajille valtakunnallisia verkkotapaamisia muutaman kerran vuodessa.

SYTYstä ei vielä ole tullut lastensuojelun kriisin ratkaisijaa. Työtä mallin juurruttamiseksi on tehty kahdeksan vuotta. Silti on alueita, joilla vasta käynnistellään mallin käyttöönottoa ja mietitään mitä tämä meillä tarkoittaisi.  Juurtuminen on ollut hidasta ja mallia on otettu käyttöön työyhteisöissä siinä määrin kun se on ollut mahdollista. Meillä ei siis ole kansallisesti yhtä yhteistä näkemystä siitä, mitä lastensuojelun systeemisen mallin toteuttaminen tarkoittaa.

SYTY-kouluttajakoulutuksen käyneenä olen huolissani mallin tulevaisuudesta. Koulutusten kautta kentälle on tullut THL:n tuottamaa uutta materiaalia, jota on jaettu kouluttajien kesken. Kun THL vetäytyy kouluttamisvastuustaan, ei myöskään päivitettyä materiaalia tule. Kouluttajat ovat verkostoituneet omatoimisesti valtakunnallisesti, mutta onko se ajansaatossa riittävää?

SYTY sisältää ajattomia, sosiaalityölle keskeisiä elementtejä, jotka ovat ja pysyvät. Olen saanut olla osana työyhteisöä, jossa toteutettiin systeemistä viikkokokousta siten, että asiakkaat olivat asiansa käsittelyssä mukana. Asioiden käsittely oli intensiivistä ja herätti tunteita niin asiakkaissa kuin työntekijöissäkin. Yhteisen tunteikkaan hetken kokeminen syvensi työntekijöiden ja asiakkaiden välistä suhdetta. Mielestäni työntekijän ”ei tietämisen” tila mahdollistaa oikeasti asiakkaan osallistamisen omaan asiaansa, lisää tasavertaisuuden kokemusta asiakassuhteessa ja avaa ovia uudella tavalla yhteisen ymmärryksen syntymiselle.

Aika näyttää, mitä systeemisen lastensuojelun mallille käy. Jääkö se elämään työyhteisöissä kantavana työotteena, yksittäisten työntekijöiden mielissä satunnaisesti toteutuvana ideologiana vai unohdetaanko se kokonaan jonkin seuraavan uuden innovaation vallatessa valtakunnallista sosiaalityön keskustelua.

Lähteet:

Fagerström, Katarina & Rautiainen, Eija-Liisa & Yliruka, Laura (toim.). 2023. Lastensuojelun systeemisentoimintamallin kouluttajakoulutuksen kehityskaari ja vuoden 2022 kouluttajakoulutuksen arviointi. Työpaperi 13/2023. THL.

Fageström, Katarina. 2016. Ihmissuhteita rakentava ja ylläpitävä lastensuojelu. Hackneyn malli ja systeeminen käytäntö lastensuojelutyössä. Työpaperi 42/2016, THL.

Kirjoittanut: Tiina Kettunen

SOTE: Talouskauhua vai vaikuttavaa tutkimuksellista kokeilutoimintaa

Tänään Helsingin Sanomat käsittelee selkein vertailulaskelmin tuoreiden hyvinvointialueiden talousahdinkoa (HS 22.9.23). Vuoden loppuun tähtäävät alijäämäennusteet näyttävät ja kuulostavat lohduttomilta. Kymmenien miljoonien luvut herättävät huolta kaikissa.

Kansalaisia pelottaa sairastuminen ja keskustelu kääntyy herkästi siihen, missä päin aluetta ja maata tulevaisuudessa kannattaisi asua. Moni ammattilainen pohtii, mikä ala tulikaan valittua, ja olisikohan ruoho yhtään vihreämpää naapurialueella, toisella puolella maata tai kenties yksityisen sektorin palveluksessa.

Muistuu mieleen 1990-luvun lama: kuinka silloin työpaikkaliite kuihtui Hesarin välistä. Ei juuri ollut, mitä ilmoitella. Sosiaali- ja terveydenhuollossa huomattiin, ettei kunnissa enää satsattu kehittämiseen, vaan kaikki suunnittelijat, kehittäjät ja koordinaattorit katosivat palkkalistoilta.

Tuossa vaiheessa, 2000-luvun alussa lakisääteiset sosiaalialan osaamiskeskukset perustettiin vahvistamaan alueiden sosiaalialan kehittämistä. Sosiaali- ja terveysministeriö toimi ketterästi ja vahvasti alueiden toimijat osallistaen sekä tarjosi pienen valtionavustuksen perustoimintaan. Asiantuntijaverkosto käynnistyi.

Näihin päiviin asti on keskuksissa jotenkin pärjätty, vaikka tuota käynnistysvaiheen tasolle jäänyttä valtionavustusta on miltei joka vuosi jouduttu ankarasti puolustelemaankin. Noin kolme miljoonaa euroa vuositasolla koko maahan ja koko sosiaalihuollon kattavaan pitkäjänteiseen kehittämistoimintaan ei tietenkään ole kovin paljon, ja inflaatio on nakertanut siitäkin osansa. Kaikkia hankerahoja ei ole oltu kelvollisia hakemaan, mutta hankerahastakin on ollut apua.

Hallitusohjelma ja riihikeskustelut korostavat panostuksia tutkimus- ja kehittämistoimintaan – hyvä niin. Mutta minne panostukset käytännössä kohdentuvat? Onko sote ja erityisesti sosiaalihuolto saamassa kaipaamaansa uudistustukea? Nopeutuuko hoitoon pääsy, kustannusvaikuttavatko hoidot, paraneeko palvelujen saavutettavuus, tokeneeko köyhtymis- ja syrjäytymiskehitys? Toivottavasti näin kävisi.

Sote-uudistuksessa on monesti todettu sosiaalipalveluja koskevan tiedon puute. Valtion muutaman miljoonan vuosittainen tutkimusrahoitus sosiaalityön tutkimukseen on tuore, vasta muutaman hakukierroksen elänyt ponnistus, toki merkittävä askel oikeaan suuntaan. On kuitenkin huolehdittava systemaattisesti siitä, että tutkittu tieto käytetään arjen toiminnan parhaaksi. Jonkun on tiedettävä lupaavista tutkimustuloksista ja kehitettävä käytännössä sekä osaamista että toimintatapoja.

Miksei sijoittaisi varoja soten pitkäjänteiseen tutkimukselliseen kehittämistoimintaan alueilla?  Ei aina monia eri tahoja byrokratialla työllistävinä määräaikaisina hankkeina, vaan ennemmin suorana valtionavustuksena konkreettisiin kokeiluihin tutkimustehtävälistan kera. Sosiaalialan osaamiskeskuksetkin tässä tarkoituksessa palvelisivat koko maassa, jos valtionavustus turvattaisiin katu-uskottavalle tasolle. Nyt ei ole oikea sote-hetki antautua talouskauhuille.

Kirjoittanut: Tarja Kauppila

Maailman Alzheimer-päivä: Älä unohda minua!

Viikko 38, Kansainvälinen muistiviikko

Forget-me-not on Lemmikki-kukan englanninkielinen nimi. Lemmikin yksi monista symbolisista merkityksistä viittaa Alzheimeria sairastaviin ja heidän muistamiseensa. Mitä meistä jää jäljelle, jos emme muista keitä tai millaisia olemme? Jos emme tunnista itseämme peilistä tai muista läheisiämme? Miten meidät silloin nähdään ja kohdataan? Olemmeko silti vielä jollekin tärkeitä ja rakkaita?

Alzheimer koskettaa monia joko oman sairastumisen tai jonkun läheisen ihmisen sairastumisen myötä. Alzheimerin tauti on yleisin dementiaa aiheuttava sairaus. Dementialla tarkoitetaan laajaa henkisten kykyjen heikentymistä. Kaikista dementiaa sairastavista noin 70–80 prosentilla on Alzheimer. (Juva 2021.)  Suomessa on arviolta 193 000 muistisairasta ihmistä. Vuosittain uusia sairastuneita todetaan noin 14 500. Työikäisiä muistisairaita on 7000. (Muistiliitto.)

Alzheimerin tauti on etenevä muistisairaus, joka rappeuttaa aivoja. Ensimmäisiä ja keskeisiä oireita ovat ongelmat lähimuistin toiminnassa ja uuden oppimisessa. Sairauden edetessä vaikeutuvat puheen ymmärtäminen ja tuottaminen sekä näönvarainen hahmottaminen. Ihmisten ja esineiden tunnistaminen sekä ympäristössä liikkuminen muuttuvat haastaviksi. (Juva 2021.)

Myös toimintakyky arjessa kaventuu asteittain. Ensin raha-asioiden hoitaminen ei ota onnistuakseen. Myöhemmin ilmenee ongelmia käytännön toimissa, kuten ruoanlaitossa tai ostosten teossa. Lopulta sairastunut ei selviydy enää itsenäisesti perushuollollisista toiminnoista kuten pukeutumisesta, peseytymisestä tai tarpeilla käymisestä. Aivan sairauden loppuvaiheessa heikentyvät puhe- ja kävelykyky. (Juva 2021.)

Taudinkuva voi vaihdella riippuen siitä, mihin aivojen osiin sairauden aiheuttamat muutokset kohdistuvat. Epätyypillisessä sairausmuodossa korostuvat muistivaikeuksien sijaan alkuun näönvaraisen hahmottamisen ongelmat. Sairauden aiheuttaessa vaurioita aivojen etuosaan, tyypillisiä oireita ovat puolestaan kielelliset, toiminnanohjauksen ja impulssikontrollin häiriöt. Suurimmalla osalla sairastuneista esiintyy psyykkisiä oireita kuten ahdistusta, masennusta tai käytösoireita. Toisinaan sairauteen liittyy levottomuutta ja harhaluuloja. Sairauden kesto ensioireista kuolemaan on yleensä yli kymmenen vuotta.  (Juva 2021.)

Alzheimerin sairauteen ei ole keksitty perimmäistä syytä tai parantavaa hoitoa. Nykyisillä lääkkeillä pystytään kuitenkin usein hidastamaan sairauden etenemistä. Toiveissa on, että toiminnallisen neurokuvantamisen professori Vesa Kiviniemen ”aivopesuri” voisi tulevaisuudessa johtaa Alzheimerin ja monien muiden vaikeiden aivosairauksien hoitokeinojen löytymiseen (Aivosäätiö).

Tämä aihe on minulle henkilökohtainen ja arjessani läsnä joka päivä. Maailman Alzheimer-päivänä haluan tuoda tätä tärkeää aihetta esille kaikkien muistisairaiden ja heidän läheistensä vuoksi. Ja isä, vaikka sinä et jonain päivänä enää muista minua – minä en unohda sinua.

Lähteet (linkit avautuvat uuteen ikkunaan):

Aivosäätiö. Vesa Kiviniemen aivopesuri voi mullistaa Alzheimer-hoidon. Viitattu 12.9.2023. https://www.aivosaatio.fi/ajankohtaista/vesa-kiviniemen-aivopesuri-voi-mullistaa-alzheimer-hoidon/

Juva, K. 2021, Alzheimerin tauti. Lääkärikirja Duodecim. Viitattu 12.9.2023. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00699

Muistiliitto. Muistisairaudet. Viitattu 12.9.2023. https://www.muistiliitto.fi/fi/muistisairaudet

Kirjoittanut: Kirsi Kaartinen

Näyttöön perustuvat suositukset – mitä ja miten sosiaalihuollossa?

Vuosituhannen vaihteessa sosiaalityöntekijäksi opiskellessani yliopistossa puhalsivat postmodernit tuulet. Korostetuiksi tulivat varman asiantuntijuuden katoaminen, muuttuvuus ja epävarmuus. Tämä opetti pohtimaan ja tarkastelemaan kriittisesti niin omaa toimintaa kuin ympäröivää yhteiskuntaakin.  Tieto näyttäytyi kontekstuaalisena – aikaan, paikkaan ja olosuhteisiin kiinnittyvänä. Erilaiset tiedonlajit nähtiin kaikki tärkeinä, kenties keskenään tasavertaisina.

Tuolloin muun muassa interventioiden vaikutuksia koskevaan tutkimustietoon nojautumista painottanut näyttöperusteisuus (ks. Tapola-Haapala ym. 2023) tuli esille lähinnä kuriositeettina: esimerkkinä siitä, kuinka paljon erilaisia sosiaalityönäkemyksiä maailmalla onkaan. Samalla näyttöperusteisuus oli jotakin sellaista, johon oli syytä suhtautua kriittisesti.  Näyttöperusteisuus tuntui helposti jollakin tavoin kovalta, yliyksinkertaistavalta, talouspainotteiselta ja kaikkiaan epäilyttävältä.  

Toisinaan taisin hieman kateellisenakin miettiä sellaisia ammattialoja, joiden opinnot vaikuttivat tarjoavan enemmän selkeämpää ja edes jossakin määrin pysyvämpää tietoa eri ilmiöistä sekä tapoja näiden parissa toimimiseen. Mitä itse oikeastaan tiedän?

On selvää, että noista ajoista maailma on monin tavoin muuttunut. Yksi muutos on, että työmenetelmien ja toiminnan käsitteellistämisen sekä vaikuttavuuden tutkimisen tarve vilahtelee nyt Suomessa usein sosiaalityönkin keskusteluissa. Vaikuttavuutta koskevan tiedon tuottamista ja siihen nojautumista on alettu yhä laajemmin ehkä pitää jopa palvelujen tulevaisuuden kannalta kriittisen tärkeänä tekijänä.

Myös näyttöperusteisuus herättää nykyisin kiinnostusta. Eräs esimerkki tästä on parhaillaan käynnissä oleva Sosiaalihuollon suositukset -hanke (avautuu uuteen ikkunaan Innokylän sivustolle), jossa tarkastelemme näyttöön perustuvien suositusten mahdollisuuksia sosiaalihuollossa.

Edelleen aihe tuo mukanaan myös monenlaisia kysymyksiä:

• Mitä oikeastaan tarkoittaa näyttö, ja millaiseen tietoon se pohjautuu?
• Millaisen suositusten laadintaprosessin kehitämme?
• Minkälainen rooli palvelujen käyttäjien ja ammattilaisten kokemustiedolla tulisi prosessissa olla?
• Miten ammentaa suomalaisen sosiaalityön tutkimuksen vahvuuksista – reflektiivisestä, pohdiskelevasta, kyseenalaistavasta lähestymistavasta ja kehittyneestä laadullisesta tutkimusotteesta – samalla kun avataan ovia jollekin uudelle?  

 Tällä hetkellä keräämme hankkeessa sosiaalihuollon asiantuntijoiden näkemyksiä tutkimustiedon hyödyntämisestä ja suosituksista osahankkeen kyselyllä, johon Sinäkin pääset vastaamaan tämän linkin kautta (avautuu uuteen ikkunaan). Kysely on auki 14.9.2023 asti.

Jatkamme aiheesta hankkeen käynnistystilaisuudessa Teamsissä tiistaina 19.9.2023 klo 13.00–16.00. Tilaisuus on kaikille avoin, eikä ennakkoilmoittautumista tarvita. Voit liittyä kokoukseen tästä (avautuu uuteen ikkunaan). Kokoustunnus: 322 021 880 975, Tunnuskoodi: fqWnbb.
Olet lämpimästi tervetullut!

 

Lähde:

Tapola-Haapala, Maria; Rajavaara, Marketta & Kuusinen-James, Kirsi (2023) Näyttöperusteisen sosiaalityön lähtökohtia. Teoksessa Eveliina Heino, Hanna Kara & Jenni Simola (toim.) Tutkiva sosiaalityö. Sosiaalityö ja moninaisuus. Helsinki: Ammattijärjestö Talentia ry / Talentia-lehti & Sosiaalityön tutkimuksen seura, 19–36. http://www.sosiaalityontutkimuksenseura.fi/data/uploaded/tutkivasosiaalityo2023.pdf (avautuu uuteen ikkunaan sosiaalityontutkimuksenseura.fi-sivustolle)

Kirjoittanut: Maria Tapola-Haapala

Havaintoja rikoksilla oireilevien lasten ja nuorten tilanteista

Sosiaalityön kautta kertyy tietoa, jota on vietävä hyödynnettäväksi palvelujen kehittämisessä ja päätöksenteossa. Tämä ei ole vapaaehtoista, vaan sosiaalihuoltolaki velvoittaa sosiaalityön ammattilaisia toteuttamaan rakenteellista sosiaalityötä (1301/2014, 7§).

Sosiaalityössä tehdyistä havainnoista muodostuu tilannekuvaa. Samalla voi muodostua viitteitä tulevaisuuden näkymistä, riippuen siitä, päästäänkö tiettyihin kehityskulkuihin vaikuttamaan vai ei. Jos minulla olisi aikanaan ollut käytössäni sosiaalisen raportoinnin työkalu sosiaalityöntekijänä poliisilaitoksen toimintaympäristössä toimiessani, ilmiöhavaintoni olisivat olleet viime vuosilta alaikäisten kanssa tehdyn työn osalta seuraavia:

• Yhteiskunnan säännöistä piittaamattoman ja rikollisen elämäntyylin ihailua sekä orastavaa jengiytymistä
• Toisen vahingoittamiseen soveltuvien esineiden hallussapidon ja myös niiden käytön yleistymistä
• Väkivallan raaistumista
• Toista nöyryyttäviä tai alistavia piirteitä osassa rikosnimikkeistä
• Lisääntynyttä altistumista somessa seksuaaliselle houkuttelulle ja väkivaltamateriaalille aikuisten taholta
• Väkivalta- ja lapsen sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan materiaalin hallussapitoa ja levittämistä alaikäisten kesken
• Järjestetyt tappelut ja niiden kuvaaminen/jakaminen sosiaaliseen mediaan
• Koulupoissaoloja, oppimisen ja käyttäytymisen haasteita
• Neuropsykiatrisia haasteita
• Ongelmia liiallisen pelaamisen ja/tai puhelimenkäytön sekä vuorokausirytmin ylläpidossa
• Mielialaongelmia
• Asenteiden lientymistä huumausaineiden kokeilua kohtaan sekä huumausaineiden käytön, välittämisen ja huumeisiin liittyvän oheisrikollisuuden lisääntymistä
• Turvattomia kodin olosuhteita ja erilaisia vanhemmuuden haasteita
• Asiakkailla vaikeuksia päästä tarvitsemansa avun piiriin
• Henkilöstön suuri vaihtuvuus niin sosiaali- kuin terveyspalveluissa
• Kokemusta katkonaisista ja lyhytjänteisistä palveluista

Miten vaikuttavimmin vastaisimme näihin tilanteisiin? Sosiaalityön emeritaprofessori Anneli Pohjola on luokitellut rakenteellisen sosiaalityön osa-alueiksi tietotyön, strategisen työn, inkluusiotyön ja oikeudenmukaisuustyön. Tietotyötä voidaan nähdä olevan epäkohtien paikantaminen, tiedon tuottaminen ja välittäminen. Strategista työtä puolestaan ovat sosiaaliset vaikutukset huomioivien ratkaisuvaihtoehtojen hakeminen, yhteiskuntapolitiikka ja pitkäaikainen vaikuttaminen lainsäädäntöön. Inkluusiotyöhön sisältyvät kansalaisten osallistaminen ja vaikutusmahdollisuuksien luominen, kun taas oikeudenmukaisuustyöllä edistetään kansalaisten oikeuksia ja eri väestöryhmien tasa-arvoa. (Pohjola 2011, 215–220.)

Yhteiseen työhön tarvitaan kaikkia sosiaalialan ammattilaisia sekä laajaa ja monialaista yhteistyötä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella, sosiaalialan osaamiskeskuksissa ja hyvinvointialueilla tehdään parhaillaan yhteistä kehittämistyötä sen eteen, että tulevaisuudessa rakenteellisen sosiaalityön tekemisen puitteet olisivat sosiaalialan ammattilaisille kunnossa. Rakenteellisen sosiaalityön aika on nyt, tule mukaan!

Lue lisää (kaikki linkit avautuvat uuteen ikkunaan):

• Rakenteellisen sosiaalityön ideakirja
• Osaamisella kohti hyvinvointia - Rakenteellisen sosiaalityön opas
• Rakenteellisen sosiaalityön katsaus
• Vaikuttava rakenteellinen sosiaalityö

Lähteet:

• Pohjola, Anneli (2011) Rakenteellisen sosiaalityön aika. Teoksessa Anneli Pohjola & Riitta Särkelä (toim.) Sosiaalisesti kestävä kehitys. Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto, 207–224.
• Sosiaalihuoltolaki  (linkki avautuu uuteen ikkunaan)

Kirjoittanut: Kirsi Kaartinen

Erikoissosiaalityöntekijä kehittäjänä

Olen aloittanut Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksessa elokuun alussa sosiaalityön erityisasiantuntijan tehtävässä. Työni painottuu suurelta osin OT-hankkeen koordinaattorin tehtäviin, mutta pienissä määrin osallistun myös muuhun ISO-työhön. Vaikka piipahdan täällä vain muutaman kuukauden työsuhteessa, olen erittäin onnellinen mahdollisuudesta päästä kurkistamaan tutkimuksellisen kehittämistyön maailmaan.

Olen työskennellyt ennen sosiaalityöntekijän uraani varhaiskasvatuksessa sekä jonkin verran myös ikäihmisten parissa erilaisissa asumispalveluyksiköissä ja terveyskeskuksissa. Pisimpään, eli noin 14 vuoden ajan, olen työskennellyt sosiaalityöntekijänä perhesosiaalityössä sekä lastensuojelun avohuollon ja sijaishuollon tehtävissä.

Kuten ehkä työkokemuksestani voi rivien välistä lukea, mielenkiintoni on kohdentunut koko aikuisiän ajan uuden oppimiseen ja itseni kehittämiseen. Nuorena tyttösenä suorittamani lähihoitajaopinnot antoivat minulle suunnan siitä, että sosiaalialan tehtävät ovat minulle niitä oikeita. Tämän jälkeen olenkin jatkanut opiskelemista. Viimeisimmäksi olen suorittanut erikoissosiaalityöntekijän koulutuskokonaisuuden.

Erikoissosiaalityöntekijän koulutus on sosiaalityöntekijöille suunnattua korkeakoulutasoista ammatillista täydennyskoulutusta. Koulutuksen suunnittelussa on otettu huomioon se, että se vastaisi mahdollisimman hyvin työelämän osaamistarpeisiin. Koulutus syventää jo sosiaalityön opintojen aikana saatuja tiedollisia ja taidollisia valmiuksia. Koulutuksen suorittaneet voivat työllistyä erilaisiin oman erikoistumisalansa asiantuntija- tai kehittämistehtäviin.

Erikoistumisopintoja on tarjottu jo usean vuoden ajan ja näin on vastattu sosiaalityöntekijöiden toiveisiin jatkokoulutuksen kohdentamisesta vastaamaan työn osaamistarpeita. Valitettavasti erikoissosiaalityöntekijöiden osaamista hyödynnetään kuitenkin sosiaalityön organisaatioissa vielä heikosti: erikoistumisopintojen jälkeen monet jatkavat samoissa työtehtävissä kuin ennen opintoja.

Mielestäni tärkeää olisikin tarkastella sosiaalityön rakenteita niin valtakunnallisesti kuin paikallisesti ja pohtia sitä, millaisissa tehtävissä erikoissosiaalityöntekijän tietotaitoa pystyttäisiin parhaiten hyödyntämään. Aina kyseessä ei tarvitsisi olla kokoaikainen työ, vaan myös määräaikaiset erilaiset asiantuntija- ja kehittämistehtävät antaisivat työntekijöille mahdollisuuden näyttää ja käyttää osaamistaan.

Itselleni tämä mahdollisuus avautui, kun ISOsta soitettiin ja tarjottiin määräaikaista tehtävää. Toki olin itse aikaisemmin hakenut ISOlle töihin ja he tiesivät kiinnostuksestani. Olen todella kiitollinen työnantajalleni siitä, että minulle myönnettiin virkavapaata, joka varmisti sen, että pystyin ottamaan vastaan tämän työtehtävän. Tietysti olen kiitollinen myös ISOn henkilöstölle siitä, että minut toivotettiin tervetulleeksi mukaan työyhteisöön, jossa katsellaan asioita kehittämisen ja tutkimuksen silmälasein.

Kirjoittanut: Tiina Kettunen

Sosiaalityön tilannekuva: Näkymättömästä Ninnistä näkyväksi

Aloitin ISOlla kesäkuussa kehittäjäkoordinaattorin tehtävissä. Työni painopistealueita ovat rakenteellisen sosiaalityön osaamisen kehittäminen, verkostotyö ja monikanavainen viestintä. Taustaltani löytyy kaikkiaan neljäntoista vuoden työkokemus sosiaalityön kentältä: viimeisimmät kymmenen vuotta toimin sosiaalityöntekijänä poliisilaitoksen monialaisessa toimintaympäristössä ja sitä ennen useita vuosia sosiaalityön ja lastensuojelun työtehtävissä.

Arvostan tietoa, tutkimusta ja työn kehittämistä muuttuvissa olosuhteissa. Monialainen yhteistyö ja verkostoituminen ovat tärkeitä. Nyt rakenteellisen sosiaalityön äärellä huomaan pohtivani, että niin sosiaalialan ammattilaisten työstä kuin sosiaalityön asiakkaiden tilanteista ja olosuhteista näkyy ulkopuolelle aina vain jokin rajallinen osa tai näkökulma. Kokonaiskuva jää suuremmalle yleisölle usein hahmottumatta ja niin kutsutuksi sosiaalialan hiljaiseksi tiedoksi. Miksi näin?

Sosiaalityössä ollaan kuitenkin yhteiskunnallisesti merkittävillä näköalapaikoilla, mikä mahdollistaa yhteiskunnallisen vaikuttamisen – jos vain vaikuttamiselle annetaan aikaa ja luodaan sen mahdollistavat rakenteet. Sosiaalityön tiedon tuotannon tarvetta alan kehittämiseen liittyen ei voi vähätellä. Sosiaalityöllä ei ole ollut samoja edellytyksiä ja rakenteita tutkimuksen, kehittämisen, kouluttamisen ja innovaatioiden luomisen osalta kuin esimerkiksi terveydenhuollossa on jo vuosikymmeniä ollut. SOTEa toteutettaessa onkin tärkeää edistää näiden rakenteiden luomista ja vahvistamista erityisesti sosiaalialalla, ja sosiaalialan näkökulmasta.

Ilman mikroskooppia emme havaitsisi asioita, mihin ihmissilmien tarkkuus ei riitä. Jos emme kerää sosiaalityön arjessa systemaattisesti tietoa sosiaalisista ongelmista, ilmiöistä, menetelmistä, vaikuttavuudesta, rakenteellisista ongelmista ja kehittämisideoista, niin asiat harvoin muuttuvat parempaan suuntaan itsestään. Niin kuin Muumilaakson tarinoiden näkymätön lapsi Ninni tarvitsi huomiota ja Myyn kehotuksesta myös pientä suuttumusta tullakseen kokonaiseksi ja näkyväksi muille, tarvitsevat myös sosiaalityö ja sen asiakaskunta rakenteellista sosiaalityötä ja sosiaalista raportointia vastaavaan tarkoitukseen.

Poliisiorganisaatiosta arvokkaana oppina minuun jäi elämään termi ’tilannekuva’. Tilannekuva tarvitaan, jotta osataan valita mahdollisimman vaikuttavat tavat toimia haastavassa tilanteessa. Tilannekuva on kuin kartta, jonka avulla löytää perille. Tilannekuvaa on ylläpidettävä ja täydennettävä, jolloin se parhaimmillaan voi antaa ”hiljaisia signaaleja” myös jostain vasta tulossa olevasta. Tämä mahdollistaa ennakointia ja ennalta ehkäisyä, mikä on aina korjaavaa työtä vaivattomampaa ja tehokkaampaa.

Sosiaalityön ammattilaisilla ja asiakkailla on valtavasti tietoa, mitä voidaan rakenteellisen sosiaalityön keinoin ottaa käyttöön ja hyödyntää muun muassa tutkimuksessa, palvelujen kehittämisessä ja päätöksenteossa. Tervetuloa mukaan yhteiseen työhön: tehdään sosiaalityötä näkyväksi!

Kirjoittanut: Kirsi Kaartinen

Sijaishuollon lapset ovat meidän kaikkien vastuulla

Sijaishuollon keskeisimpänä ongelmana on se, ettei nykyisillä palveluilla saada vastattua kaikkien sijaishuollon asiakkaiden tarpeisiin. Tämä tulee esille jatkuvina sijaishuoltopaikkojen muutoksina, nuorten hatkaamisina, hallitsemattomana päihteiden käyttönä, väkivaltaisena toimintana itseä tai toisia kohtaan, erityisen huolenpidon tarpeina tai vakavimmillaan nuorten kuolemina. Nämä asiat kuormittavat yhtä lailla nuoria ja heidän perheitään kuin työntekijöitä ja organisaatioitakin.

Sosiaali- ja terveysministeriö asetti vuonna 2019 työryhmän uudistamaan lastensuojelulainsäädäntöä siten, että lastensuojelun sijaishuollon sisältö ja rakenne vastaisivat paremmin vaativaa erityistä tukea tarvitsevien lasten tarpeisiin. Niihin vastaaminen edellyttää tehostettua vaativaa erityisosaamista, toiminnallisesti integroituun sosiaali- ja terveydenhuollon ammatilliseen osaamiseen perustuvaa kuntouttavaa työskentelyä sekä intensiivistä ammatillisesti koulutetun aikuisen läsnäoloa.

Vaativan sijaishuollon asiakkuuksien määrän ja ongelmatiikan tieto ja ymmärrys ovat välttämättömiä organisoitaessa sijaishuoltoa vastaamaan nuorten sijaishuollon tarpeisiin. Tätä kohti meidän on mentävä.

OT-hankkeessa vaativan sijaishuollon pilotilla pyritään selvittämään, mitä vaativa asiakkuus sijaishuollossa tarkoittaa, millaista ongelmatiikkaa niihin liittyy sekä paljonko alueella on vaativan sijaishuollon asiakkuuksia. Näihin kysymyksiin vastaaminen on välttämätöntä edellä kuvattujen haasteiden hallinnassa.

Vaativan sijaishuollon pilotti toteutetaan OT-hankkeen, Eloisan ja Itä-Suomen yliopiston välisenä yhteistyönä. Pilotissa asiakkuudet rajattiin 13–17-vuotiaiden ikäryhmään, koska aiemmin kuvattu ongelmatiikka ilmenee juuri nuorten osalla. Pilotissa päädyttiin keräämään tietoa lasten asioista vastaavilta sosiaalityöntekijöiltä, koska heillä on työnsä puolesta paras kokonaisnäkemys nuoren tilanteesta. 

Pilotti toteutetaan viidessä vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa laadittiin lomake kuvaamaan vaativan sijaishuollon asiakkuuksien ongelmatiikkaa, esiteltiin se lastensuojelun johtaville sosiaalityöntekijöille ja vietiin lomake Webropoliin. Toisessa vaiheessa lomake ja pilotti esiteltiin lastensuojelun työntekijöille, jotka vastasivat kyselyyn. Kolmannessa vaiheessa kerätty aineisto analysoidaan. Neljännessä vaiheessa, toivottavasti, analyysin tuloksia reflektoidaan yhdessä lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden, OT-hankkeen ja yliopiston kesken. Viidennessä vaiheessa pilotin kokemukset kirjoitetaan auki, julkaistaan ja viestitään laajemmalle yleisölle.

Pilotin tavoitteena on tuottaa tietoa sekä sijaishuollosta vastaavien sosiaalityöntekijöiden tueksi että sijaishuollosta vastaavien johtavien viranhaltijoiden hallinnolliseksi tueksi. Uskon tietoon perustuvaan toimintaan. Parempi on aina tietää miksi ja miten toimimme, kuin olla tietämätön tai toimia kuten on aina ennenkin toimittu. Reflektio kannattaa, toiminta vaikuttaa, aina!

Kirjoittanut: Timo Hankosalo

Mikä mättää Itä-Suomessa?

Kun lukee ISOn tuoretta raporttia (pdf, avautuu uuteen ikkunaan) kodin ulkopuolelle sijoittamisen riskitekijöistä ja niiden tilanteesta Itä-Suomessa viimeisen vuosikymmenen aikana, mieleen nousee paljon kysymyksiä. Mikä täällä mättää - miksi aikuisten ja myös lasten pahoinvointi on Itä-Suomessa yleisempää kuin muualla? Raportin tarkoitus on kuvata tilannetta, ja lukijana alkaa nopeasti kaivata selityksiä huolestuttaville havainnoille.

Raporttiin on koottu tietoa seuraavista ilmiöistä: lapsiperheiden köyhyys, aikuisten mielenterveysongelmat, aikuisten päihdeongelmat, lasten koulunkäyntiin ja opiskeluun liittyvät vaikeudet, lasten mielenterveysongelmat sekä lasten päihdeongelmat. Nämä kaikki ovat tutkimusten perusteella merkittäviä taustatekijöitä tilanteissa, joissa lapsi on jouduttu sijoittamaan kodin ulkopuolelle. Itä-Suomi pitää useiden riskitekijöiden kärkisijaa niin aikuisten kuin lasten kohdalla. Jokaiseen riskitekijään mahtuu jo itsessään monenlaisia elämänkohtaloita. Jos tässä lotossa on osunut useampi rasti ruutuun, voidaan puhua jo suuremmista inhimillisistä tragedioista.

Itä-Suomessa asuu Suomen sairain väestö. Tämä on todettu erilaisten kansallisten indikaattoreiden ja tutkimusten kautta jo pitkään. Mielikuva on kuitenkin painottunut työikäiseen väestöön, ja tilannetta on voitu selittää myös alueen ikääntyvällä väestörakenteella. Tiedämme, että aikuisten mielenterveyden ongelmat ja haitallinen päihteidenkäyttö ovat alueellamme valitettavan yleisiä. Raportin esiin nostama karu huomio on, että myös lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat täällä yleisempiä, kuin muualla Suomessa. Koko maan keskiarvoa suurempi psyykkinen sairastavuus näkyy siis jo itäsuomalaisten lasten ja nuorten kohdalla.

Yllättävä on kouluterveyskyselystä nouseva tieto, että yli kolmannes 8. ja 9. luokan oppilaista kokee vaikeuksia omissa oppimistaidoissaan, kuten opetuksen seuraamisessa, läksyjen ja erilaisten tehtävien tekemisessä tai suullisessa esiintymisessä. Myös kokemus siitä, ettei kuulu omaan koulu- tai luokkayhteisöön, on lisääntynyt huomattavasti. Todennäköisesti tällaisilla kokemuksilla on kielteinen vaikutus lasten ja nuorten omaan hyvinvointiin.

Silloin, kun lasten, nuorten tai perheiden elämää ja arkea värittävät raportissa kuvatut haasteet, oikeanlaista apua ja tukea on ehdottoman tärkeää saada oikeaan aikaan. Sosiaalialan arkipäivän työssä sosiaaliset ongelmat nähdään ja tunnetaan. Kuitenkin sosiaalihuollon “virallinen” tietopohja asiakkaista, heidän tarpeistaan ja tarpeisiin vaikuttavasti vastaavista sosiaalipalveluista on valitettavan ohut. Tarvitaan lisää tietoa ja tutkimusta, jotta päästään pureutumaan tilastojen takana oleviin ilmiöihin, syihin ja seurauksiin. Pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä. Tarvitsemme riittävän paljon osaavia ja hyvinvoivia työntekijöitä kulkemaan asiakkaiden rinnalla ja käyttämään tietoa työnsä perustana.

Jotta pystymme vastaamaan asiakkaiden haastaviin ja monimutkaisiin tilanteisiin ja tarpeisiin, on sosiaalihuollolle mahdollistettava järkevät toimintaedellytykset. Hyvinvointialueilla on suuri vastuu siinä, että sosiaalihuollon kokonaisuus ja sen merkitys yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen tukijana tunnistetaan ja tunnustetaan.

Kirjoittanut: Päivi Malinen

Rakenteellisen sosiaalityön kehittämistä verkon yli

SOSRAKE-osaamisverkosto-hanke käynnistettiin keväällä 2020. Tämä kevät muistetaan myös aikana, jolloin koronapandemia mullisti niin työ- kuin kaiken muunkin elämän. SOSRAKEn kannalta onni onnettomuudessa oli, että hankkeen laajan maantieteellisen alueen vuoksi sen perustoiminta oli alusta asti suunniteltu hyödyntämään digialustaa.

Digialusta oli oleellisessa roolissa hankkeen käytännön kehittämistyössä sekä osaamisverkoston viestinnässä ja vuorovaikutuksessa.  Alustan perustoimintaa olivat rakenteellisen sosiaalityön osa-alueita koonneet kuukausiteemat, joita julkaistiin 1/2021–12/2022 välisenä aikana. Kuukausiteemat mahdollistivat tiedon tiiviin koostamisen ja siihen palaamisen.

Hanketiimillä ei ollut aiempaa kokemusta digialustan hyödyntämisestä kehittämisessä tai valmentamisessa tässä mittakaavassa. Kehittämistyö vaatikin meiltä jatkuvaa oppimista ja sisällöntuotannon suunnitelmallisuutta. Alustan tuottaja Howspacen järjestämä valmennus alustan tekniseen ja taktiseen käyttöön olivat oleellisen tärkeitä, minkä lisäksi oppimisen muotoiluun perehtyminen on ollut tärkeä väylä alustan kattavampaan hyödyntämiseen.

Mitä nämä kaksi vuotta osaamisen kehittämistä verkon yli ovat meille opettaneet? Digialusta mahdollisti hankkeen perustyön sekä osallistumisen ja yhteistyön joustavasti ajasta sekä paikasta riippumatta. Suurimpana yksittäisenä haasteena nousi esiin hankkeen osallistujien kognitiivinen kuormitus. Sosiaalihuollon työntekijät ovat arkityössään kuormittuneita, ja pahimmillaan hanke ja sen digialusta voi toimia jälleen yhtenä kuormituksen lähteenä.

Sisällön ja toteutuksen pitää palvella tavoitetta ja kohderyhmää. Sisällön muotoilussa on huomioitava johdonmukaisuus, ymmärrettävyys, sopiva määrä, riittävä toisto ja oikea formaatti. On hyödyllistä hahmottaa kohderyhmästä erilaisia käyttäjäprofiileja. Eri tilaisuudet ja käyttäjämäärät vaativat erilaisia tapoja fasilitoida ja se näyttää vaativan aina odotettua enemmän resursseja. Kaikessa on otettava huomioon psykologinen turvallisuus, joka luo luottamusta sekä mahdollistaa keskustelun ja osallistumisen.

Pohjimmiltaan digialusta on työkalu, ja sen käyttöä sekä tarpeellisuutta on syytä kriittisesti arvioida. Teknisten kysymysten lisäksi ydinkysymykset liittyvät osaamisverkostoon luonteeseen. Mikä lopulta tekee verkoston? Mikä on sen merkitys jäsenille ja heidän edustamilleen organisaatioille? Millainen osaamisverkosto on elinvoimainen ja tarkoituksenmukainen ilman hanketoiminnan kehystä?

SOSRAKE-hankkeen digialusta suljettiin hankkeen päättyessä osallistujilta joulukuun 2022 lopussa. Suuri osa hankkeen julkaisuista on siitä huolimatta julkisesti saatavilla, ja löydät ne hankkeen verkkosivulta. Vaikka hankkeet päättyvät, toimii tuottamamme materiaali tukena sekä inspiraationa rakenteellisen sosiaalityön kehittämisessä ja opettamisessa myös jatkossa. Rakenteellisen sosiaalityön kehittäminen pysyy myös osana ISOn perustoimintaa!

Kirjoittanut: Iiro Väisälä

On aika vahvistaa käytäntötutkimusta

SOSRAKE-osaamisverkosto -hankkeessa (2020–2022) (linkki avautuu uuteen ikkunaan) toteutettiin osaamiskartoituskysely esihenkilöille ja työntekijöille. Kainuun osalta kyselyssä nousi esille tarve käytäntötutkimuksen vahvistamiselle. (Hirvonen ym. 2021.) Tarpeeseen vastattiin toteuttamalla käytäntötutkimuksen valmennus- ja työpajakokonaisuus. Nyt pohdimme valmennuksen merkityksiä rakenteellisen sosiaalityön näkökulmasta (SHL 1301/2014, 7 §, linkki avautuu uuteen ikkunaan).

Työntekijöille ja esihenkilöille kohdistettu valmennus rakennettiin Kainuun tarpeita vastaavaksi. Haimme valmennuksesta vahvistusta tiedontuotannon tarpeiden ymmärrykseen ja käytäntötutkimukselliseen työorientaation. Lisäksi valmennuksessa kiinnitettiin huomiota vaikuttavuuteen ja yhteiskehittämiseen.

Valmennuksen luento-osuuksissa pohdittiin käytäntötutkimusten kokemuksia. Sostyö-TerVa -hanke (linkki avautuu uuteen ikkunaan) on toteuttanut käytäntötutkimusta, jonka tavoitteena on tiedon tuottaminen terveyssosiaalityön intervention ja arvion vaikuttavuudesta. Valmennuksessa esimerkkinä käytettiin tiedon tuottamista asiakkaiden palvelupoluista ja kokemuksista sekä sosiaalityöntekijöiden arvioista samojen asiakkaiden kanssa työskentelystä. Kokonaisuudessaan valmennuksen tavoite oli inspiroida asiakastyön käytäntöjen kehittämistä ja palvelukäytäntöjen tutkimusta sekä mahdollistaa työn iloa osallistujille.

Valmennukseen ja työpajaan osallistuneiden palautteet kertovat käytäntötutkimuksen ymmärryksen lisääntymisestä. Eräs osallistuja oli innostunut pohtimaan enemmän ja syvemmin palvelutarpeen arvion merkitystä ja sosiaalityön prosessia sekä vaikutusta asiakkaaseen. Palautteissa näkyi myös tarve oppilaitosyhteistyölle esimerkiksi tutkimusaiheita koskevana yhteistyönä. Käytäntötutkimuksen kuvattiin lisäävän työn iloa ja vievän jatkuvan oppimisen äärelle sekä motivoivan. Esitettiin myös kysymys: voisiko esimerkiksi pari työntekijää irrottautua asiakastyöstä tekemään osa-aikaisesti tutkimustyötä?

Käytäntötutkimusta edistettiin valmennuksen lisäksi sosiaalisen kuntoutuksen työorientaatiolla päihdekuntoutuksissa, joihin sisällytettiin vaikuttavuustutkimusta (Tuikka & Rinne 2021; Tuikka & Sumupuu 2022). Kuntoutuksissa käytettiin yhteiskunnallisten suhteiden muutokset huomioon ottavia, ihmisiä voimaannuttavia työtapoja ja niiden toteuttamisen edellyttämiä työvälineitä. Kyse oli yksilöiden ja ryhmien kanssa tapahtuvasta tietoa tuottavasta toiminnasta, joka oli samalla myös oppimisen prosessi.

Lisäksi tuotettiin ilmiötietoa sosiaalisella raportoinnilla sekä tilastoitiin palvelutarpeen arvioista nousseita tietoja Questback-kyselyohjelmalla. Mainitut tiedon tuottamisen tavat tukivat palvelujen kehittämistä ja osaltaan edistivät ymmärrystä käytäntötutkimuksellisesta työskentelystä.

Jotta tutkittu tieto nivoutuisi vahvemmin käytännön toimintaan, on vielä paljon tehtävää. Tavoitteita on koottu kannanottoon sosiaalihuollon tutkimus-, kehittämis-, koulutus- ja innovaatiotoimille (TKKI) osana sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen kehittämisen kokonaisuutta.

Lähteet (linkit avautuvat uuteen ikkunaan):

• Hirvonen, Johanna; Kilpeläinen, Virpi; Piirainen, Keijo; Surakka, Anne; Tanttu, Satu Marja; Tuikka, Anne (2021) Tiedolla vaikuttamisen mahdollisuudesta toteutukseen. Rakenteellisen sosiaalityön osaamiskartoitus. Tiedolla vaikuttamisen mahdollisuudesta toteutukseen. Rakenteellisen sosiaalityön osaamiskartoitus - Theseus
• Kannanotto sosiaalihuollon TKKI-rakenteiden valmisteluun (6/2022)
• Tuikka, Anne & Rinne, Veera (2021) Naiset vahvistumisen lähteillä -kuntoutusraportti
• Tuikka, Anne & Sumupuu, Piia (2022) Hyvän elämän haltijattaret -kuntoutusraportti

Kirjoittanut: Anne Tuikka, Anna Metteri ja Sointu Riekkinen-Tuovinen

Ammattilaiset yksinäisyyttä tunnistamassa

Tein sosionomiopinnoissani opinnäytetyön aikuisten yksinäisyydestä. Aihe-ehdotus tuli SOSRAKE-hankkeelta. Tulokset osoittivat, että sosiaalialan ammattilaiset tunnistavat ilmiönä asiakkaiden yksinäisyyden asiakastyössään, mutta siihen vaikuttaminen on vaikeaa. Miten yksinäisyyttä kokevia voi auttaa? Entä minkälaista tukea yksinäisyyttä kokevat asiakkaat tilanteeseensa toivoisivat?

Yksinäisyyttä on tutkittu ja sitä kokevia haastateltu paljon, joten lähestyin aihetta yksinäisyyttä kokevien sijasta sosiaalialan ammattihenkilöiden näkökulmasta. Tutkimuskysymykset koskivat yksinäisyyden tunnistamista, ammattilaisten ajatuksia yksinäisyydestä ja keinoja, joilla he asiakastyössä yksinäisyyden aiheuttamiin tarpeisiin vastaavat.

Tutkimuksen menetelmänä oli laadullinen tutkimus ja aineisto kerättiin Webropol-kyselyn avoimilla kysymyksillä. Vastaajina oli Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän (Essote) työikäisten sosiaalityön yksikön työntekijöitä, Mikkelin Toimintakeskus ry:n valmennushenkilöstöä sekä Mikkelin kriisikeskuksen kriisityöntekijöitä. Vastaukset analysoitiin aineistolähtöisesti etsimällä niistä usein toistuvia teemoja.

Tutkimustulokset osoittivat, että asiakkaat kertovat usein työntekijälle yksinäisyydestään tai yksinäisyys tulee ilmi asiakkaan lähiverkostoa kartoitettaessa. Kolmannes vastaajista kertoi kysyvänsä asiakkaalta, kokeeko tämä yksinäisyyttä. Ammattihenkilöt tunnistavat yksinäisyyttä myös asiakkaiden käyttäytymisen ja mielialojen avulla. Toisinaan asiakas haluaa pitkittää asiakastilannetta. Asiakas saattaa kertoa hyvin henkilökohtaisista asioista tai ottaa yhteyttä muissa kuin palveluun varsinaisesti liittyvissä asioissa päästäkseen puhumaan jonkun kanssa. Yksinäisyydestä katsottiin seuranneen masentuneisuutta, vetäytymistä ja sosiaalista arkuutta, joka ruokkii ulkopuolisuutta edelleen.

Yksinäisyys aiheuttaa ammattihenkilöissä surua, empatiaa ja auttamishalua, mutta myös turhautumista auttamiskeinojen vähäisyyteen. Tärkeimpinä käytössä olevina auttamiskeinoina mainittiin asiakkaan kanssa keskusteleminen ja empaattinen kuunteleminen, ohjaaminen palveluihin sekä tilanteisiin, joissa voi tavata muita. Asiakkailta itseltäänkin toivottiin aktiivisuutta.

Opinnäytetyön tuloksia voidaan hyödyntää mietittäessä palveluja yksinäisyyttä kokeville. Sosiaalialan asiakastyössä kohdataan yksinäisyyttä kokevia ja asiakastyön kautta heitä on mahdollista tavoittaa. Kyselyyn vastanneilla sosiaalialan ammattihenkilöillä on tietoa siitä, minkälaisista työkaluista he parhaiten hyötyisivät pyrkiessään vastaamaan yksinäisyyden haasteeseen.

Vastausten mukaan erityisesti kaivataan matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja ja ryhmiä. Maksuttomuus ja helppo saavutettavuus tuovat palvelut niidenkin ulottuville, joiden elämää liikkumisen esteet, sosiaalinen arkuus tai toimeentulon ongelmat rajoittavat. Yksinäisyys tulisi myös ottaa johdonmukaisesti puheeksi jokaisen asiakkaan kanssa. Kenties yksinäisyystyölle olisi paikkansa myös Etelä-Savossa.

Tompuri K. 2022. Aikuisten yksinäisyys. ( avautuu uuteen ikkunaan Theseus-sivulle)

Kirjoittanut: Kirsi Tompuri

Haastavat erot -konsultaatioryhmä: moniammatillista tukea eroperheiden kanssa työskenteleville ammattilaiselle

Käsi ylös ne, jotka eivät ole koskaan olleet asiakastilanteessa, jossa toteavat riitaisille erovanhemmille: ”Ei tilanteelle mahda mitään, menkää oikeuteen ratkaisemaan riitanne”.

Veikkaan, että tämä on monelle eroperheitä kohtaavalle ammattilaiselle jossain määrin tuttu tilanne. Vanhempien ero voi olla riitaisa ja hankala jo heti alusta alkaen tai sitten se ajautuu ajan myötä syvään konfliktiin, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Perhe-elämän aikana on voinut olla väkivaltaa, joka jatkuu eron jälkeen ja aiheuttaa huolta perheenjäsenten turvallisuudesta. Vanhemmat hakevat epätoivoisina ja hädissään apua useilta eri ammattilaisilta, jotka joutuvat toteamaan, ettei heillä ole keinoja tai resursseja auttaa perhettä. Vaikka huoltoon ja tapaamisiin liittyvään riitaan saisikin ratkaisun oikeudesta, vanhempien välinen konflikti ja erilainen väkivalta saattavat jatkua oikeuskäsittelyn jälkeenkin. Vaativan tilanteen äärellä onkin aina erityisen tärkeää pysähtyä tarkastelemaan asiaa erityisesti lapsen näkökulmasta. Millainen mahdollisuus lapsella on elää lapsuuttaan, saada kasvaa ja kehittyä turvassa?

Turvassa-hankkeessa (2019–22) edellä mainitut tilanteet ovat tulleet tutuiksi niin asiakkaiden kuin ammattilaisten kertomana. Pitkittyneet ja konfliktoituneet erotilanteet ovat kuormittavia siinä eläville perheille sekä heitä kohtaaville ammattilaisille. Hankkeessa vuonna 2020 toteutetun laajan tiedonkeruun lopputulemana yhä useammat ammattilaiset toivoivat moniammatillista näkökulmaa sekä konsultatiivista tukea haastaviin tilanteisiin eroperheiden kanssa työskennellessä. Ammattilaisilta kerätyn tiedon perusteella julkaistiin Suositukset vaativien ero- ja huoltoriitojen työkäytäntöjen kehittämiseksi (linkki avautuu uuteen ikkunaan).

Syksystä 2022 alkaen Kuopion alueella on toiminut Haastavat erot -konsultaatioryhmä, jonka tarkoituksena on tarjota moniammatillista tukea vaativiin erotilanteisiin. Vuoden 2023 alusta konsultaatioryhmä on koko Pohjois-Savon hyvinvointialueen ammattilaisten käytettävissä. Eroperheitä kohtaavalla ammattilaisella on mahdollisuus pyytää konsultaatiota Haastavat erot -työryhmältä ottamalla yhteyttä ryhmän puheenjohtajaan tai sihteeriin (yhteystiedot lopussa). Eroperheen tilanteen ei tarvitse olla pitkittynyt, vaan mikäli ammattilainen kokee tarvitsevansa ”ajatteluapua” ulkopuoliselta taholta, voi konsultaatiopyynnön tehdä. Konsultaatiota voi pyytää joko huoltajien suostumuksella tai anonyymisti. Konsultaatioryhmä kokoontuu joka kuukauden viimeinen keskiviikko klo 12–14, ja konsultaatiopyyntö tulee tehdä viikkoa ennen ryhmän kokoontumista.

Vanhempien konfliktoitunut erotilanne on riski lapsen hyvinvoinnille ja turvallisuudelle. Mitä haastavampi tilanne on, sitä enemmän tarvitaan monialaista yhteistyötä sekä yhteistä vuoropuhelua lapsen ja vanhempien tueksi.

Pohjois-Savon Haastavat erot -työryhmän yhteystiedot:

• Satu Miettinen (pj.), satu.miettinen1@pshyvinvointialue.fi                                        
• Timo Hankosalo (sihteeri), timo.hankosalo@isonet.fi

Kirjoittanut: Emmi Heikkinen