maanantai 25. syyskuuta 2017

Eriarvoisuuden syvenevät kuilut


Anne Tuikka on ma. sosiaalityöntekijä Kainuun soten aikuissosiaalityössä Sotkamossa. Hän on myös sosiaalityön maisterivaiheen opiskelija.

Professori Marja Vaaraman haastattelu MTV 3:n kymppiuutisissa 18.9.2017 oli puhutteleva.  Vaaraman johtaman tutkimuksen mukaan väestön kahtiajakautuminen on jopa sisäinen uhka yhteiskuntarauhalle. 
Ihmisen luottamus yhteiskuntaan on heikoilla, jos se kietoutuu ulkopuolisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen ja tunteeseen, ettei ole samassa veneessä. Nyt meillä kaikilla on aika katsoa peiliin, sillä uskon ja toivon, ettei peliä ole vielä menetetty.
Suomalaisessa yhteiskunnassa on jo pitkään valinnut vahva yksilökeskeisyyden ideologia, jonka seurauksena heikoimmat ovat jääneet jalkoihin. Seurauksena voi olla alamäki, jolle ei aina löydy ymmärtäjiä ja kannattelijoita. Syyllistäminen, ihmettely ja jossittelu eivät auta.
Hyvinvoinnin edistämiseksi poliittiset päättäjät tarvitsevat tietoa ongelmista ja niiden mekanismeista, jotta yhteiskunnan vähissä olevat varat tulisivat oikein ja tehokkaasti kohdennettua. Tarvitsemme tutkimustietoa, jotta saisimme aikaan vaikuttavuutta.
Suomeen ollaan juuri perustamassa uutta taloustieteen huippuyksikköä, joka on varmasti tarpeen. Koska nyt Vaaraman tutkimusryhmän mukaan sisäinen rauha on uhattuna, tulisi resursoida vahvasti myös yhteiskuntatieteeseen. Voisiko vastauksia hakea talous- ja yhteiskuntatieteen monialaisena yhteistyönä?
Vaarama tuokin esille yksilö- ja rakennetason tutkimustarpeen. Vaaraman tutkimusryhmän tulokset osoittivat, että on puututtava myös taustalla oleviin sosiaalisin ongelmiin sekä niitä tuottaviin ja ylläpitäviin tekijöihin.
Osallistava terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen -hanke PROMEQ lähtee hakemaan terveyserojen taustamekanismien ja syy-seuraussuhteiden parempaa tuntemusta. Yhtenä työmuotona käytetään sosiaalista markkinointia. Tavoitteena on saada parempaa ymmärrystä niiden ihmisten elämästä, joita terveyserot eniten koskettavat.
Yhteisen eetoksen eteen on tehtävä pitkäjänteistä työtä, jotta voisimme puhua hyvinvoivasta yhteiskunnasta. Ellemme kohtaa tätä ongelmaa, voidaan sanoa, että ”sitä saa mitä tilaa”. Näin emme halua tapahtuvan, sillä hyvinvointiyhteiskunnan edellytys on, että sen kaikilla jäsenillä on hyvä olla.
Tutkimustyön lisäksi tarvitsemme vahvaan kumppanuuteen pohjautuvaa, monialaista yhteistyötä. Läpikulkevana teemana ovat eettisyys ja ajatus siitä, että ”Me kaikki olemme yhtä arvokkaita”.  Ratkaisua kannattaa lähteä etsimään sosiaalisesta ja yhteisöllisyydestä, jossa Richard Sennettiä lainaten toinen toisemme kunnioittaminen toimii siltana eriarvoisuuden kuilun ylittämiseksi.

Lue lisää: Marja Vaarama: Hyvinvoinnin jaterveyden eriarvo on ratkaisuaan odottava sosiaalinen ongelma.

Monialainen yhteistyö on voimaa Etelä-Savon väkivaltatyössä


Olli Humalamäki työskentelee LAPE-hankekoordinaattorina Etelä-Savossa.


Etelä-Savon väkivaltatyö on tullut aikuisen ikään. Tarina alkaa 1990-luvulta. Silloin väkivallan kokijoita työssään kohdanneet viranomaiset alkoivat yhdessä miettiä, miten väkivaltatyötä voisi kehittää. Viola - väkivallasta vapaaksi ry perustettiin vuonna 1999 Mikkelissä. Yhdistys on siitä lähtien ollut maakunnan lähisuhdeväkivaltatyön kivijalka.
Myöhemmin vuonna 2014 alettiin muotoilla kattavan lähisuhdeväkivaltatyön mallia. Kehittämistyöhön osallistuivat niin julkisen sektorin toimijat kuin järjestötkin. Ytimenä toimi Viola ry yhdessä Mikkelin seudun sosiaali- ja terveystoimen, Savonlinnan kaupungin ja Pieksämäen kaupungin kanssa. Mukana oli myös kattava verkosto potilas- ja vammaisjärjestöjä, jotta jo alusta alkaen saatiin erityisryhmien kokema väkivalta ja sen erityispiirteet huomioitua rakenteissa. Sosiaali- ja terveysministeriöltä ja silloiselta Raha-automaattiyhdistykseltä saatiin rahoitusta kehittämiseen.
Lähisuhdeväkivallan kokija ja hänen tarinansa ovat kaiken kehittämisen perusta ja lähtökohta.  Järjestökentän kautta kokijoiden osaaminen ja elämäntarinat tulevat osaksi yhteistä työtä. Julkisen sektorin ammattilaiset puolestaan rakentavat alustan, joka mahdollistaa tehokkaan työskentelyn kokijoiden, tekijöiden ja heidän lastensa auttamiseksi.
Ja kaikkein tärkeintä on, että olemme luoneet työn tekemiselle sekä rakenteet että kanavan, jolla erityinen osaaminen ja ymmärrys lähisuhdeväkivallasta ilmiönä saadaan kaikkien toimijoiden käyttöön. Olennaista on kumppanuus. Kaikki tehdään yhdessä, kukaan ei määrittele toisen sisältöjä tai vastuuta. Näin tasa-arvoinen ja osallistava kumppanuus syntyy koko verkoston kesken. Hallinnossa otetaan käyttöön yhteensovittavan johtamisen periaatteet ja vastuuta työstä ja sen kehittämisestä jaetaan kaikille toimijoille, myös kokijoille.
Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiselle rakenteet mahdollistavat osallistumisen merkitykselliseen lähisuhdeväkivaltatyöhön. Hän pääsee osalliseksi kehittämisestä, joka tuottaa työkaluja ja rohkeutta kohdata hankaliakin asioita. Esimiehen tuki antaa työntekijälle varmuuden, että saan olla läsnä, saan toimia. Ilmiönä lähisuhdeväkivalta leikkaa kaikki hallintosektorit, joten kukaan ei enää voi sanoa: ”ei kuulu minulle”.
Yhteisen kehittämistyön tuloksena Etelä-Savossa lähisuhdeväkivaltatyöstä on tullut ”ilmiö”, joka vetää puoleensa yhä uusia osaajia. Alueen työterveyshuollot ja ensihoito ovat viimeisimpänä lähteneet mukaan kantamaan vastuuta. Lähisuhdeväkivaltaan erikostuneita työntekijöitä on jo lähelle 200. Lisäksi peruskoulutuksen väkivaltatyöhön on saanut noin 2 000 ammattilaista. Kansalaisjärjestöt tuottavat erityisryhmien näkökulmaa kokonaisuuteen ja ovat kiinteästi mukana lähisuhdeväkivallan vastaisessa verkostossa.  
Lähisuhdeväkivallan ehkäisyssä olemme vielä alussa. Toivomme, että pyörimään lähtenyt lumipallo pysyy liikkeessä ja laajenee Etelä-Savosta koko Suomeen. Ja se lumipallo kasvaa niin suureksi, ettei sitä voi enää pysäyttää.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Etumatkaa kurotaan - vauhti kiihtyy!

Susanna Rautio (vas.) työskentelee Kansa-koulu-hankkeen aluekoordinaattorina ISO-alueella ja Päivi Röppänen erityisasiantuntijana Istekki Oy:n Sote-palvelut -yksikössä.

 
Sosiaalihuollon tiedonhallinta on tunnetusti jäänyt jälkeen terveydenhuollosta. Etumatkaa kurotaan kuitenkin kiinni hyvää vauhtia. Sosiaalihuollon Kanta-palveluihin valmistaudutaan eri puolilla valtakuntaa ihan rytinällä.
Konkreettisena osoituksena ovat Kansa-koulu-hankkeen kirjaamisvalmennuksen suorittaneet reilut 1 000 sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöä. Heidän kauttaan kirjaamisosaaminen leviää heidän omiin organisaatioihinsa.
Tänä syksynä ISO-alueella aloitettiin valmennuksen toinen vaihe. Valmennuksiin on ilmoittautunut liki 170 osallistujaa. Kiinnostus kirjaamiseen ja sen kehittämiseen on selvästi herännyt. Esimerkiksi hyvän dokumentoinnin periaatteiden opettelu on koettu tärkeänä. Valmennettavat pohtivat ennakkotehtävissään muun muassa, mitä ovat hyvän dokumentoinnin tunnusmerkit.
Yhtenäisten kirjaamiskäytäntöjen ja asiakasasiakirjarakenteiden odotetaan helpottavan kirjaamista ja hyödyttävän kaikkia osapuolia. Lisäksi sähköisen asioinnin erilaiset ratkaisut ja teknologian hyödyntäminen mahdollistavat uudenlaisia tapoja kirjata ja osallistaa myös asiakasta. Esimerkiksi kotihoidossa mobiilikirjaamista on jo otettu käyttöön.
Toisen vaiheen kirjaamisvalmennuksissa käsitellään kirjaamista sosiaali- ja terveydenhuollon rajapinnalla. Rajapinnassa tehdään monialaista yhteistyötä: eri toimijat työskentelevät yhdessä asiakkaan parhaaksi määrittelemällä yhdessä asiakkaidensa asiakkuuteen liittyviä tehtäviä, tehtäväjakoa sekä vastuualueita. Sosiaali- ja terveydenhuollon integraation myötä rajapintatyöskentely lisääntyy. Tämä kokonaisuus onkin herättänyt paikoin paljon kysymyksiä.
Miksi on tärkeää tarttua kirjaamisosaamisen kehittämiseen? Jatkossa myös sosiaalihuollon kirjaukset tulevat asiakkaan luettaviksi Kanta-palveluihin, jolloin asiakkaat saavat entistä ajantasaisemmin omia asiakastietojaan luettaviksi. Niinpä on tärkeää, että kirjoitettaessa ajatellaan asiakas tekstin lukijaksi. Miten itse haluaisit itsestäsi kirjoitettavan?
Kanta-palveluiden käyttöönoton edellytyksenä on sosiaalihuollon henkilöstön kouluttaminen asiakasasiakirjalain mukaiseen toimintaan ja määrämuotoiseen kirjaamiseen siirtyminen. Kirjaamisen ohella koko sote-tiedonhallinta on muutoksessa. Kirjaamisvalmentajat ovat tulevina kirjaamisosaamisen kehittäjinä eturintamassa tässä muutoksessa. Olisikin tärkeää, että kirjaamisvalmentajista koostuvat verkostot olisivat mukana myös sote- ja maakuntauudistuksessa, pitämässä sosiaalihuollon puolia!

Katso tästä Kansa-koulu-hankkeen aluekiertueilla esitettjä kysymyksiä ja niiden vastauksia. 

torstai 14. syyskuuta 2017

Päihteiden varjossa, väkivallan salaisuuden alla


Suvi Essel työskentelee lähisuhdeväkivaltatyön koordinaattorina Rikosuhripäivystyksen (RIKU) Itä-Suomen aluetoimistossa. 

”Pitkään aikaan en pelännyt mitään. Olin jo menettänyt uskottavuuteni, ihmisarvoni, läheiseni, työni ja kaiken sen, mikä minulle oli ollut tärkeää. Jäljelle jäi vain sairaus eikä ollut enää mitään pelättävää.

Ensimmäisen lyönti ja raiskaus muutti elämäni, silloin aloin taas pelkäämään. Sanottiin, että eikös se kuulu asiaan. Tuolloin mietin, että sairaudestani huolimatta minäkin olin ihminen. Väkivallan ei pitäisi kuulua kenenkään elämään” - Elisa 32 v

Vuosittain lähisuhdeväkivalta koskettaa tuhansia naisia, miehiä ja lapsia. Vuosittain yhä useammat ihmiset joutuvat elämään pelon ja epävarmuuden keskellä ja jäävät väkivallan kokemuksen kanssa yksin. Valitettavan usein väkivallan uhreista jäävät yksin ihmiset, jotka ovat sairastuneet päihderiippuvuuteen. Kyseessä on siis erityisen haavoittuva asiakasryhmä, joka tarvitsee kokonaisvaltaista apua ja tukea.  
Kuinka me ammattilaiset voimme auttaa? Vastaus on helppo ja suhteellisen yksinkertainen. Yhdessä. Yhdessä voimme auttaa. Auttaminen lähtee ymmärryksestä. Ymmärryksestä, että asiakkaat tarvitsevat apua ja tukea yli viranomaisrajojen. Ymmärryksestä, että ohjaamalla asiakkaita tarpeenmukaisiin palveluihin pystymme yhdessä auttamaan ja hyödyntämään koko palveluverkoston osaamisen asiakkaiden etujen mukaisesti.
Yhdessä auttaminen tarkoittaa sitä, että sosiaali- ja terveysalan ammattilainen tuntee alueensa kunnallisen ja järjestölähtöisen palvelutarjonnan. On tärkeää olla tietoinen siitä, mitkä lait ja säädökset ohjaavat toimintaa. Lähisuhdeväkivaltaa kokeiden asiakkaiden kohdalla meillä on Suomessa linjauksia ja suosituksia, jotka velvoittavat ammattilaisia kysymään väkivallasta ja ohjaamaan väkivallan, rikosten uhreja uhripalveluihin.
Valtakunnallisesti uhripalveluita tuottaa Rikosuhripäivystys RIKU. Tehtävänä on auttaa väkivallan uhreja. RIKU tarjoaa keskusteluapua ja henkistä tukea väkivallan uhreille, auttaa turvasuunnittelussa sekä antaa tietoa ja tukea rikosprosessiin liittyvissä kysymyksissä. RIKUn palveluihin voi ohjautua nimettömänä.
Seuraavan kerran, kun kohtaat työssäsi asiakkaan, kysy väkivallasta ja ohjaa palveluihin. Kohtaa ihminen, ole läsnä ja hyödynnä koko palveluverkoston osaaminen. Myöskään sinun ei tarvitse ammattilaisena jäädä yksin.
Väkivalta aiheuttaa uhrilleen kokonaisvaltaisia seurauksia. Liian usein hoidamme näitä seurauksia päihteillä. Kysymällä väkivallan kokemuksista autamme ihmisiä puhumaan vaietusta, piilotellusta asiasta ja saatamme heidät tarvitsemansa avun ja tuen piiriin. Muistathan, että lähisuhdeväkivalta ei ole perheen sisäinen, yksityinen asia. Se on rikos. Ja rikosten uhreilla on oikeus apuun ja tukeen.
Te, jotka vielä teette töitä toipumisen eteen ja pohditte väkivallasta kertomista, muistakaa, että muutos alkaa usein rohkeudesta kertoa väkivallasta ja uskalluksesta ottaa apua vastaan.
Olkaa siis rohkeita, puhukaa kokemuksistanne ja hakekaa apua sitkeästi. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa turvallinen, väkivallaton elämä.


torstai 7. syyskuuta 2017

Poes alta, jahvat tulloo!

Tarja Kauppila:


Joku voi muistaa tv-mainoksen, jossa mummo viiletti potkukelkalla kylän raitilla. Vauhdissa hän kajautti appelsiinimainoksen ja kehotti siirtymään pois tulevien hedelmien alta. Kunpa digitalisointi etenisi sosiaalityössä samalla sykkeellä!
Pari vuotta sitten tutkin tietojohtamista julkisissa sosiaalipalveluissa (Kauppila 2015, ks. https://www.isonet.fi/raportit). Tietojärjestelmät eivät tuntuneet palvelevan parhaalla mahdollisella tavalla ja kehittäminen takkuili. Sosiaalijohdolta saadut sähköpostit kertovat, ettei tilanne ainakaan sosiaalityön asiakastietojärjestelmien osalta ole muuttunut paremmaksi.  
Soten tiedonhallinnassa on pitkään edetty terveydenhuolto edellä, eikä sote-tasapaino synny vain toivomalla. Etumatkan kuromista ei tässä voi jättää yksinomaan tiedonhallinnan tai tietotekniikan ammattilaisille. Sosiaalialan kannattaa vaikuttaa aktiivisesti tulevaisuuden työvälineiden luomiseen.
Terveydenhuollossa yhtenäisyyttä on saatu jo sillä, että on aikanaan organisoiduttu kuntayhtymiksi, joista ovat osoituksena terveyskeskukset ja sairaanhoitopiirit. Sosiaalihuollon arki on ollut ja on laajalti edelleen yksittäisten kuntien arkea – myös tietohallinnon osalta. Kirjavuuden sijaan nyt tarvitaan yhteinen näky ja tahtotila. Ja tosiasia on, että yhtenäisyyttä ei synny ilman yhteistä aikaa, osaamista ja resursointia, oli hallintomalli mikä hyvänsä.
Sosiaalihuollon digitalisoinnissa on monimutkaisuutta, jonka taklaaminen on monipuolista osaamista omaavan asiantuntijatiimin työtä. Pitää ymmärtää sosiaalialan työn, lähemmin sosiaalityön vaatimuksia sitä tukevalle tekniikalle. Toisaalta on ymmärrettävä tekniikan taipumista lainsäädännön, muiden normien ja tiedolla johtamisen vaatimuksiin. Asiakasnäkökulman on oltava mukana, koska on nähtävä, että koko prosessi lähtee asiakkaan tarpeisiin vastaamisesta. 
Sosiaalialan osaamiskeskusten Kansa-koulu-hanke valmentaa parhaillaan väkeä sosiaalihuollon yhtenäiseen kirjaamiseen koko maassa. Tosiasiassa kuntien sosiaalityössä asiakastietojärjestelmät eivät vielä juuri tue määrämuotoista saati rakenteista kirjaamista. Harmi!
Asiakastietojärjestelmien kehitys on jatkossa otettava tosissaan. Tarvitaan rohkeita, toinen toisensa osaamiseen nojautuvia sekä myös osaamisensa rajat hoksaavia asiantuntijoita ja kohtuullisen rauhallista rahaa. Pienessä maassa sinänsä harvalukuinen erityisosaaminen on etsittävä, tunnistettava, tunnustettava ja sitä on myös tuettava.
Sosiaalialan osaamiskeskukset tarjoutuvat kehittämisen kotipesiksi, mutta vierastavat narulla työntämistä. Sosiaalityön näytön paikka kaipaa toteutukseen myös sponsoritukea.  Varoja sekä sinnikästä ja vastuullista yhteiseen kehittämistyöhön sitoutumista tarvitaan niin maakunnilta, yhteistyöalueilta kuin valtioltakin.
Entäs jos ennen pitkää raikkaasti huikkaisimme: poes alta raskas ja työläs manuaaliarki, kevyt ja ketterä sote-digi tulloo! Tarttuisimme rohkeasti toimeen, kun emme kai me sosiaalialalla itäisillä mailla ole helppoja tehtäviä etsineetkään. Hyvään tulevaisuuteen kannattaa panostaa.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Yllättävä huippukokemus

Antti Eskolan kirja Vanhuus.
Kannen kuva: Touko Hujanen.

Tarja Kauppila:


Pitkästä aikaa hiippailin kirjastossa. Teoksia oli telineissä houkuttelevasti esillä. Katse kohtasi kirjaimellisesti Antti Eskolan: Vanhuus, pikalaina 7 vrk - tahattomasti hassu sanapari. Kansikuvasta pilkistelivät ystävälliset kirjailijan silmät. Sama mies, jonka työn myötä osin olen alalle päätynyt.
Eskolan kirja Sosiaalipsykologia oli aikanaan yliopiston pääsykoevaatimuksissa, kun hain lukemaan sosiaalipolitiikkaa ja sosiaalityötä. Ja kas, hyllystäni teos löytyi vielä. Vienosti kellastuneet sivut, maaliskuulle 1987 päivätty hankinta, paljon alleviivauksia.
Tartuin nyt innolla Vanhuuteen, jota oli maustettu sanoilla helpottava, huolestuttava ja kiinnostava.  Seurauksena oli, että viimeisillä sivuilla pidättelin hengitystäni.
Kirjailijan toive viimeisten henkäystensä siivittämien tuntojen välittämiseen päättyi yön pimeydessä lukijan huoleen - ellei peräti hätäännykseen. Onkohan hän vielä hengissä? Ehdinkö aamulla kirjoittaa, mitä ajatuksia kirja herätti? Hän toivoi lukijapalautetta ja dialogin odotustunnelma virittyi alkulehdiltä.  
Teos on kirjoitettu neljännessä iässä. Siihen kuuluu ”irtaantumista vuorovaikutuksesta, väsymystä ja pitkiä jäähyväisiä eli kuolemisen prosessia”.  Jos yli 80-vuotiaana pystyy kirjoittamaan vaikeasta aiheesta elävästi, lukijaa koskettavasti ja koukuttavasti, peräti uutta ajattelua ja merkityksiä luovasti, niin määritelmää voisi ehkä vielä vähän kehittää.
Eliniänodote pidentyy koko ajan. Miten luonnehditaan viidettä ikää? Millä kaikilla tavoilla ”viitoset” yhteiskunnassamme jo nyt vaikuttavat?  
”Kun lasku on maksettu” -vaiheessa voi tuntua, että ”työstään on jo saanut sen mitä siitä voi saada, ja antanut sille sen, mitä kokee pystyvänsä antamaan”.  On tullut koettua nuorena jo. Ei uupumuksena, vaan helpotuksena ja energian vapautumisena uusiin suuntiin.  
Isäni työskenteli vankeinhoidossa ja kuoli nuorena. Tietämättä, että opiskelisin joskus yliopistossa ja että tekisin väitöskirjan vankeinhoidosta. Tutkimuksen valmistuttua koin yllätyksekseni, että olin saattanut loppuun jotakin tärkeää. Sellaista, minkä isäkin ehkä olisi halunnut selkeän ilmaisunsa merkkimuodossa saavan.
Että ihmisillä, ihmisarvolla ja ihmisoikeuksilla on väliä. Että inhimillisillä tarpeilla on väliä. Että ihminen voi inhimillisyydessään myös erehtyä, mutta monia asioita voi korjata. Että armoa ja toivoa on. ”Toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne”, oli isälläni tapana kannustaa.
Kuolemalla on taipumuksensa järkyttää ja järisyttää – etenkin, jos siihen ei hoksaa valmistautua. Mutta järkytyksen keskellä ja etenkin sen jälkeen, se jonkin välittäminen välittyy, kantaa, koskettaa ja kestää, vaikka sitten luopuminen väistämättä kohdataan.  Keskeneräisyys voi monessa olla kelvollista jatkoon.
Hyvin sopii, että sukupolvien ketjussa kuolema saa säilyttää salaisuutensa, iästä riippumatta. Se helpotus yhtälössä on kohdillaan. Ihan kuten Eskola Hamletin loppua mukaillen kirjoituksensa päättää: the rest is silence.