Voit Sä olla mun sossu – ihan oikeesti?

Tarja Kauppila:

Aloitan kuin mielensäpahoittaja konsanaan: kyllä ei jättänyt minua kylmäksi Osallisuuden aika ry:n nuorten kehittäjäryhmän kannanotto ”Mitoitus lakiin” (Talentia 2018). Selväksi tuli, miksi nuorten mielestä olisi tärkeää, että sosiaalityöntekijällä olisi enemmän aikaa kutakin lasta, nuorta ja koko perhettä varten.

Kun nuori kerran kysyi työntekijältä, ootko sä mun sossu, niin tämä vastasi, ettei hän tiedä. Nuori muisti työntekijän nimen lukeneen hänen papereissaan, mutta työntekijä kiirehti jo jonkun toisen neuvotteluun. Nuori arvioi itse, ettei hänellä ole koskaan ollut sellaista oloa, että sosiaalityöntekijä tietäisi hänestä muuta kuin nimen ja sosiaaliturvatunnuksen.

Nuoret toteavat puhuttelevasti, että ”sosiaalityötä ei voi olla ilman ihmissuhdetta, eikä ihmissuhdetta voi olla ilman molemminpuolista tutustumista toiseen”. Tunnetko Sinä asiakkaasi?

Työntekijät vaihtuvat vinhaan. Vuosia kestäneiden asiakkuuksien aikana nuoren sosiaalityöntekijä on vaihtunut keskimäärin kerran vuodessa.  Kyllä ei ole lähelläkään kohtuullista vaihtuvuutta tuollainen. 
Sydäntä särkee, etteivät nuoret ole tunnistaneet itseään kuvauksista, joita viranomaistahot kertovat. Tarvittaisiin yhteistä aikaa kirjoittaa ja käydä tekstejä läpi: varmistaa yhteinen ymmärrys ja täydentää konkreettisin sanoin mahdolliset tyhjää kuopivat ilmaisut. Tätä olemme ISOn lastensuojelun dokumentaatioseminaareissa sparranneet ja asiakassuunnitelmien laatimisessa korostaneet.

Neuvotteluissa viranomaisilla on tukenaan papereita, mutta nuori tulee omaan asiaansa yleensä paljain käsin. Nuori muistelee: ”Mun neuvottelut alkoi aina ensin ilman mua. Odotin oven ulkopuolella et mut kutsutaan sisään. Ilman, että tiesin, mitä aikuiset on puhunu sitä ennen, näin vaan hermostuneet vanhemmat pöydän ääressä”.

Ei ole nuoren helppo ponnistaa suljetun oven takaa motivoituneeseen ja sitoutuneeseen yhteistyöhön. Kunpa olisivat tavanneet työntekijän kanssa kahden kesken useamman kerran ja tutustuneet toisiinsa ennen, kuin laajoja verkostoja tilanteessa kohtautetaan.

Kyllä ei ole nyt sosiaalityön tilanne kunnossa. Huono on tilanne, apua tarvitsevien ja sitä tarjoavien näkökulmasta suorastaan kriittinen.

Lakisääteinen sosiaalityön asiakasmäärän rajaus on tarpeellinen, vaikka monet näkevät siinäkin riskejä. Lakia pitää rohjeta käyttää tässä kehittämisen välineenä. Luovutaan mitoitussääntelystä sitten, kun huomataan asioiden hoituvan hyvin koko maassa ilmankin. Nyt ripeitä toimenpiteitä lainsäätäjältä, kiitos!

Blogissa käytetyt lainaukset: Mitoitus Lakiin. Osallisuuden aika ry:n nuorten kannanotto, Helsinki 14.6.2018. Julkaistu teoksessa 30 päivää Lastensuojelun ammattilaiselle. Helsinki: Talentia ry, s. 13−14.

Sosiaalityöntekijä, joka nauroi

kuva: pxhere

Arja Jämsén, tietokirjailija

Erja Nevalainen, palvelujohtaja,
Siun sote

Taina Tolonen, palveluesimies,
Siun sote

Viime keväänä alkoi Pohjois-Karjalassa kiertää villi huhu: erään sosiaalitoimiston käytävältä oli kuultu naurua. Siis naurua! Tarina ei kertonut, kuka nauroi, oliko hän sosiaalityöntekijä, asiakas vai pomo.

Olimme hämmentyneitä. Ei voi pitää paikkaansa, ei, ei. Päättelimme, että juttu on ilmiselvästi niitä länsimedian valeuutisia. Mikä nyt sosiaalialalla naurattaisi? Palkkapussi? Ehkä ei. Sote-uudistus, jota odotetaan tulevaksi. Tulee ja tulee, ihan kohta. Ei tulekaan vai tuleeko sittenkin. Hitaimmat kyselevät, joko se meni. Minne se meni?  Ohi meni – vai eikö sittenkään?

Huumori ja sosiaaliala, aihe alkoi kiinnostaa. Onko se mahdoton yhtälö? Saako sosiaalialalla nauraa? Olemme tekemisissä vakavien asioiden kanssa, jotka eivät sinällään huvita. Voisiko huumori kuitenkin joskus jopa auttaa vaikeiden asioiden käsittelyssä? Traagisistakin tilanteista saattaa jälkeenpäin löytyä koomisia sävyjä.

Jari Lyytimäki toteaa tuoreessa kirjassaan Huumori ja ympäristösuojelu, että aihepiirin vakavat kysymykset ja alan totisuus tarjoavat hedelmällisen maaperän komiikalle. Vakavasta ja kepeästä syntyy arvaamaton yhdistelmä. Jotain samaa voisi kuvitella sosiaalialalla piilevän.

Yksi esimerkki sote-huumorista on Tyyne Kettunen, eläkeläinen ja terveyspalvelujen suurkuluttaja. Tyyne kommentoi sote-päivityksissään uudistuksen ajankohtaisia käänteitä ja termejä huumorilla, joka on vailla vertaa. Jos Tyyne sote-koteloineen ei ole vielä tuttu, kannattaa kipinkapin rientää YouTubeen.

Jokaisella meistä on kokemusta siitä, miten nauru yhdistää. Huumori inhimillistää ja lähentää ihmisiä toisiinsa. Toinen ihminen tuntuu yhteisen naurun jälkeen tutummalta ja mukavammalta. Huomaa kaiken kaikkiaan ajattelevansa kanssakulkijasta aiempaa positiivisemmin, ja elämä tuntuu kevyemmältä. Ja onhan naurulla todettu olevansa myönteisiä vaikutuksia myös terveyteen ja hyvinvointiin. Työporukan yhteinen ja hyväntahtoinen huumori kertoo hyvinvoivasta työyhteisöstä.

Huumori on taitolaji. On hiljaista, älykästä ja kuivaa huumoria. On röhötystä ja huutonaurua. Yksi hihittää, toinen kikattaa ja kolmas hekottaa. On tilannekomiikkaa, joka elää nopeasti ohikiitävässä hetkessä.

Huumoria voidaan käyttää myös kielteisesti. Vitsaillaan ilkeästi tai pilkataan huumorin varjolla. Silloin huumoria käytetään vallan välineenä, ja huumorilla eristetään ja rajataan osa esimerkiksi työyhteisön jäsenistä ulkopuolelle.

Sosiaalialan huumoria ei ole juurikaan tutkittu. Pari pro gradu -työtä sivuaa aihetta. Poliisihuumorista on tehty väitöskirjatutkimus, samoin kuin huumorista hoitotyössä. 

Tunnistatko sinä huumorin kukkia työssäsi ja työyhteisössäsi? Oliko huumoria joskus ennen muinoin, vaan ei enää? Vai onko huumori läsnä arjen työssä, olennainen osa yhteistä tekemistä? Kuka nauraa ja mille nauraa?

Miltä kuulostaisi kertomus sosiaalityöntekijästä, joka kerran nauroi? Jos kiinnostuit aiheesta, niin otapa yhteyttä, kerromme lisää.