Tilapäisen sosiaalityön tilapäinen tilanne

Tarja Kauppila:

Sosiaalialalla on tehty vuosikausia sinnikästä työtä, jotta viimein saatiin ammattihenkilölaki voimaan viime vuoden maaliskuusta. Hiljattain edesmenneen sosiaalineuvos Pirjo Sarvimäen (STM) elämäntyössä tämä laki oli yksi merkittävä saavutus. Pirjo ei ole enää lakia ministeriössä puolustamassa, mutta puolustusta ilmeisesti kuitenkin jo nyt tarvittaisiin.

Julkisuudessa on pohdittu (Aamulehti 21.1.2017), pitäisikö sosiaalityöntekijöiden sijaisten pätevyysvaatimuksia muuttaa, jos tuore lakiuudistus on hankaloittanut sijaisten saamista kunnissa. Lain mukaan sosiaalityöntekijän sijaiseksi kelpaa vain opintonsa loppuvaiheessa oleva sosiaalityön yliopisto-opiskelija. Sosiaali- ja terveysministeriö kartoittanee pikimmiten - osin yhteistyössä sosiaalialan osaamiskeskusten kanssa - mitä seurauksia muutoksella on ollut.

Kyllä sillä on paljon väliä, miten sosiaalityön sijaisuudet hoidetaan. Tämä asia on ihan huolella, monen asiantuntijan yhteistyönä mietitty nykyiseen lakiin. Tehtävien vaativuus ja vastuullisuus eivät helpotu sillä, että niitä hoidetaan tilapäisesti. Laintasoisia normeja ei ole säädetty kevyin perustein, eikä niitä pitäisi lähteä kovin lyhyen voimassaolon jälkeen hätäisesti muuttamaan.

Kolaripaikalle tultaessa huomiota neuvotaan kiinnittämään niihin onnettomuuden uhreihin, jotka ovat syystä tai toisesta hiljaa: heidän tilanteensa voi sittenkin olla vakavin ja kiireellisimmin hoidettava verrattuna äänekkäästi vaikertaviin. Jos tämän lain kohdalla istahtaisi hetken alas ja kuulostelisi eri puolilta, mitä kaikkea kuuluu sinne, mistä ensin ei vaikuta kuuluvan juuri mitään.  

Miksi ylipäätään sosiaalityössä on paljon vaihtuvuutta? Kelpoisuusehdot täyttävän sosiaalityöntekijän voi kuntaan saada, mutta häntä voi olla vaikea pitää, jos asioissa on paljon parannettavaa. Monilla kunnilla voi olla tehtävää siinä, miten sosiaalityön työtehtävät, työn määrä, työolot, perehdyttäminen, täydennyskoulutus, palkkaus ja niin edelleen, on hoidettu. Mutta eikös tilanne muutu sote-uudistuksen myötä pian siltä osin, että kuntien "ahdinko" kevenee: maakunnilla on uusina järjestäjinä tilaisuus näyttää edistyksellisyytensä myös sosiaalityön arvostamisessa.

Jos olisi vaikea saada kirurgia paikalle, ei ensimmäinen toimenpide ehkä olisi muuttaa lakia niin, että joku muukin voisi leikellä. Perustelujakaan tuskin mietittäisiin niin, että tilapäisesti vaan, käytännössä muutama leikkaus ehkä, että ei niin hankalista kohdista välttämättä tarvitsisi juuri silloin leikata ja onhan tuo sijainenkin käsitöitä tehnyt. Ja kuinka se olisi tosi, tosi hankalaa justiin monelle sairaalalle, jos ei näin leikkaustoiminnassa joustettaisi.

Raskas huokaus. Kyllä jotenkin hiljaiseksi vetää: että piti tämäkin blogi kirjoittaa.  Toivottavasti tilapäinen muutospaine on esillä ihan vaan tilapäisesti.




kuva: Pixabay

Syrjäkylät arjessa ja mielessä

Maarit Sireni, yliopistotutkija

Karjalan tutkimuslaitos, Itä-Suomen yliopisto

Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksen pitkittäistutkimus kahdesta pohjoiskarjalaisesta kylästä, Sivakasta ja Rasimäestä, on saanut jatkoa. Teos Kotona, kylässä, liikkeellä on viides raportti tutkimussarjasta, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1973. Sen jälkeen näitä Valtimon syrjäkyliä on tarkasteltu eri näkökulmista noin kymmenen vuoden välein.

Uusimmassa tutkimuksessa pohditaan, miten liikkuvuus määrittelee ihmisen suhdetta paikkaan ja vaikuttaa kylien kehitykseen. Liikkuvuus ei sinänsä ole uusi ilmiö, sillä toimeentulon hankkiminen maaseudulla on tyypillisesti edellyttänyt liikkumista. Uutta on se, että ihmisillä on nykyisin paremmat mahdollisuudet olla läsnä ja elää elämäänsä useassa paikassa samanaikaisesti.

Tutkimusprosessin aikana kylät ovat käyneet läpi rajun rakennemuutoksen ja muuttuneet merkittävästi. Kun 1960-luvulla kylissä asui yhteensä lähes 700 ihmistä, on vakituisia asukkaita nykyisin alle 70. Väen vähetessä kylistä ovat hävinneet kaikki palvelut kuten koulut, kaupat sekä myymälä- ja linja-autovuorot.

Sivakan kylän fyysisistä tunnusmerkeistä ovat jääneet jäljelle vain tiheän pajukon keskellä rappeutuva koulurakennus sekä muutama asumus pusikoituneen tien varressa. Rasimäessä kylämäiseen rakenteeseen viittaavat yhtenäinen peltoaukea, kyläyhdistyksen yhteinen tulentekopaikka ja ortodoksisen siirtoväen aikoinaan rakennuttama tsasouna.

Vaikka materiaaliset kylän merkit ovat vaivoin havaittavissa, Sivakka ja Rasimäki jatkavat olemassaoloaan arkisina elinympäristöinä, muisteltuina kotipaikkoina ja sukujen merkityksellisinä kiinnekohtina. Tilastoitujen vakituisten asukkaiden lisäksi kylissä vierailee entisiä kyläläisiä, heidän jälkeläisiään sekä muita pistäytyjiä, joilla ei ole henkilökohtaista sidettä kyliin ja niiden ihmisiin. Heihin lukeutuu luontoharrastajia, marjastajia, metsästäjiä ja kausityöläisiä. Erityisesti kylät vetävät kuitenkin puoleensa niitä, joiden juuret ovat näissä paikoissa.

Rasimäessä juurien arvostus näkyy siinä, että sotien jälkeen rakennetut rintamamiestalot ovat enimmäkseen säilyneet samojen sukujen omistuksessa. Rasimäen etäkyläläiset pitävät huolta taloistaan ja kylästään, joka on olemassa paljolti heidän toimintansa tuloksena. Kylä erottuu kyläksi sekä oman nettilehden että kylän internetsivujen perusteella. Sen sijaan Sivakkaan ei ole muodostunut vastaavanlaista virtuaalista yhteisöä, vaikka Sivakalla voisi alkuperäisen väkilukunsa perusteella olla yhtä laaja toimeliaiden etäkyläläisten joukko kuin Rasimäellä.

Monipaikkaisten ja liikkuvien ihmisten yhteiskunnassa Rasimäki näyttää pärjäävän paremmin kuin Sivakka, vaikka molempien kylien liepeillä liikkuu monipuolisesti vanhoja ja uusia kävijäryhmiä. Pelkkä pistäytyminen ympäröivissä luontokohteissa ei siis riitä kylien piristysruiskeeksi. Liikkuvuuden lisäksi tarvitaan pysähtymistä, sitoutumista paikkaan ja halua toimia kylän tai yhteisön osana. Entinen metsätyömieskylä Sivakka ja siirtokarjalaisten asuttama Rasimäki eroavat tässä suhteessa merkittävästi toisistaan.

Julkaisutiedot:

Kotona, kylässä, liikkeellä. Sivakka ja Rasimäki arjen ja mielen tiloina.

Tutkijaryhmä: Pertti Rannikko, Maarit Sireni, Päivi Härkin, Hannu Itkonen,

Seppo Knuuttila, Maria Lähteenmäki, Jukka Oksa ja Mikko Simula.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1426.

Helsinki 2016. 253 s.

Julkiset ja yksityiset vanhusten hoivakodit – samanlaisia vai erilaisia?

Hannele Komu TtM (väitellyt) 
työskentelee palvelujohtajana Siun sotessa

Hoivakotiympäristöt ja -markkinat ovat muuttumassa. Suuret, kansainväliset organisaatiot ovat aikaisempaa suuremmassa roolissa myös hoivakotimarkkinoilla. Parasta aikaa muun muassa Posti tekee uusia aluevaltauksia hoivamarkkinoille. Sote-uudistuksessa etenevä valinnanvapaus mietityttää kansalaisia. Tutkimusta hoivakodeista tarvitaan eri näkökulmista.

Vertailin väitöstutkimuksessani julkisten ja yksityisten hoivakotien näkyvää organisaatiokulttuuria toimintaympäristön ja henkilöstön näkökulmasta. Aiheesta on vähän aikaisempaa tutkimusta, ja niistä saadut tulokset ovat osin ristiriitaisia.

Tutkimukseni mukaan julkisten ja yksityisten hoivakotien näkyvässä organisaatiokulttuurissa on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja. Muun maussa henkilöstön asenteet vanhuksia kohtaan eivät eronneet julkisissa ja yksityisissä hoivakodeissa. Se osoittaa, että henkilöstön ammattikulttuuri on vahva ja yhtenäisen ammatillisen koulutuksen perusteella. Yksityisissä hoivakodeissa oli sen sijaan enemmän henkilöstöä ja henkilöstön koulutustaso oli korkeampi kuin julkisissa hoivakodeissa.

Julkiset hoivakodit ovat keskimäärin toimineet yksityisiä kauemmin, ja niissä lähijohtajat johtavat suurempia yksiköitä. Yksityisissä hoivakodeissa on puolestaan paremmat fyysiset tilat ja niissä on enemmän hoitajia.

Hoitajien asennoitumisessa vanhuksia kohtaan en löytynyt eroa yksityisten ja julkisten hoitokotien välillä. Sen sijaan hoitajien ikä lisäsi positiivista asennoitumista vanhuksia kohtaan. Yli 55-vuotiaat asennoituivat vanhuksiin positiivisemmin. Työ painottui julkisissa hoivakodeissa enemmän hoitamiseen ja hoivaamiseen. Yksityisissä hoivakodeissa tehtiin yleisesti myös muita kodinhoidollisia tehtäviä. Kokonaisuudessaan hoivakotien toiminta oli hyvin asukaslähtöistä.

Jatkossa tulee kiinnittää enemmän huomiota muun muassa hoivakotien tilojen suunnitteluun. Tiloista pitää tehdä kodinomaisempia. Tärkeää on muistaa se, että koti ja kodinomaisuus merkitsevät eri asioita eri ihmisille. Suunnittelussa tulee muistaa asukkaan hyvinvoinnin, johtamisen ja henkilöstön näkökulma. Siksi kannattaa tarkoin harkita vanhojen tilojen saneerausta hoivakodeiksi. Niistä ei välttämättä saada aikaan toimivia kodinomaisia hoivakotiympäristöjä.

Lisätutkimusta tarvitaan myös henkilöstön koulutuksen, osaamisen, työkokemuksen näkökulmasta. Tutkimuksessani ammattikulttuuri näyttäytyi hyvin yhtenäisenä, joten on tarpeen pureutua myös siihen. Näkyvän organisaatiokulttuurin lisäksi organisaatiokulttuuri on myös arvoja ja perusolettamuksia, joten niihin suuntautuvaa tutkimusta tarvitaan.

Hoivakodeille ei ole tarvetta, jos ei ole asiakkaita, joten tulevaisuudessa tutkimusta tulee tehdä myös asukasnäkökulmasta. Uskon asukkaiden tuottavan enemmän subjektiivisia kokemuksia, jotka ovat ja voivat olla hyvin erilaisia. 

Kirjoitus perustuu Hannele Komun 16.12.2016 Itä-Suomen yliopistossa tarkastettuun väitöskirjaan Organisaatiokulttuuri hoivakodissa – julkinenja yksityinen hoivapalvelu toimintaympäristön ja henkilöstön vertailun.  

Mies pahvilaatikossa

Arja Jämsén:

Kauan sitten eräänä aamuna kävelin ystäväni kanssa Lontoon katuja. Toisella puolella katua oli teatteri, jonka portailla olevasta suuresta pahvilaatikosta pilkisti miehen pää. Hän näki meidät ja vilkutti iloisesti. Minä vilkutin takaisin ja sanoin kumppanilleni: Katsopa, miten vitsikästä markkinointia tuolla teatterilla on. Tuo liittyy johonkin uuteen näytelmään.

Myöhemmin – nolona ja surullisena – huomasin, ettei todellakaan ollut kyse vitsistä. Vilkuttaja oli yöuniltaan heräävä asunnoton. Enää en ole niin sinisilmäinen. Asunnottomiin törmää suurkaupungeissa joka paikassa. Miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Osa näyttää siltä, että kadulla on vierähtänyt vuosi jos toinenkin. Osan kohdalla ihmettelee, mitä on nyt elämässäsi sattunut, kun olet katukivetykselle istuksimaan joutunut.

Asunnottomuus on Britanniassakin ollut iso ongelma jo 1960-luvulta lähtien ja näkyi myös tänä jouluna monella tavoin julkisuudessa. Oxfordin kävelykadulla joululauluja laulava kuoro kerää rahaa asunnonnottomien auttamiseksi. Ravintolat jakavat ruoka-annoksia vähäosaisille. Ihmiset tuovat kivetyksellä istuvalle kahvilasta tuoreen kahvin ja kerrosleivän. Joku antaa omenan, toinen setelin istujan kippoon. Oma ilmiönsä ovat asunnottomien lehden, Big Issuen, kauppiaat, jotka saavat osan lehden hinnasta. Iloisia, ystävällisiä tyyppejä, joilta mielellään lehden ostaa.

Peribrittiläiseen tyyliin myös kuninkaalliset osallistuvat näkyvästi hyväntekeväisyyteen. Prinssi William seuraa äitinsä jalanjälkiä ja esitti jouluvetoomuksen nuorten asunnottomuuden torjumiseksi. Rahaa kerätään auttavaan puhelimeen ja nuorten tukikeskukseen. Monet julkkikset tukevat kampanjaa.

Toki Britannian hallituksellakin on omat asunnottomuuden torjuntaohjelmansa. Viimeksi kun väliaikaisia asuntolapaikkoja ei ollut tarjota läheskään kaikille tarpeessa olijoille, nuorille annettiin bussilippu. He saivat viettää yön ajelemalla yöbusseilla ympäri Lontoota. Ei ehkä kovin mukavaa, mutta kuitenkin lämpimämpää ja turvallisempaa kuin kadulla.

Joulun aikaan kriisi korostuu. Majoitus- ja ruuanjakelupaikat ovat kiinni ja on vuoden kylmin aika. Sohon ytimessä on pieni, joulukoristeltu teltta. Oviaukon yläpuolelle on tussilla kirjoitettu ”John´s home”. Kaduilla näkyi paljon julisteita, joissa ”joulukriisin” takia haettiin lisää vapaaehtoistyöntekijöitä kadulle

Suomi 100 on uuden vuoden teema. Mikä mahtaa ollakaan Suomen tie? Haluammeko edelleen tukea vahvaa suomalaista hyvinvointimalliamme, joka pitää huolta kansalaisistaan. Vai olemmeko liukumassa kohti ”jokainen huolehtikoon itsestään” -tyyliä ja sysäämme ”köyhät, sairaat ja muut onnettomat” vapaaehtoistyön ja hyväntekeväisyyden varaan?  

Ehkä tasavallan presidentin uudenvuoden puhe antaa meille vinkkiä:”… ihmisten tulee auttaa parhaansa mukaan toisiaan ja kantaa kohtuudella vastuuta itsestään.  Hyvän tekeminen ei ole julkiselta vallalta pois vaan päinvastoin, maata rakennetaan yhdessä.”

Apua aikuisille: katse eteenpäin!

Tarja Kauppila:

Nyt se sitten on tapahtunut, paljon puhuttu ja mittavia etukäteisvalmisteluja vaatinut toimeentulotuen perusosan siirto kunnilta Kelalle. Hakemukset on luvattu käsitellä seitsemän arkipäivän kuluessa. Alussa puhelut ovat ruuhkautuneet. Ja teknisen häiriön vuoksi viime vuonna annettuja tukipäätöksiä ei juuri tällä hetkellä näe verkkopalvelusta. Mutta toivotaan, että niistäkin kunnialla selvitään.

Toimeentulotuen perusosan uutisoitiin nousevan. Viime vuonna se oli yksin asuvalle aikuiselle 485,50 euroa kuukaudessa ja tänä vuonna 487,89 euroa. Nousua oli 2,39 euroa. Yksilön kannalta määrällisesti arvioiden aika pienestä voi uutisen tehdä - pääasia tietysti, että on myönteistä kehitystä.

Toimeentulossa on kyse perustuslain hengessä tärkeästä asiasta: viimesijaisesta tukimuodosta, jolla turvataan henkilön ja perheen toimeentulo ja edistetään itsenäistä selviytymistä. Perusosa kun kattaa vain aivan välttämättömään ja tavanomaiseen toimeentuloon liittyvät menot, kuten ruoan, vaatteet ja vähäiset terveydenhoitomenot.

Kaikkein heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten selviytyminen ja sosiaalityön tulevaisuus mietityttävät. Miten vaikuttavat Kela-siirto, taloudellinen taantuma ja sote-uudistus? Löytyykö kunnista ja maakunnista intoa, resursseja ja huomiota toimeentulotuella eläville, joiden kuntoutumiseen olisi panostettava myös sosiaalityön keinoin? Miten käy erityisesti huono-osaisuuden vaivaamalle Itä-Suomelle?

Sosiaalinen kuntoutus sosiaalityössä -teemaa kehitettiin ISOssa jo ennakoiden eteenpäin perustyönä ilman kehittämishankerahoitusta - sitä eivät vielä rahoitusanomuksemme tuottaneet sen paremmin ELYltä kuin Kelaltakaan. Toinen näki kehittämisen rahoitusvastuun osuvan paremmin valtiolle, toinen kunnille. Ei oikeastaan yllätä.

ISOn seminaarissa kuntien sosiaalityön asiakkaat kertoivat sosiaalisen kuntoutuksen asiakkuudestaan ja siitä, miten heräsi halu saada ammatti ja työtä. Sen pitäisi olla Kelan kuntoutuksen kanssa yhteinen tavoite. Sosiaalityön kehittäjät painottivat koko työyhteisöä tarvittavan muutokseen, kaikkien osaamista olisi uudistettava. Mistä siis löytyy resursseja – aikaa, rahaa ja taitoa – kaivatun sosiaalityön kehittämiseksi?

Aikanaan 1990-luvun lamassa etsittiin rahoitusta vankien elämäntilanteiden ja selviytymisen tutkimukseen. Aihe kiinnosti monia - ei kuitenkaan rahoittajia. Tuki löytyi viimein oikeusministeriöstä, silloiselta ylijohtaja K.J. Långilta. Silloin ministeriö hoiti sen, mikä jäi niin akateemikoilta kuin palveluarjen pyörittäjiltäkin marginaaliin. Eriarvoisuutta, köyhyyttä ja syrjäytyneisyyttä on, vaikka niitä ei haluttaisi nähdä tai niiden ratkaiseminen ei kiinnostaisikaan.

Eteenpäin päästäisiin jo, kun kuunneltaisiin asiakkaita ja lisättäisiin sitä palvelua, mitä autetuiksi tulleet ovat toimivana esille nostaneet.  Esimerkiksi passiiviseksi arvioidun kansalaisen on saattanut saada liikkeelle maksuton bussikortti. Tosin sosiaalityöntekijän kanssa on voitu ensin löytää se mielenkiinnon kohde, minne menisi bussilla, jos kortti olisi.

Ihan rutiinileikkaus vaan

Tarja Kauppila:

Vanhempi herra tuskastuu hipaisuautomaatilla, vilkuilee apua. Käyn kaverina ilmoittautumisessa, kohtalotovereita ollaan. Poikansa on tietotekniikka-alalla, niveliäkin kuluttavalta stressityöltä se on isästä vaikuttanut.

Vaatteiden vaihto. Kuin vilkasliikenteinen uimahallin pukukoppi, mutta nyt joku henkilökuntaan kuuluva ottaa haltuunsa vaatekaappisi avaimet. Yövaatteissa ja aamutakissa päivällä - ventovieraiden aulaseurassa - outoa. Istumme ympyrämuodostelmassa ja odotamme lisäohjeita ruudulta, jolla olemme vain numeroita.

Aikanaan heräämöön kärrätään, vaikka hereillä koko operaatio oltu. Siellä näkee ja kuulee, tahtomattaan. Nuori ulkomaalainen mies vaikeroi, heräilee liikenneonnettomuuden jäljiltä.  Englanti ei taitu, tulee puhelintulkkaus.

Virkeä mieshoitaja kyselee väsyksiin asti, onkos meillä täällä tunto palautunut. Ei ole. Tältäkö se ”tuntuisi”, jos olisi halvaantunut? Hoitaja kommentoi, ettei tiedä, ei ole kokemusta.

Monet leikanneet lääkärit käyvät vaihtamassa sanasen potilaansa kanssa. Minua ei jututeta, hyvä vai huono merkki?

Vuoro vaihtumassa, viimeisenä kärräävät osastolle. En tohdi kysyä, mille. Koetan vilkuilla kuljetettaessa ilmoitustaululta vinkkejä, mistä paikasta kyse.

Neljän hengen huone. Tulevat ja menevät, jatkuva haavoittuneiden rumba kuin rintamalla. Opin kuunteluoppilaana rintasyöpäpotilaan hoitoprosessin. Vakava asia. Yhdeksän vieruskaveria ehtii kotiutua, monenlaisista pulmista.

Sairaalassa ei ole hiusshampoota. Eivätkö muut viivy niin pitkään, että kaipaisivat? Tulehdukset levinnevät usein omalta iholta. Vuodepotilaille pitäisi tarjota käsidesi, nimenmukaisesti käden ulottuville.

Huoneessa ei kangasverhoilla yksityisyyttä tai tietosuojaa saa. Potilaita ei kutsuta lääkärin tai hoitajan huoneeseen keskustelemaan, vaikka tiloja olisi. Sängyissä on kuitenkin pyörät ja pyörätuoleja tarjolla.  

Lääkärinkierto monen potilaan huoneessa tuntuu historian jäänteeltä, jota on digitalisoitu: kärrätään tietokonetta mukana. Vaikea siinä on monella tilastaan mitään kysyä, vaikea kai monen vastatakaan, kun yleisöstä ei ole pula.

Sosiaalityöntekijöitä en havaitse, vaikka monenlaista kokemusta jaetaan. Hiljaisina hetkinä hiipivät rintaleikatut peilille: mitä lähti, mitä jäi. Niin karua, kun useimmat lähtevät vielä kudosnesteitä valuvat dreenit muovipussissa mukanaan kohti kotia.  

Kotiutujat eivät tunnu tietävän, mitä tehdä ranteeseensa kiinnitetylle tunnistusrannekkeelle. Neuvon hävittämään huolella, siinä kuitenkin henkilötunnus ja QRP-koodi. Ei ole mikä tahansa paperiliuska.

Perustarpeista huolehtijat ovat inhimillisiä kohtaajia. Ehtivät muutaman sanan, englantiakin tapailevat, oppivat mieltymykset.  Harmittelemme, kun vuosikymmenet ahkeroineelta eivät olleet mitään kysyneet työn vaihtuessa toiseen taloon.

Vierustoverin tulehdukset ovat vaikeat, korjausleikkaus tulee.  Jaksaa tsempata ja käydä tervehtimässä, vaikka petipaikkansa siirtyi toisaalle. Toinen on tullut aikanaan tähän taloon töihin ennemmin kuin ensimmäinenkään potilas. Kokemuksia vaihdetaan ja lupaan niistä jotakin myös kirjoittaa.  

Lupaus on pidettävä, kävi itselle miten tahansa. Hyvin kävi: jalka toimii ja terveen paperit. Kiitos auttajille - kehitettävää jäi, mutta työthän jatkuvat!