Luovaa välitilaa tarvitaan

Pippa Jämsén
Tanssitieteen maisteri, tanssipedagogi

”Täällä on niin avaraa”, huokaa rollaattoriin nojaava vanha rouva. Olimme hetkeä aiemmin kuunnelleet lintujen laulua hoivakodin nurkkauksessa, tilassa, jossa ei tavallisesti ole ”mitään”.

Miten minä päädyin muistisairaiden hoivakotiin? Osallistuin Kansallisteatterin ja Teatterikorkeakoulun yleisökontaktikurssille, jossa järjestettiin taidetyöpajoja erilaissa suljetuissa yhteisöissä. Omaan kolmen hengen työryhmääni kuuluivat lisäkseni näyttelijäntaiteen ja dramaturgian opiskelija. 

Tulimme hoivakodin ulkopuolelta. Emme olleet asukkaita, emme hoitajia emmekä omaisia. Emme tulleet hoitamaan, emme kuntouttamaan. Hoivakodin taidehetkissä olimme rakenteiden välissä, taiteen ja hoivatyön välissä sekä taiteilijan ja pedagogin työkuvan välissä. Samalla työmme loi hoivakotiin eräänlaisen luovan välitilan, rajapinnan, kahden maailman väliin syntyvän ei-kenenkään-maan.

Rakensimme työpajat tilallisuuden ja aistien varaan. Työpajoissa muutimme suljetun hoivalaitoksen tilallisuutta fyysisesti väreillä ja materiaaleilla, äänellä, tuoksuilla, tilasta poikkeavalla kehollisuudella ja sosiaalisella vuorovaikutuksella. Havun oksat ja luontoäänet, lintujen laulu ja veden solina, lennättivät ajatukset pois hoivakodin käytävältä. Äänimaailma, elävä musiikki, kitaransoitto ja laulu sekä tanssi ja liike maalasivat esille uuden maiseman. Teemoja olivat esimerkiksi meripäivä (visuaalisuus ja kuuloaisti), väritanssipäivä (näköaisti ja liike), metsäpäivä (hajuaisti) ja karhupäivä (tuntoaisti ja kosketus). Karhupuku toi mukaan leikin, huumorin ja teatterin elementit. Siitä tuli yksi työpajojen hiteistä.

Tila oli erilainen, muuttui joka päivä, vaikka se oli koko ajan sama käytävän nurkkaus. Suurta lavastusta tai rekvisiittaa ei tarvittu. Jo sosiaalisen vuorovaikutuksen muutos, kosketus ja se, mistä ja miten puhutaan, muuttivat tilaa.

Miksi tilalla on merkitystä? Muistisairauteen liittyy usein tilaan liittyvää ahdistusta ja levottomuutta. Ovet ovat lukossa, on portteja ja paikkoja, joihin asukkaat eivät pääse. Tila voi tuntua oudolta ja vieraalta, ei-kodilta. Oma mummini itki hoivakodissa, miksi olen tänne vankilaan joutunut, mitä pahaa olen tehnyt.

Kokemukseni mukaan tilasensitiivisellä taidepedagogiikalla on mahdollisuuksia erilaisten fyysisten tilojen aiheuttamien kehontilojen purkamiseen ja uudelleen järjestäytymiseen. Työpajoissa näimme monia muutoksia osallistujissa. Esimerkiksi nyt-hetki saattoi kirkastua, ihminen rauhoittui ja Aleksis Kiven Metsän pojan säkeet nousivat mieleen.  

Työpajajakson jälkeen valmistimme kokemamme pohjalta Talviuni-näytelmän, joka sai ensi-iltansa samaisessa hoivakodissa. Vastaanotto oli hyvin lämmin, liikuttunut ja liikuttava. Kiersimme esiintymässä myös muualla, esimerkiksi lastensuojelulaitoksessa ja vankilassa. Myös siellä esityksellä oli voima muuttaa suljetun laitoksen tila hetkeksi toiseksi maailmaksi. Tämän perusteella voidaan sanoa, että taidepedagogista toimintaa on mahdollista ja tarpeellista laajentaa erilaisiin moniulotteisiin tiloihin ja työympäristöihin.

Kirjoitus perustuu Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun maisteritutkinnon kirjalliseen opinnäytetyöhön keväällä 2016. 

Kuva: Laura Malmivaara

Ihminen ihmiselle

Mari Tuomainen
johtaja
Kehittämiskeskus Tyynelä

”Aina me kuitenkin toisiamme tarvitsemme” lausui kollega, kun ihmettelin tätä valtakunnassa pinnalla olevaa sote- ja maakuntauudistuskeskustelua.

Kollegan lausuma ajatus on ollut mielessäni myös laajemmin sosiaalialan työtä pohtiessani. Mietimme työyhteisössä, mitäs kaikkea sitä ympärillä tapahtuukaan. Meneillään on muutoksia aikuissosiaalityössä, sote-sopan keitossa ja ehkäisevän päihdetyön alueella, alkoholi- ja tupakkalainsäädännössä. Muutosta tulee rahapeliyhtiöiden toimintaan, Hallituksen kärkihankkeet muutoksia ja mitähän vielä. On siinä monta muutosta. Tuossa meidänkin keskustelussamme menivät iloisesti sekaisin kaikki asiat, jotka tavalla jos toisellakin vaikuttavat meidän molempien arkeen. Mutta miten, sitä emme vielä tiedä.

Ja siinä samalla kuin me, ammattilaiset, mietimme, kuinka meidän käy, pohdimme myös sitä, kuinka meidän asiakkaiden käy. Kohtaamamme asiakkaat ovat samoja kuin ennen, he pohtivat omia arkisia asioitaan elämässään ja toimintaympäristössään.

Kuinka muistaisimme miettiä ja puolustaa sitä yksinäistä, syrjässä olevaa Maijaa tai Mattia, joka ei ole aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä, kärsii yksinäisyydestä, ei omaa suuria tuloja hankkiakseen kaikkia palvelutarjottimella olevia palveluja, saatikka että saisi ne palvelut lähelle kotia tai jopa kotiin saakka. Ja sähköistenkin palvelujen käytön kanssa on vähän niin ja näin. Kuinka voisimme tarjota Maijalle tai Matille turvaa omaan asuntoon, niihin tuttuihin ympäristöihin ja niiden asioiden äärelle, jotka ovat heille tärkeitä. Kuinka ymmärtäisimme ja osaisimme toimia asiakkaiden hyväksi.

Vaatii suurta keskittymistä ja energiaa, kun sosiaalialan ammattilaisena yrittää samaan aikaan kasvattaa itseymmärrystä, ymmärtää organisaatioiden muutosta, miettiä tulevaisuutta, laittaa asioita lain vaatimiin ruotuihin ja kohdata apua tarvitseva asiakas, jonka ymmärrystä pitäisi myös lisätä. Toivon, että kaiken näiden haasteiden keskellä asiakkaiden kohtaaminen ei kärsisi, vaan kasvaisi entisestään.

Jos me, sosiaalialan ammattilaiset, jätämme huomioimatta asiakkaiden äänen, on se vaarassa jäädä tyystin unholaan. Saatamme olla jopa niitä ainokaisia ihmisiä, jotka kohtaavat heikommassa asemassa olevan ihmisen. Joten nouskoon asiakas kunniaan näiden muutosten aikana. Sillä mikäli kuulemme, kohtaamme ja palvelemme asiakasta, saamme voimia suurempiin muutoksiin, joihin emme itse pysty vaikuttamaan. Näin saisimme yhdessä ymmärrystä kohdata tulevaisuuden luottavaisin mielin.

Kyllä se myös tulevaisuudessa on niin, että ”Aina me kuitenkin toisiamme tarvitsemme”.