Kaikki muuttuu, ei entiselleen mikään jää

Tuula Kukkonen, yliopettaja
Karelia-ammattikorkeakoulu

Mahtoiko 60-luvun lauluntekijä arvata, miten ajankohtaisen alun sorvaili laululleen. Kaikki tosiaankin muuttuu.

ISOblogin lukijat tuntevat hyvin sosiaali- ja terveysalan muutosmyllerryksen. Muutos nähdään välttämättömänä: ”Siun sote tehdään, koska asioiden täytyy muuttua”, todetaan rekrytointi-ilmoituksessa. Muutosten tunnistaminen ja ennakointi ovat aina kuuluneet sosiaali- ja terveysalan työhön, joka kiinnittyy ihmisten muuttuviin elämäntilanteisiin, toimintaympäristön muutoksiin ja laajemmin yhteiskunnalliseen muutokseen. Koulutuksen pitäisi pysyä kärryillä muutoksesta ja kyetä tukemaan osaamisen uudistamista.

Olemme valtakunnallisessa ammattikorkeakouluverkostossa kurkanneet tulevaisuuden osaamistarpeisiin. Tosin vain yhden koulutusalan osalta, mutta kun se ala on sosiaali-, terveys-, liikunta- ja kauneudenhoitoala (kavereiden kesken Sotelika-ala vaan), niin tiedetään, että ihan pienten joukkojen asiasta ei ole kyse. Tämän osaamistarvekartoituksen osana selvitettiin, miten alan ammattilaiset ja asiantuntijat näkevät tulevaisuuden, minkälaisia muutoksia asiakaskunnassa tunnistetaan ja miten työtapoja tulisi näiden myötä kehittää.

Keskeisimpinä muutostekijöinä pidettiin teknologian kehitystä ja sote-uudistusta. Teknologian kehitys tuo mukanaan lisää sähköisiä ja etäpalveluja sekä kotona asumista tukevaa teknologiaa ja robotiikkaa. Sote-uudistus edellyttää uudenlaista palveluohjausta sekä liikkuvien ja sähköisten palvelujen kehittämistä. Tarvitaan yhä asiakaslähtöisempiä palveluja ja asiakkaiden osallisuutta tukevia toimintatapoja.

Asiakaskunnan muutoksista korostuvat erityisesti ikääntyminen, monikulttuurisuus ja laajemminkin moninaisuus, mielenterveys- ja päihdeongelmat, muistisairaudet sekä lastensuojelun kysymykset. Ongelmien monisyisyys voimistuu.

Työn muutoksessa korostuvat asiakaskeskeisyys ja moniammatillisuus. Digitalisaatioon liittyvät sekä asiakkaiden digiosaamisen ja etäpalvelujen käytön tuki ja ohjaus että uudenlaisten tehtäväkuvien tai jopa ammattien tarve tulevaisuudessa.

Työn ennakoidaan muovautuvan nykyistä enemmän kodeissa tehtäväksi työksi ja liikkuvaksi työksi. Aktiivinen kuntoutumisen tukeminen, terveyden edistäminen ja ennaltaehkäisevä työ ovat keskiössä. Paljon palveluja käyttävien asiakasohjauksen kehittämistä tarvitaan.

Tulevaisuuden ennakointi on vaikea laji. Tässä kuvatut tulevaisuuden näkymät ja toiminnan kehittämistarpeet kiinnittyvät pääosin asiakastyöhön. Pitkälle tulevaisuuteen yltäviä ennakointeja aineistossa esiintyi kovin vähän: tulevaisuuden näkymät ovat valtaosin tunnistettavissa jo nykyhetkessä ja nykyisessä toiminnan kehittämisessä.

Elämmekö niin nopean muutoksen aikakautta, että kovin pitkälle tulevaan on vaikea nähdä?

Onko pakko muuttaa?

Tiina Sotkasiira, tutkijatohtori, Itä-Suomen yliopisto (vas.)

Eeva Jokinen, professori, Itä-Suomen yliopisto

Eri puolella Suomea asuvien ihmisten suuret terveys- ja hyvinvointierot ovat olleet esillä eri medioissa. Ratkaisuksi on esitetty muun muassa uutta Pohjois-Karjala-projektia, jonka ideana olisi palveluiden keskittäminen elinvoimaisiksi arvioituihin maakuntakeskuksiin.

Keskustelussa on otettu esiin muuttoliikkeen vaikutukset palvelurakenteisiin. Yksinkertaistettuna: Siellä, missä ei ole ihmisiä, ei ole juuri palveluitakaan.

Vähemmälle huomiolle ovat jääneet palvelurakenteen vaikutukset muuttohalukkuuteen ja ihmisten arkeen. Syrjäseudulla asuminen ei nimittäin nykypäivänä onnistu keneltä tahansa. Se vaatii voimavaroja, joista kyky kyyditä itsensä ja läheisensä palveluiden äärelle on yksi tärkeimmistä. Palvelut ja niiden puute asettavat ehtoja esimerkiksi terveyspalveluiden käyttämiselle ja sitä kautta hyvinvoinnille.

Usein törmää väitteeseen, jonka mukaan suomalainen aluepolitiikka perustuu koko maan asuttuna pitämiseen. Tutkimusten valossa tämä ei pidä paikkaansa. Väite on pikemminkin retoriikkaa, jolla perustellaan keskittämiseen perustuvaa aluepolitiikkaa. Reuna-alueita on jo vuosien ajan tyhjennetty palveluista ja ihmisistä. Syrjäseuduilla "lähipalveluihin", kuten kouluun, päiväkotiin tai terveyskeskukseen, voi olla tuntien matka.

Siinä missä valtion toimintojen hajasijoittaminen on osoittautunut hitaaksi ja poliittisesti araksi kysymykseksi, palvelujen keskittämisestä pienemmistä yhteisöistä ja yksiköistä suurempiin puhutaan melko tavalla luonnollisena kehityskulkuna. Valtio on vetäytymässä keskuksiin. Syrjässä palveluja toteutetaan projektiluontoisesti sekä kasvavassa määrin kolmannen sektorin toimesta.

Ajallemme on tyypillistä, että syrjäseutuja ei nähdä itsessään tärkeinä paikkoina. Pikemminkin ne ovat muodostuneet kuvaksi siitä, mitä niistä kaupunkiin verrattuna puuttuu. Tätä ajatusrakennelmaa on syytä ravistella.

Aluepolitiikka ei ole todellisuutta sellaisenaan. Kyse on aina kompromisseista ja tärkeysjärjestyksistä. Yksikään uuden aluepolitiikan iskusanoista, kuten aluekeskukset, tietotalous ja digitalisaatio, ei ole vain tulevaisuuden ilmiö, joka toteutuakseen "vaatii" meiltä jotain tässä hetkessä. Ne ovat osa nykyistä kamppailua, jossa neuvotellaan siitä, kuinka hyvinvointi järkeillään, keiden etuja ajetaan ja keiltä otetaan pois.

Pohjois-Karjala-projekti syntyi 1970-luvulla vastaamaan kansanterveyden ongelmiin. Nykyisen aluepolitiikan keskiössä ovat paitsi sosiaali- ja terveyspolitiikka, myös työpolitikka, digitalous, asuntopolitiikka, koulutuspolitiikka ja kulttuuripolitiikka.

Syrjässä asuvat ihmiset hakevat vaihtoehtoja kehitykselle, jonka myötä "kaikki" muuttavat suurten kasvukeskusten kalliisiin asuntoihin. Millaiset ratkaisut siis rakentavat arkea, jossa aikaa ja rahaa jää myös itse elämiseen?

Lisää aiheesta:

Armila, P., Käyhkö, M. & Halonen, T. (toim.) 2016. Reunamerkintöjä Hylkysyrjästä: Nuorten elämänraameja ja tulevaisuudenkuvia harvaanasutulla maaseudulla. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

Tedre, S., Pöllänen, S. & Voutilainen, M. (toim.) 2016. Maaseudun näkökulmasta - tarkennuksia hyvinvointipalveluiden muutoksiin. Joensuu: Kirjokansi.

Elämä tarjoaa asioita, joita ei oteta, vaan jotka ottavat meidät

Mali Soininen
yksikön johtaja, eläkkeellä

Elämä tarjoaa asioita, joita ei oteta, vaan jotka ottavat meidät

Omaishoitajuus on kohtaloni. Minulla on tarve kertoa palvelujärjestelmälle, että omaishoito ei ole vain hoivasuhdetta. Se on perhe-elämää, vanhemmuutta, puolisosuhdetta, lapseutta, sisaruutta. Se on arkea, yhteistä jaettua elämää. Omaishoito on jatkuvaa keskustelua elämän peruskysymysten äärellä. Miten tavoitamme tämän mysteerin?

Sain blogin otsikon rouva Eeva Ahtisaarelta. Hän puhui kerran koskettavasti elokuvasta Kaunis mieli. Se on todellisuuspohjainen elokuva skitsofreniaan sairastuneesta matemaatikosta John Nashista. Harha-aistimukset veivät Johnin tuhon partaalle, mutta viisaan vaimonsa tuella hän pystyi selviytymään ja jatkamaan työtään yliopistossa. Nash sai Nobel-palkinnon.

Eeva Ahtisaari nosti esille kohtauksen, jossa vaimo opettaa Johnin erottamaan toden harhasta. Ehkä ei ole tärkeää se, mitä näet täällä (hän laittaa Johnin käden otsalle). Ehkä totta on se, mitä koet täällä (hän laittaa käden Johnin sydämelle ja sitten omalle sydämelleen). Kun hän osoitti sydäntä, se ei liittynyt vain tunteisiin, vaan rakkauden kokonaisvaltaiseen voimaan.

Elokuvan loppu on myös sykähdyttävä. John Nash sanoi Nobel-juhlassa pitämässään puheessa: ”Elämäni merkittävin löytö, rakkauden salaperäinen yhtälö, on ainoa, missä on järkeä. Olen täällä vain Sinun vuoksesi. Sinä olet syy siihen, että olen täällä. Sinä olet kaiken selitys”.

Rakkauden salaperäinen yhtälö synnyttää kansalaistoimintaa ja yhdistyksiä. Lähimmäisen rakkauden luovuttamaton tehtävä on toimia edustamiensa ihmisryhmien asioiden ajajana. Myös omaishoito on järjestöjen historiaa.

Omaishoito käynnisti yksityisen, kodin maailman ja julkisen hoivan kumppanuuden, cum ja panis, ”leivän kanssa”. Kumppani on se, jonka kanssa minä jaan leipäni. Kumppanuuteen liittyy luottamus. Kirjassaan Luota vaistoihisi Sonia Choquette sanoo: ”Kun katsomme itseämme ja toisiamme luottavaisin silmin, näemme sielumme silmin muutoksen, jonka haluamme tapahtuvan, luotamme uuteen kuvaamme, luotamme onnistumiseemme.”

Näen yksityisen ja yhteiskunnallisen lyövän kumppanuuden kättä. Näen arjen pienen onnen nousevan uuteen merkitykseen. Kaavamaiset annetut ratkaisut väistyvät ja omaperäiset ainutlaatuiset valinnat ja yksilölliset elämänratkaisut tulevat tilalle. Näen, että arki on suurta, omannäköinen elämä oikeutemme.

Järjestöissä koemme, että perustan ihmisen arvolle ja hyvälle elämälle antavat toiset ihmiset, ensin läheiset, sitten laajempi yhteisö ja loppuelämän vaiheissa taas läheisten läsnäolo. Ihmisen arvokkuus on parhaimmillaan hänen ainutlaatuisuudessaan. Hänen arvonsa perustuu haavoittuvuuteen ja herkkyyteen, hänen omimpaan elämäntarinaansa. Omaishoito, arki, ihmisen elämänkulku, kuin vapisevalla kädellä vedetty kaari, rikas, moninainen, mysteeri.