Sukupolvet joulun alla

Tuula Kukkonen on yliopettajana Karelia-ammattikorkeakoulussa.

Loppuvuoden tohinoiden keskellä on tullut ääneenkin todettua, että kohta on joulu, mutta ei yhtään tunnu siltä. Johtuneeko sekalaisista säistä vai työpäivistä, jolloin ei ole ehtinyt edes huomata valoisan ajan lyhentymistä. Pimeää kuitenkin on, ja askeleet tuntuvat tarpovan jähmettyvässä betonissa.

Joulunalusaika painaa myös raskaita muistoja hartioille: Jos joulun kutkuttava odotus olikin jäänyt jo lapsuusvuosiin, huoleton jouluhössötys jäi taakse kuusi vuotta sitten. Sen joulun tiedettiin olevan äitini viimeinen. Joulusaunassa 17-vuotias tyttäreni löysi kaulaltaan patin, jota seuranneet syöpähoidot auttoivat hänet elämässä eteenpäin.

Arkihuolet unohtuivat eilisiltana, kun 20-vuotias kuopukseni ja kohta 80-vuotias isäni istuivat vierekkäin sohvallani. Kohtaamiset ovat melko harvinaisia, kun pääkaupungissa asuvan tyttären lentävä työ vie häntä maihin kaukaisiin, ja isä asuu pohjoiskarjalaisessa vaarakylässä. Nyt tytär oli tullut käymään ennen lähtöään jouluksi töihin, ja isä oli viettänyt päivän sairaalassa saamassa lääkehoitoa pitkäaikaissairauteensa.

Kaksi eri maailmoissa elävää ihmistä, joista toinen aikuistuu nyt eri puolilla maapalloa, ja toinen on aikuistunut liian varhain lähtiessään pikkupoikana rengiksi – mitä puhuttavaa heillä voisi olla? Toinen voisi valitella moninaisia vaivojaan, 25 kilometrin matkaa ruokakauppaan ja muita hankaluuksia. Toinen voisi vastata samalla mitalla, kuvailla aikaerorasituksia, aasialaishotellien torakoita ja lentokoneruuan tasoa.

Mutta siinä he istuivat, ja puhuivat työstä. Ukki kysyi, miten olet viihtynyt työssäsi. Tyttö kertoi, mutta enimmäkseen kuunteli. Miten nuori mies oli ollut periaatteellinen ja jättänyt savotan arvioidessaan työehdot kehnoiksi ja yhden markan tuntipalkan liian pieneksi. Miten veljekset olivat lähteneet etsimään parempia työmaita muualta Suomesta ja miten muutettiin vastavihityn nuorikon kanssa eteläsuomalaiseen kaupunkiin. Ja sieltä taas takaisin kotikylään.

Ukki mainitsi jonkun asian yhteydessä, että ei tästäkään tempauksesta kannata mallia ottaa, mutta niin se elämä vain meni. Tyttö kuunteli, eikä kysynyt, mitä tarkoittaa justeeri tai mitä uitossa tarkoitti vierittely tai miten kodinkoneita niklattiin. Sen sijaan kysyi, miltä sinusta silloin tuntui ja miten te asuitte.

Ja kuuntelin minäkin, keittiössä mukamas kiireisenä touhutessani. Mietin isän 60 vuotta kestänyttä työuraa renkipoikana, savottajätkänä, tehdastyöläisenä, kaivinkonekuskina ja sitten vielä reilut 40 vuotta yrittäjänä ja sivutoimisena maanviljelijänä ja minimaalisen pientä eläkettä.

Kolmetuntisen kuluttua ukin oli aika lähteä ajelemaan kotiinsa, jotta aamulla saisi uunit lämpiämään ja voisi vaikka tehdä jouluksi maalle tulevan naapurin pihassa lumityöt.

Halatessaan tyttöä ukki sanoi: ”Mukava, kun saatiin jutella. Kiitos, kun sain kertoa, minkälaista minun elämäni on ollut.”

Tänä aamuna herätessäni huomasin, että nyt tuntuu ihan joululta.

100-vuotiaiden salaisuus

Arja Jämsén (vas.) työskentelee yksikön johtajana ISOssa ja Tuula Kukkonen yliopettajana Karelia-ammattikorkeakoulussa.  


Satavuotiaita suomalaisia on paljon ja määrä kasvaa. Vuonna 2016 yli satavuotiaita oli väestörekisterikeskuksen mukaan 819.

Hakasalmen huvilan näyttelyssä Helsingissä seitsemän 100-vuotiaan Suomen ikätoveria kertoo elämästään ja paljastaa pitkän ikänsä salaisuuksia. 

Yksi kertoo salaisuuden olevan lapsissa ja lastenlapsissa, toinen taas siinä, ettei ole ollut lapsia!  Eräs arvelee 81 vuotta kestäneen avioliiton vahvistaneen hyvinvointia ja tuoneen pitkää ikää – tosin liiton kestävyyttä selitetään puolison runsailla työmatkoilla. 

Työyhteisön ja ahkeran työnteon merkitys mainitaan usein, mutta samalla muistutetaan, että myös sahti on ollut sangen tärkeää. Yhden satavuotiaan mainitsema elämänmyönteisyys vaikuttaa yhdistäneen heitä kaikkia. ”Yksinkertainen elämä, ilo ja kohtuullisuus kaikessa” – siihen tiivistyy paljon tuon sukupolven asenteesta. 

Salaisuuksien selityksenä ei näy funktionaalisia elintarvikkeita, erikoisruokavalioita, eksoottisia liikuntalajeja, somea eikä muutakaan teknologiaa, ei ympärivuorokautista kauppojen aukioloa, eikä sen enempää hemmottelu- kuin uskomushoitojakaan. 

Myös Pirkko Lahti ja Ulla Numminen ovat selvitelleet pitkän iän salaisuutta. He kuvaavat kirjassaan Satavuotiaiden kädenjälki, miten nykyiset satavuotiaat elävät aivan toisenlaisessa maailmassa kuin mihin syntyivät. He ovat kokeneet kolme sotaa. He jälleenrakensivat Suomen ja loivat pohjan ja perustan hyvinvointivaltiolle.

Lahti ja Numminen kysyivät kymmeneltä satavuotiaalta pitkän iän salaisuutta. Vastauksissa toistui ajatus vaikeuksien voittamisesta: ”Välillä aina meni kivi kenkään. Se otettiin pois ja jatkettiin matkaa.” Päällimmäisenä oli myönteinen elämänasenne ja tyytyväisyys, vaikka monella oli taustalla ankara lapsuus, sodat ja menetykset sekä raskas työ. Elämään sisältyi onnistumisen kokemuksia työssä ja perheessä. Elämää ovat ohjanneet selkeät elämänarvot, rehellisyys, ahkeruus ja tunnollisuus. 

Maailmalta löytyy neljä satavuotiaiden keskittymää. Japanin Okinawassa satavuotiaiden määrä on viisinkertainen Suomeen verrattuna. Siellä ihmiset viettävät yksinkertaista elämää, hoitavat puutarhaansa ja syövät kasviksia, mutta eivät punaista lihaa. Italian Sardiniassa nautitaan elämästä, juodaan punaviiniä ja syödään punaista lihaa ja juustoa, mutta myös kasviksia. Kaliforniassa adventistien yhteisössä liikutaan paljon, syödään kasviksia ja pähkinöitä. Hengellinen elämä on keskeistä. Ja neljäntenä alueena on Etelä-Italian kylä, jossa ruokavaliossa on kalaa, papuja ja oliiviöljyä.

Pitkää ikää ei siis ratkaise punainen liha eikä kala. Yhtä vastausta ei löydy. Osuisiko lähimmäksi pitkän iän salaisuutta, jos rakentaisi elämänsä pienimuotoisen arjen varaan, nauttisi hyvästä seurasta ja söisi kasviksia ja pähkinöitä ja joisi päälle viiniä. 

Hakasalmen huvilan näyttely 100 ja rapiat. 

Pirkko Lahti & Ulla Numminen: Satavuotiaiden kädenjälkiä. Docendo. 2017

Pankkiasioilla perjantaina kello 10

Raili Könönen työskentelee sosiaalityöntekijänä Siun sotessa. 

Pankin ovet olivat juuri auenneet, ja kadulla odotellut väki työntynyt sisään. Pankkisali oli täynnä, pääasiassa ikäihmisiä paperilaskut käsissään.

Ovella seisoi ovimies kuin ennen vanhaan ravintolassa. Hän on vastaanottovirkailija, joka ohjailee asiakkaita. Pankkisali tuo mieleen pelihallin korkeine pöytineen.

Ennen pankkiin mentiin nostamaan käteistä. Nyt kävi heti selväksi, ettei käteisen nostaminen enää onnistu. Tällaisesta haaveilevat asiakkaat ovimies ohjasi nostoautomaatille. No, monen hämmennys oli suuri, koska heillä ei ollut edes korttia mukana. Ei monella sen puoleen ole osaamistakaan toimia automaatilla. Osa ihmisistä myös arkailee käteisen nostamista ulkona sijaitsevasta automaatista. Varsinkin, jos liikkeet ovat jo hidastuneet ja sormet kömpelöityneet. Ikäville pitkäkyntisille on siinä tarjolla turhan monta tilaisuutta.

Seurasin pientä rollaattoria lykkivää mummoa, jonka laskuja pankkivirkailija maksoi. Laskuja oli useita, ja aikaa meni puolisen tuntia. Mummo ei voinut istua, koska asiakkaille ei ollut tarjolla tuoleja. Hän yritti nojata välillä pankin ”baaritiskiin” ja välillä rollaattoriinsa. Hintaa kärsimykselle tuli, sillä tiskillä maksettaessa jokaiseen laskuun tulee lisää reilut viisi euroa. 

Vieressäni odotteli vanha mies yksi lasku kädessään. Häneltä meni vuoro ohi, koska hän ei kuullut vuoronumeron kilkatusta eikä arvannut koko ajan tuijottaa seinällä vaihtuvia numeroita. Joku iäkäs rouva lähti suutuspäissään puhisten ovesta ulos. Hän olisi nostanut lapsenlapsille joululahjarahaa, mikä ei nyt pankin tiskiltä onnistunut. Hän jätti vuoronumeronsa ovimiehelle. Tämä antoi sen vuoronsa äsken missanneelle miehelle, joka nyt pääsi asioimaan. 

Nuoripari pyöri aulassa. Vuoronumerokoneesta ei enää voinut valita asioinnin syytä. Kone kysyy vain kielen, suomi vai englanti. Yksi asiakas nauroi, että hän otti vahingossa englanninkielen. Hän kysyi, mitä nyt, joudunko odottamaan nyt pitempään tällä englanninkielisellä linjalla. Kukaan ei hänen kysymykseensä vastannut ja hän otti uuden, suomenkielistä palvelua lupaavan vuoronumeron.

Reilun puolen tunnin päästä koitti oma vuoroni ja sain asiani hoidetuksi. Pankkikokemukseni herätti syvän huolen suomalaisesta digiloikasta. 

Digitalisaatio on hyvä renki, mutta huono isäntä. Matalan kynnyksen digi-opastusta ja valmennusta tarvitaan paljon, paljon lisää. Monin paikoin on saatu erinomaista kokemusta vertaisvalmentajista ja -kouluttajista. Ja otetaan käyttäjät mukaan suunnittelemaan palveluita ja laitteita.

Kun loikataan, katsotaan, että matalammankin tason loikkaajat pysyvät mukana. Suomi 100 -henkeen: ei jätetä kaveria!