Yhdestoista hetki: Sosiaalisen puolustuspuhe!

Tarja Kauppila:

Sosiaaliselle on kysyntää.  Eri yhteyksissä havahdutaan, että mukaan tarvittaisiin myös sosiaalipuoli, eli voit Sä olla? Pohtimatta sitä, että mikähän puoli meistä mahtaa olla tässä toivottu sosiaali, niin olemme menneet mukaan - ihan kokonaisina. Kaino toive on, että joskus opittaisiin käyttämään vaikka termejä ´sosiaalialan asiantuntija´ tai ´sosiaalityön asiantuntija´.

Asiantuntemusta tämäkin ala vaatii. Nykyisin esimerkiksi sosiaalityöntekijöiden kohdalla Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto myöntää hakemuksesta oikeuden harjoittaa sosiaalityöntekijän ammattia laillistettuna ammattihenkilönä. Oikeuden saaminen edellyttää, että hakija suorittanut Suomessa ylemmän korkeakoulututkinnon, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu pääaineopinnot tai pääainetta vastaavat yliopistolliset opinnot sosiaalityössä.

Mitä sitten sosiaalinen on? Yksi paperinippu on kulkenut mukana pitkään: tammikuun 11. päivänä vuonna 1988 päivätyt muistiinpanot sosiaalipolitiikan teoriasta. Mieleen palaa elävästi professori Pauli Niemelän selkeä ja vakuuttava esitys lähes kolmenkymmenen vuoden takaa.

Käsitteen taustalla ovat sanat ´societas´, seura/yhdyskunta ja ´socius´, toveri.  Laajimmillaan kyse on kaikesta, mitä yhteiskunnassa tehdään. Toisaalta kyse on yhteisen hyvän etsimisestä, solidaarisuudesta ja yhteisvastuusta, yhteiskuntapolitiikasta. Kolmanneksi kyse on avun tarpeessa olevien tukemisesta ja huolenpidosta, esimerkiksi sosiaalityöstä auttamisen ja ihmisystävällisen palvelun instituutiona. ´Sosiaali´ liittyy myös yhteiskunnassa organisoituun toimintaan sosiaalihallintona. Sosiaalipolitiikka on käytäntötiedettä, jossa tavoitteena on etiikka: hyvä ja arvokas, tavoiteltavan arvoinen elämä.

Kehittämistoiminnassa olennaista on kirkas päämäärä. Hallinto on vain yksi näkökulma ja tukitoimi. Sote-uudistuksessa tärkeintä pitäisi olla ihminen – asukas ja asiakas − ja hänen arvokas elämänsä. Riski on hukkua hallintomallien ja virkailijamuutosten viidakkoon. Ja ihmiset uudistustyön tekevät, kuinka on laita heidän arvokkaan työelämänsä?

Mitä tiedämme nykyihmisten tarpeista, toiveista ja tulevaisuuden suunnitelmista? Miten tieto ohjaa sosiaalialan työn kehittämistä? Saammeko helposti ajantasaista tietoa työn kohdentamisen, työmenetelmien parastamisen ja systemaattisen osaamisen kehittämisen tueksi?  Miten toimii tietojohtaminen sosiaalihuollossa ja -palveluissa?

Sote-uudistus on näyttänyt, että terveydenhuollosta yleensä löytyy tietoa, mutta sosiaalihuollosta ei.  Enää ei riitä se, että asiasta vain keskustellaan. Tälle asialle pitää tehdä jotakin! Nyt on yhdestoista hetki toimia, kun sote-uudistuksen keskeiset lait ovat vielä viimeistä sinettiä vaille.

Yksi konkreettinen teko olisi kirjoittaa lakiin yhteistyöalueiden laajuinen sosiaali- ja terveydenhuollon osaamiskeskus, vaikka sitten viiden maakunnan järjestämisvastuulle. Ja budjetoida keskusten toimintaan kohtuulliset varat valtiolta.

Joku päivä ihme olisi tapahtunut: sosiaalisesta jo tiedetään ja sillä asiantuntemuksella ihmisiä vaikuttavasti palvellaan. Onnea matkaan!

Erittäin julkinen agentti

Anne Frimodig
Pohjois-Karjalan LAPE-muutosagentti

Esikuvani James Bond 007 lienee suuri sankari monelle meistä ja onneksi pääasiassa hyvässä. Agentin slogan ”lupa tappaa” muuttuu kuitenkin sanonnaksi ”lupa kehittää”. Tuttu juttu Siun sotesta ja sopii myös lapsi- ja perhepalvelujen valtakunnalliseen kehittämistyöhön.

Viime vuosi oli yhtä haipakkaa. Kevättalven 2016 palvelupakettityöryhmän vetovastuusta siirryin valmistelemaan lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmaan liittyvää hankehakemusta.

Valtakunnallinen valmistelutyön vaatimukset olivat monelle yllätys. Ei yllättänyt pelkästään se, että hakemuksen valmisteluprosessi oli välillä epäselvä kiireisen aikataulun ja monitoimijaisen kokonaisuuden vuoksi. Eikä pelkästään se, että oli tehtävä päätöksiä isoista palvelukokonaisuuksista tilanteessa, jossa Siun soten kuntayhtymän organisaatiorakenne oli vielä muotoutumassa.

Tapaamisiin mentiin eri välinein James Bond -tyyliin – autolla, polkupyörällä ja lopulta juosten – ja kaikkiin ennätettiin. Kerran kiirehtiessäni polkupyörällä kokoukseen, tuli elävästi mieleeni erään hiihtäjälegendan sanonta ”perkele, havuja”: Jämsénin Arja soittaa. Pidin toisella kädellä kiinni tangosta ja toisella kädellä taiteilin puhelimen taskusta. Ja samalla tein ajoneuvorikkeen. Ehkä lieventävänä asianhaarana olisi katsottu se, ettei pyöräni vauhti voinut olla kovin suuri, sillä pelkillä vanteilla ei pääse edes kovaa. Kiire on, eikä pumpata ennätä! huusin luuriin. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Hakemus saatiin aikataulussa maaliin.

Mikä sitten tulevaisuudessa muuttuu? Ensisijainen muutos on lapsen edun ja vanhemmuuden tuen vahvistuminen sekä palvelujen painopisteen siirtäminen korjaavasta ennaltaehkäisevän ja varhaisen tuen suuntaan. Se, mitä nyt tavoitellaan, ei synny hetkessä eikä sitä tee kukaan yksin. Mukaan tähän työhön tarvitaan eri sektoreita edustava laaja-alainen toimijajoukko ja paljon yhteistä näkemystä siitä, mitä kukin meistä voi lasten ja perheiden hyvinvoinnin eteen tehdä.

Vaikka julkisuudessa puhutaan LAPE-hankkeesta, voisi jatkossa puhua pikemminkin LAPE-ohjelmasta. Ohjelma antaa käsitteenä paremmin kuvaan siitä, että tulevaisuudessa ne toimenpiteet ja muutokset, joita 19 maakunnan alueella tehdään integraation varmistamiseksi, juurrutetaan myös pysyviksi.

Kaksi tiivistä toimintavuotta ei vielä kuitenkaan takaa sitä, että vuoden 2019 alussa kaikki olisi selvää ja seesteistä. Nämä kaksi vuotta ovat kehittämiselle kuitenkin otollista aikaa. Nyt luodaan kehittämisen maaperää tuleville vuosille, tutustutaan ja tuskaillaan yhdessä ja luvan kanssa. Yhteiskehittämisen ohella vakaa tavoite on saada aikaiseksi myös konkreettista ja pikaista muutosta niillä palvelualueilla, jossa tarve on nyt suurin.

Se, mitä tulevaisuudelta toivon, on se, että löydämme nopeasti yhteisen lapsikäsityksen ja yhteisen hiilen, johon puhaltaa – ilman että se koskaan täysin sammuu.

LAPE-muutosohjelmasta STM:n verkkosivuilla 

Asuminen ja koti ovat elämisen perustarpeita

Tuula Kiviniemi
Pohjois-Karjalan muutosagentti, I&O-kärkihanke 

 

Meitä oli tammikuussa viisitoista I&O -kärkihankkeen muutosagenttia opintomatkalla Hollannissa. Tutustuimme hollantilaiseen ikäihmisten palvelujärjestelmään, josta on meilläkin ollut paljon puhetta.

 Vierailimme vanhainkodeissa, hoivakodeissa, perhekodeissa ja erilaisissa asumispalveluyksiköissä. Olipa mukana yksi sairaalakin sekä mielenterveyspotilaiden kuntoutusyksikkö. Kuulimme myös paikallisista kotihoitojärjestelyistä. Havainnoimme sikäläisiä elinympäristöratkaisuja ja rakennusarkkitehtuuria. Toimintaideologia oli monissa kohteissa kiinnostava. Viehätyimme erityisesti aistien käytöstä arjessa. Huomiota kiinnitettiin kuulemiseen ja kuuntelemiseen, maistelemiseen ja haistelemiseen, koskettamiseen ja näkemiseen. Tärkeää oli tehdä yhdessä, osallistua ja osallistaa.

 Boswjik ja Hogeway olivat itselleni kaikkein positiivisimmat ja mieleenpainuvimmat vierailukohteet. Molemmat ovat muistisairautta sairastavien asumisyhteisöjä. Yhteisöt ja lähiympäristöt on rakennettu kyläyhteisöiksi, joissa asukkaat voivat liikkua vapaasti ja turvallisesti. Kylässä heidän käytössään on erilaisia arjen palveluita, muun muassa kampaamo, kauppa, teatteri, ravintola ja baari.  Boswjikissa ja Hogewayssa eletään siis ihan normaalia peruselämää. Lisäksi kylissä on monenlaista vapaaehtoistoimintaa. Vapaaehtoisvoimin toimii muun muassa 30–40 kerhoa. Tällaisia kokonaisuuksia meiltä Suomesta vielä puuttuu. Monisukupolvikorttelien ideat antavat ehkä viitteitä siihen suuntaan.

 Asuminen on kiinteä osa elinympäristöjen kokonaisarkkitehtuuria. Tämä todetaan myös ympäristöministeriön Ikääntyneiden asumisenkehittämisohjelmassa 2013–2017.  Ohjelman väliraportti helmikuulta 2016 suosittelee panostamaan oman asumisen ennakointiin ja varautumiseen sekä yhteisöllisyyden kehittämiseen iäkkäiden asumisessa. Tärkeää on myös edistää asuinalueiden esteettömyyttä. Siihen tuovat ratkaisuja muun muassa vanhoihin taloihin asennetut hissit. Ja yleisellä tasolla pitäisi myös herättää julkista keskustelua iäkkäiden asumisen kehittämistarpeista.

Miten me itse kukin ennakoimme tulevaisuutta ja varaudumme uusiin asumisratkaisuihin? AVOT -hankkeessa Pohjois-Karjalassa edistetään ikäihmisten kotihoitoa ja vahvistetaan kaikenikäisten omais- ja perhehoitoa Tämä tarkoittaa arjen turvallisuutta ja mielekkyyttä – normaalia omannäköistä elämää. Asumisratkaisut ovat tässä tärkeä teema.

 Jokaisella meistä on kodista omat kokemus-, mieli- ja muistikuvamme. On syntymäkoti, lapsuudenkoti, opiskelijakämppä ja oman perheen koti. Sitten tulevat ehkä yhteisökoti, vanhainkoti, ryhmäkoti, palvelukoti tai hoivakoti. Kodit muuttuvat elämän mukaan. Asumisen perustarve säilyy kuitenkin läpi elämän. Miten minä päätän omasta asumisestani – vai päättääkö siitä joku toinen?

Ymmärtämättömistä vanhemmista perheiden tukemiseen

Marketta Kolari
YTM, työnohjaaja
eläkkeellä Kuopion kaupungin lastensuojelupäällikön virasta

Olen saanut olla mukana lastensuojelutyössä melkein 40 vuotta. Aloitin väliaikaisena lastenhuollon tarkkailijana vuonna 1977.

Silloin voimassa oli vuoden 1936 lastensuojelulaki. Huostaanottoon tuli ryhtyä, jos lapsen ”vanhemmat ovat kuolleet tai hylänneet lapsen” tai ”vanhemmat sairauden, ymmärtämättömyyden, juoppouden tai muiden sellaisten syiden tai olosuhteiden takia eivät anna lapselle tarpeellista hoitoa ja kasvatusta eikä siitä muutenkaan ole pidetty huolta”. Laki oli oirekeskeinen ja painottui korjaavaan työhön. Siitä huolimatta jo 1970-luvun lopulla tärkeäksi nousivat lapsen kasvuoloihin vaikuttaminen ja perhe- ja yksilökohtainen huolto.

Tämän päivän lastensuojelun tavoitteet ja tehtävät kirjattiin vuoden 1983 lastensuojelulakiin, jota ajantasaistettiin vuonna 2008. Nyt korostettiin ongelmien rakenteellista ehkäisyä. Alueellisia sosiaaliasemia perustettiin ja yhdessä tekeminen oli arvossaan. Huomiota kiinnitettiin lasten kasvuoloihin, ehkäisevään työhön ja avohuoltoon. Lapsen etu tuli keskeiseksi periaatteeksi ja lapsen tarpeita alettiin arvioida. Lasten ja vanhempien oikeusturva vahvistui.

Kasvun ja kehittämisen vuosikymmenellä, 1980-luvulla, kotipalvelu ja tehostettu perhetyö tukivat perheiden omatoimista suoriutumista ja lasten kasvatusta. Henkilöstöä rekrytoitiin lisää ja perheissä tehtävälle työlle oli aikaa. Minäkin ehdin sosiaalityöntekijänä pelata lasten kanssa tai tiskata samalla, kun keskustelin vanhempien kanssa. Eri ammattilaiset tekivät työtä yhdessä eikä ammattirajoista pidetty tiukasti kiinni.

Ymmärrys lasten ja lapsuuden näkökulmien esille nostamisen tärkeydestä lisääntyi 2000-luvulla. Myös yksityisten sosiaalipalvelujen ja järjestöjen asema vahvistui. Vuonna 2006 kirjoitin opinnäytetyössäni: ”Nyt on päästy vaiheeseen, jossa lapsi ja lapsen asiakkuus aidosti tiedostetaan. Lapsen tuottaman ainutlaatuisen tiedon merkitys tunnustetaan. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöillä on halu tehdä systemaattista ja mahdollisimman suureen vaikuttavuuteen pyrkivää työtä lasten olosuhteiden parantamiseksi. Kiire ja jatkuva työn paljous ovat ensisijaiset julkilausutut esteet työn sisällön muuttamiselle…”

Lastensuojelun tarve johtuu yleisimmin lapsen lähipiirin aikuisista tai kasvuympäristöstä.  Nykyajattelun mukaan avun ja tuen tulisi löytyä yleisistä perhepalveluista niin, ettei lastensuojelun mukana oloa tarvitakaan. Perheessä oleva paha pitää kuitenkin nähdä ja siihen pitää rohjeta tarttua.

Tulevaisuudessakin tarvitaan lastensuojelun osaajia, jotta lasten ja heidän lähilähipiiriinsä riittävä tuki ja rohkaisu, välittäminen ja turvallisuus, ymmärtävä ohjaus, rakentava palaute ja avoin vuorovaikutus sekä sosiaalisen suhdeverkoston ylläpito ja suojelu toteutuvat vaikeimmissakin tilanteissa. Pehmeitä arvoja kannattaa ylläpitää, sillä ”ihminen on ihmisen toivo” kuten alkuaikojen työtoverini Maaria Leinonen runossaan totesi.