maanantai 28. helmikuuta 2022

Osallisuus edellä lastensuojelun kehittämisessä

Olen sosionomi ja juristiopiskelija sekä helmikuun alusta alkaen uunituore osa-aikainen hanketyöntekijä. Virkatyöni kautta minulla on ollut kosketuspintaa LUMO-hankkeeseen, mutta kutsu työskennellä hankkeessa tuli odottamatta ja positiivisena yllätyksenä.

Lastensuojelun kehittäjä Marika Huupponen pyydettiin osa-aikaisesti Sosterin johtotehtäviin ja Etelä-Savoon tarvittiin tekijää jakamaan ja jatkamaan hankkeessa aloitettua työtä. Näin ovi hankemaailmaan aukeni myös minulle. Marika jatkaa ansiokasta LUMO-työtään monialaisen ja monitoimijaisen sekä systeemisen lastensuojelun kehittämisen parissa, ja minä otan vastuulleni alueen asiakasosallisuuden teemoja sekä vaativan laitoshoidon sijaishuollon pilottiyksikön valmistelutyötä.

Ammatillisesti sydäntäni lähellä ovat aina olleet lasten hyvinvointiin ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät teemat. Työurani onkin painottunut lastensuojeluun, erityisesti työhön sijaishuollossa nuorten ja heidän perheidensä kanssa. Olen työskennellyt lastensuojelun laitostyön sekä osin väkivaltatyön kentällä viimeiset kymmenen vuotta ja minulla on virka Essoten kuntayhtymän sijaishuoltoyksikössä vastaavana ohjaajana. Osa-aikaisuuden arkeen tuoman jouston turvin pyrin edistämään opintojani Itä-Suomen yliopistolla. Vastapainoa työlle ja opiskelulle tulee melko kokonaisvaltaisesti elämäni läpäisevästä musiikkiharrastuksesta.

Pääsin osallistumaan joihinkin LUMO-tapaamisiin ennen kuin hanketyö varsinaisesti osaltani alkoi. Heti ensimmäisissä etäyhteyksin tapahtuneissa kokoontumisissa hanketiimi näyttäytyi ammattitaitoisena ja aikaansaavana porukkana. Hankkeessa on jo tehty paljon (linkki vie LUMO-hankkeen sivuille), mikä on paitsi vaikuttavaa, luo myös pientä painetta onnistua omassa roolissa yhtä hyvin kuin hanketoverit tähän asti. Toisaalta tehdystä työstä voi ottaa oppia, eikä pyörää tarvitse keksiä aina uudelleen. Oman tonttini kannalta hyvään alkuun virittää esimerkiksi Pohjois-Savon lastensuojelun kehittäjä Katariina Kataisen blogi  (linkki vie ISOblogin kirjoitukseen), jossa hän nostaa esille konkreettisia ja käytännönläheisiä ehdotuksia asiakasosallisuuden lisäämiseen lastensuojelun arkityössä.

Olen hyvilläni päästessäni työskentelemään hankkeessa ja erityisesti asiakasosallisuuden ja laitospilotin parissa sillä uskon, että minulla on taustani kautta näille teemoille annettavaa. Aiemmat kollegani ovat kuvailleet minun olevan idearikas, tunnollinen sekä positiivinen ja pyrin pitämään nämä adjektiivit edelleen mukana työotteissani. Hankemaailma eroaa aikaisemmista töistäni siten, että ensimmäistä kertaa keskiössä ei ole suora asiakastyö. Isossa kuvassa päämäärä niin hanke- kuin ruohonjuuritason työssä on kuitenkin sama – ihmisten hyvinvoinnin lisääminen.

Ajattelen, että LUMOssa tämä toteutuu, kun pyrimme kehittämään asiakkaille heidän tarpeitaan vastaavia, entistä laadukkaampia, oikea-aikaisempia ja kokonaisvaltaisesti parempia palveluja. Tärkeintä on pitää parhaat asiantuntijat eli asiakkaat kehittämisessä mukana.

Kirjoittanut: Lauri Silvonen

keskiviikko 23. helmikuuta 2022

ISO: Kehittämistahtoa, luottamusta ja tekoja

”Luottamus syntyy silloin, kun tarkoitus, sanat ja teot kohtaavat." (Haapala & Lehtipuu 2021, 15)

Elämme sosiaalialan osaamiskeskusten juhlavuotta: Laki alueellisesta sosiaalialan osaamiskeskustoiminnasta (1230/13.12.2001) tuli voimaan kaksikymmentä vuotta sitten. 

- Yhdessä olemme enemmän, kuin yksilöiden summa, kiteytti ISO-yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Tuomo Meriläinen (2015, 7) ISOn ydinajatuksen teoksessa Tarinoita ISO-verkostoista.

Kun sosiaalityötä tehtiin pääasiallisesti kunnissa, oli selvää, että alan koulutuksessa tarvittiin kuntayhteistyötä. 1980-luvun lopulla Kuopion yliopiston (nyk. Itä-Suomen yliopisto) sosiaalityön professori Pauli Niemelä teki yhteistyötä Kuopion kaupungin silloisen sosiaalijohtajan Aulis Pirisen kanssa.

- Neuvottelimme useaan otteeseen siitä, mikä olisi hyväksi sosiaalityön käytännön opetuksessa. Samalla ajattelimme sitä, mikä olisi hyväksi sosiaalityön tutkimuksen kannalta – toisaalta kuntien ja toisaalta yliopiston näkökulmasta, muisteli Niemelä (emt., 18).

Kuntien sosiaalikeskusten toimiessa sosiaalityön harjoittelupaikkoina yhteistyötä kutsuttiin opetussosiaalikeskustoiminnaksi. Lisäksi Kuopion, Iisalmen ja Varkauden kanssa luotiin tutkija-sosiaalityöntekijä -järjestelmä. Itä-Suomessa nämä ennakoivat tulevaa osaamiskeskusta: - Perustettiin kannatusyhdistys, jonka jäseniä olivat alueen kunnat, kaupungit ja järjestöt sekä yliopisto. Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan tulo merkitsi toiminnan laajenemista valtakunnalliseksi, totesi Niemelä (emt., 18).

Syyskuussa 1997 perustettu Itä-Suomen opetussosiaalikeskusten kannatusyhdistys ry, nykyinen ISO-yhdistys, toimii ISOn taustayhteisönä. Yhdistyksen perustajajäseniksi nimettiin professorit Pauli Niemelä ja Mikko A. Salo (Joensuun yliopisto), peruspalvelujohtaja Erkki Asikainen (Joensuun kaupunki) sekä sosiaali- ja terveysjohtaja Paavo Kaitokari (Kuopion kaupunki). (Kaitokari emt., 16.) Taustakeskusteluissa opetussosiaalikeskus oli rinnastettu yliopistolliseen sairaalaan (Hämäläinen emt., 19) − käytännön asiakastyön, tutkimuksen ja koulutuksen yhteisenä osaamisen kehittämisareenana.

Valtakunnallisen sosiaalialan osaamiskeskustoiminnan isän, sosiaalineuvos Martti Lähteisen (STM) mielestä luottamus oli avain uuteen järjestelmään. Itä-Suomi oli jäänyt mieleen yhtenä edelläkävijänä. - Yli 40 tahoa yhdistävä verkosto pohjasi suurelta osalta alueella aktiivisesti toimineen Verkostoituvat erityispalvelut (VEP) -hankkeen ja opetussosiaalikeskuksen työlle. Verkosto osoitti, että Itä-Suomessa hallittiin alueellinen tahdonmuodostus jo tuolloin − jatkossahan se on ollut Itä-Suomen − ja ISOn − keskeinen tavaramerkki, hän arvioi (emt., 14).

Osaamiskeskukset panostavat jatkossa yhteistyöhön hyvinvointialueiden kanssa – unohtamatta kuntia väestön elämän peruskonteksteina. Edelleen luotamme ISOssa verkostojen voimaan asiantuntijuuden tutkimuksellisessa kehittämisessä. Parhaimmillamme olemme maakuntarajat ylittävässä yhteistyössä, jota olemme tehneet neljän maakunnan toiminta-alueella jo vuosikymmenet.

 

Haapala, Jaana & Lehtipuu, Unna 2021: Luottamuskysymys. Alma Talent Oy. Liettua: BALTO print.
Jämsén, Arja (toim.) 2015: Tarinoita ISO-verkostoista – Tahtoa, luottamusta ja tekoja. Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus. Saarijärvi: Saarijärven Offset Oy.

Kirjoittanut: Tarja Kauppila

perjantai 11. helmikuuta 2022

Onko sotella malttia uudistua – ketterästi mutta kestävästi?

”Tarvitsemme malttia mennä päättäväisesti oikeaan suuntaan. Olennaista on, että teemme riittävästi oikeita asioita – ja vältämme harha-askelia. Kaikkien keskeisten yhteiskunnallisten toimijoiden olisi hyvä omilla toimillaan tukea kokonaisuutta.”

Näin vastuullisesti pohti aikanaan Jan Vapaavuori (2016, 198) teoksessaan Puoliholtiton Suomi sitä, onko maallamme malttia vaurastua uudelleen. Kysymys on tuttu alun perin presidentti Urho Kekkosen ja sittemmin muiden muassa talousvaikuttaja Björn Wahlroosin esittämänä. Talous onkin mitä kiperin kysymys myös sosiaali- ja terveydenhuoltoa uudistettaessa.

Mitä se sote sitten kustantaa? Tilastokeskuksen mukaan (Tilastokeskus, Kuntatalous, avautuu uuteen ikkunaan) kuntien sosiaali- ja terveystoiminnan nettomääräiset kustannukset olivat vuonna 2020 yhteensä 20 miljardia euroa, ja kasvua edellisvuoteen oli 4,2 %. Erikoissairaanhoidon ja sosiaalihuollon kustannukset ovat keskenään lähes yhtä suuret, noin 40 % molemmat.

Suomi-neidon karttakuvassa (Kuntaliitto, Kuntanavigaattori, avautuu uuteen ikkunaan) mitä tummempi värisävy, sitä suuremmat ovat soten nettokustannukset asukasta kohden. Itä- ja Pohjois-Suomi näyttäytyvät kartalla melko tummanpuhuvina, ja kustannuksia kertyy 3 500 eurosta jopa yli 5 000:een euroon asukasta kohden.

Sosiaali- ja terveydenhuollon kehittäminen kannattaisi tehdä strategisesti linjaten ja tietoon perustuen. Mielellään tutkittuun tietoon, jos suinkin sellaista on saatavilla. Sote-uudistusta tehtäessä on lukuisia kertoja jouduttu toteamaan, ettei kuntien sosiaalihuollosta saada lähellekään yhtä kattavasti tai yhtenäisesti keskenään vertailukelpoisia tietoja kuin terveydenhuollosta.

Terveydenhuollossa on toimittu vuosikymmenet sosiaalihuoltoa keskitetymmin, perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa kuntayhtyminä, kun sosiaalihuolto on ollut pitkään pääasiallisesti yksittäisten kuntien järjestämisvastuulla. Terveydenhuollon, erityisesti lääketieteen tutkimukseen on satsattu vuosikymmenet enemmän, kuin sosiaalihuollon tutkimukseen. Tuoko uusi sote-hallintomalli tähän muutosta? Vai pitääkö olla huolissaan?

Kyllä nyt pitää olla huolissaan. Ilman toimivia tietojärjestelmiä emme selviydy, niihin on panostettava. Tulee kysyntää sittenkin harvalukuisista osaajista - etenkin sosiaalihuollon ja tiedonhallinnan ratkaisuja yhdistävistä taitajista. Ja rahastakin kuuluu olevan paljon pulaa ICT-muutoksiin valmistautuvilla alueilla.

Entä tutkimus, koulutus, kehittäminen ja innovaatiot eli soten TKKI-rakenteet, ovatko ne kunnossa? Eivät nekään koko maassa vielä vakuuta. Joku hyvinvointialue on osaltaan saattanut pohtia, mutta yhteistyöalueiden (YTA) laajuisesti tai strategisesti laajempia alueita huomioiden eivät vielä monetkaan. Ja hyvinvointialueiden yhteisesti hoidettavia lakisääteisiä asioita on useita, yhtenä TKKI. Siinä sosiaalihuolto tarvitsee erityistä huomiota, takamatkalta ponnistaessaan.

Mutta emmehän me – ainakaan maamme lakisääteisissä sosiaalialan osaamiskeskuksissa – ole mitään helppoja tehtäviä etsineetkään. Olemme toki toivoneet aivan vimmaisimpien hankepätkärallien sijaan rauhallisempia kehittämisvaiheita, hieman nykyistä suurempaa perustoiminnan valtionavustusta (vain 3 miljoonaa euroa jaettuna koko maahan) ja selkeitä toimintamandaatteja. Kaikkein vähiten nyt kukaan kai toivoisi mitään puoliholtitonta sotea. 

Kirjoittanut: Tarja Kauppila